Harkun kunta järjesti kesällä runokilpailun juhlapäivänsä kunniaksi. Kilpailun voittajaksi valittiin runo ”Parim enne” (suom. ”Parasta ennen”) , jonka on kirjoittanut nuori runoilija Maarja-Liis Mölder.
Kiinnitin runokilpailuun huomiota, koska myös puolisoni Ville Hytönen oli lähettänyt sinne runonsa. En ollut kuullut Maarja-Liis Mölderistä aiemmin ja hankin pian hänen esikoiskokoelmansa Miks teisi ei lööda (suom. “Miksei toisia lyödä”).
Maarja-Liis Mölderin kokoelma sisältää lämminhenkisiä, runon muotoon kirjoitettuja pieniä tarinoita. Niissä oli sekä huumoria että surua, vähän riimejä ja enemmän vapaamittaista puhekieltä.
Valitsin kokoelmasta seitsemän runoa, jotka on nyt sijoitettu Viron runokartalle Põltsamaalle ja Tallinnaan. Voittorunon ”Parasta ennen” sijoitin runoilijan luvalla Harkun kuntaan Tallinnan länsipuolelle.
Tapasin runoilija Maarja-Liis Mölderin Gustavin kahvilassa Mustamäen keskuksessa hänen nykyisen asuinpaikkansa lähellä. Lattea ja inkivääriteetä nauttien juttelimme Maarja-Liisin runoista ja tiestä kirjoittajaksi.
Maarja-Liis, voitit kesällä Harkun kunnan runokilpailun rakkaudesta kertovalla runolla. Oletko sinä harkulainen?
‒ En ole, joudun tuottamaan pettymyksen: minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Harkuun. Tuttuni on töissä Harkun kunnalla ja vinkkasi minulle kilpailusta. Mietin, että jokin yleisinhimillinen teema sopisi sinne ‒ ehkä harkulaisetkin kaipaavat rakkautta. Ja kävi ilmi, että kyllä he kaipaavat! Rakkaudella kaikki kilpailut voitetaan.
Mistä olet itse kotoisin?
‒ Olen syntynyt Tartossa, mutta asunut elämäni ensimmäiset 21 vuotta Põltsamaalla. Sen jälkeen muutin Tallinnaan opiskelemaan toimittajaksi. Nuorena ajattelin, ettei Põltsamaalla tapahdu mitään, ja onhan se totta Tallinnaan verrattuna. Pikkukaupungin kotoisuus synnyttää kuitenkin nostalgisia tunteita. Sana nostalgiahan merkitseekin alkujaan koti-ikävää. Kutsun lapsuudenkotiani edelleen kodiksi, kun taas Mustamäen asuntoni on ennemminkin kämppä. Kun voisikin yhdistää Tallinnan kulttuurielämän ja Põltsamaan kodikkuuden!
Esikoiskokoelmasi ilmestyi vuonna 2019. Miten kauan sinä kirjoitit sitä ja mistä kirjoittaminen alkoi?
‒ Minulla oli alakoulussa harvinaisen hyvä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Hän huomasi, että olen taitava lausumaan kirjallisuutta ja lähetti minut lausuntakilpailuihin. Treenasimme joskus vapaa-ajallakin. Hän opetti meidän luokalle myös matematiikkaa. Kerran kun harjoittelimme illalla lausuntaa, murehdin tekemättömiä matikanläksyjäni. Opettaja sanoi, että jos jaksat lausua tekstin vielä kerran, niin sinun ei tarvitse tehdä matikanläksyjä huomiseksi.
Harrastin lausumista usean vuoden, ja se opetti minut näkemään tekstien taakse. Peruskoulun loppupuolella tajusin, että voisin esittää myös omia tekstejäni. Siitä tuli minulle itseilmaisun muoto.
Mistä aiheista sinä kirjoitit?
‒ No mistä teinit kirjoittavat! Purin runoihin kaikki rakastumiset ja tuskat, joita minulla oli. Minulla ei ollut juurikaan itsekritiikkiä, ja olin varma, että rustauksistani saisi jo kokoelman. Kaipasin kipeästi palautetta ja lähetin tekstejäni runoilija Contralle luettavaksi. Contra luki ne ja vastasi hyvin diplomaattisesti, että älä kiirehdi sen kokoelman kanssa, mutta jatka kirjoittamista.
Et siis luovuttanut!
‒ En! Lukioaikana kirjoitin Pahat pojat -tekstin, sen saman, jonka sinä suomensitkin. Osallistuin runon kanssa Sydämen laulu -kilpailuun, ja jostakin kohtalon oikusta tuomariston puheenjohtajana oli Contra. Hän tuskin muisti minua ja niitä aiempia onnettomia tekstejäni. Kävi kuitenkin niin, että voitin kilpailun. Siitä alkaen kaikki alkoi sujua omalla painollaan.
Miten tutustuit esikoiskokoelmasi kustantajaan, Kaur Riismaahan?
‒ Asuin silloin jo Tallinnassa. Tein työharjoittelua Raadio 2:n runo-ohjelmassa, jossa runoilijat kävivät lukemassa tekstejään. Sitä kautta ystävystyin Kaur Riismaan kanssa. Hän on ollut minulle tärkeä esikuva kirjailijana ja ihmisenä. Aloin myös käydä Tallinnan kirjallisuustapahtumissa. Yksi asia on aina johtanut toiseen, ja niin minä olen päässyt toisten avulla eteenpäin.
Keihin sinä vielä tutustuit?
‒ Kirjailijaliiton järjestämässä keskiviikon kirjallisuusillassa tutustuin Jürgen Roosteen, josta tuli runojeni toimittaja. Myös Veronika Kivisilla ja Asko Künnap ovat minulle tärkeitä ystäviä. Olen edelleen tekemisissä myös Contran kanssa. Hän kutsui minut viime vuonna syntymäpäivilleen kotiinsa Urvasteen lausumaan runojani. Se oli hieno kokemus.
Kirjoitat muutamassa runossasi liikuntavammasta ja kävelytuen käytöstä. Kun tulit kävelytuen kanssa kahvilaan, sain varmistuksen, että aihe on sinulle omakohtainen. Oliko helppo vai vaikea päätös kirjoittaa siitä?
‒ Ei ole vaikea kirjoittaa enkä yritä piilotella asiaa ‒ eikä se tietenkään onnistuisikaan. CP-vamma on osa minua, halusin tai en. En kuitenkaan koe sitä tärkeimmäksi teemakseni. Pikemminkin sidon sen teksteissä aina johonkin suurempaan, yleisinhimilliseen teemaan, johon ihmiset voivat samastua. Vammani antaa teksteille väriä ja syvyyttä.
Sinulla ei siis ole kirjoittajana missiota nostaa ihmisten tietoisuutta liikuntarajoitteista?
‒ En halua toimia näyttelykoirana enkä halua, että ihmiset tietäisivät minut CP-vammani vuoksi. Mutta jos liikuntarajoitteisen ihmisen kokemusta on mahdollista kuvailla toisille kirjoittamalla, niin sehän on hienoa. Olen kyllä mukana yhdessä projektissa, joka levittää tietoa vammaisuudesta. Se on yhteiskunnallinen projekti eikä liity kirjoittamiseen. Lisäksi toimin eräässä yhdistyksessä, joka järjestää yksinäisille vanhuksille ystäväpalvelua.
Millaista palautetta olet saanut ihmisiltä teksteistäsi? Ketkä runojasi lukevat?
‒ Olen saanut viestejä todella erilaisilta ihmisiltä, ikähaarukka on suuri. Lisäksi palautetta ovat lähettäneet tasaveroisesti sekä naiset että miehet. Kerran minut yllätettiin totaalisesti. Olin menossa kuntosalille ja ostin kassalta lipun aivan tavallisen näköiseltä sporttiselta nuorelta mieheltä. Yllättäen hän kysyi, että anteeksi, oletteko te se kirjailija. Hämmennyin ja änkytin, että en tiedä, ehkä. Kysyin, että mistä te minut tunnette. Olen lukenut teidän kirjanne, poika vastasi. Hän ei ollenkaan näyttänyt siltä, että lukisi runoja, mutta ennakkoluulot pettävät!
Mitä suunnitelmia sinulla on seuraavaksi? Oletko kirjoittanut lisää runoja?
‒ Toinen runokokoelma on jo pitkällä. Lisäksi minulta on tulossa ensimmäinen lastenkirja! En osaa vielä sanoa, milloin ne ilmestyvät, mutta se selviää varmaan pian. Olen muuten menossa marraskuussa Harkuun esiintymään. Harkujärven seurakunta kutsui minut runoiltaansa.
Harkun kunnan runokilpailun voittaneessa runossa kirjoitat rakkauden säilymisestä virolaisissa kodeissa. Harkuun rakennetaan jatkuvasti uusia omakoti- ja pienkerrostaloja, ja näyttää että kunta on oikea perheidyllin keskittymä. Millainen käsitys sinulla on Harkusta, säilyykö rakkaus siellä hyvin?
‒ Luulen, että kun säädämme lämpötilan oikeaksi emmekä unohda rakkautta hyllylle pölyyntymään, niin se säilyy hyvin joka kodissa.
Lukemaan runoja!
Lue Maarja-Liis Mölderin runot ja Anniina Ljokkoin suomennokset kirjailijasivulta.
Etsi runot Tallinnan Mustamäeltä, Põltsamaalta ja Harkun kuntakeskuksesta Viron runokartalta.