Carolina Pihelgasin runoissa palataan usein lapsuuteen ja kauan sitten elettyihin hetkiin. Runossa ”Sateinen päivä” hän hahmottelee isoäitinsä juuria Riikaan. Viime vuonna ilmestyneessä esikoisromaanissaan hän luo kadonneelle isoäidille mahdollisen elämäntarinan. Carolina Pihelgas vastasi suomentaja Anniina Ljokkoin uteliaisiin kysymyksiin tekstien taustoista.
Runossasi ”Hopeapaju lennättää” kerrot kirjailijoiden vuonna 2009 tekemästä patikkamatkasta Riiasta Tarttoon. Virolaisista ja latvialaisista kirjailijoista koostuva seurue kulki saman matkan, jonka virolainen runoilija Kristjan Jaak Peterson taittoi jalkaisin vuonna 1819. Matka kesti monta päivää ja osallistuit yhdelle osuudelle. Millainen kokemus matka oli sinulle?
– Olin juuri valmistunut yliopistosta ja matkustin Latviaan melkein suoraan valmistujaisista. Pääsin liittymään seurueeseen Valmierassa ja suuntasimme koilliseen. Seurasimme hyvän osan matkasta Gauja-jokea (vir. Koiva), joka teki suuren vaikutuksen. Jossain kohti ohitimme ränsistyneen maalaistalon, jonka pihassa seisoi lumivalkea limusiini, ja tuo kuva päätyi runoonikin. Kirkkaana mieleen jäi myös runoilija Andres Ehin. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka kulkivat koko matkan alusta loppuun saakka. Minuun teki vaikutuksen hänen runouden tuntemuksensa sekä sympaattinen olemuksensa ja ystävällisyytensä.
Viron runokartalla on julkaistu myös runosi ”Sateinen päivä”. Kerroit, että runon isoäiti on itse asiassa äitisi kasvatusäiti, joka tuli nuorena tyttönä Riiasta Pärnuun. Runossa mainitaan kevyt aksentti, joka isoäidin puheeseen jäi muistuttamaan Riian vuosista. Millaisia muistoja sinulla on hänestä?
– Minulla ei ole hänestä yhtäkään muistoa, sillä hän kuoli ennen syntymääni. Niin kävi valitettavasti kaikille isovanhemmilleni, ja ehkä sen vuoksi olen niin kiinnostunut perheeni tarinasta – haluaisin korvata jollakin sen yhteyden, jota en saanut koskaan kokea isovanhempieni kanssa.
Tunnetko, että sinulla on isoäitisi kautta jonkinlainen side Latviaan?
– Riiassa on elänyt suuri virolaisyhteisö. Muistan, että ollessani lapsi kävimme siellä sukulaisilla kylässä, mutta siinä vaiheessa heistä kukaan ei tainnut enää puhua viroa. Latviaa kohtaan minulla on ollut aina lämpimät tunteet – minua kiehtoo raja tutun ja vieraan välillä.
Käsittelet perheesi elämän kiemuroita myös uudessa romaanissasi Vaadates ööd. Romaanin keskiössä on biologinen äidinäitisi, josta tiedät niin vähän, että sinun oli kirjoitettava hänelle fiktiivinen elämäntarina. Sen rinnalla kuvaat romaanissa jännittävällä tavalla etsintöjäsi arkistoissa. Äidinäitisi jäljet vievät Venäjälle. Mitä omien juurien tutkiminen sinulle merkitsee?
– Juuret merkitsevät ennen kaikkea tarinoita, joita luomme ja kerromme. Esivanhemmat elävät meissä, vaikka emme tuntisikaan heitä, sillä olemme perineet heiltä ulkonäön, lahjoja, sairauksia ja traumoja. Sitten jonain hetkenä tulee halu tai tarve laajentaa omaa tarinaa ydinperheestä ulommas ja löytää laajempi tausta itselleen, lapsuudelleen ja perhekuvioilleen.
– Minua alkoi jossain vaiheessa todella häiritä se, etten tiennyt omista isovanhemmistani juuri mitään. Se olikin lähtökohta romaanille. Pyrin kirjoittamalla luomaan venäläisestä isoäidistäni jonkinlaisen kertomuksen kuin testatakseni, miten hän olisi voinut sattua Viroon. Sillä kaikki, mitä tiesin hänestä, oli nimi ja arvioitu syntymävuosi. Halusin antaa hänelle tilaa ajatuksissani ja paperilla. Se oli tila, jota hänellä ei koskaan ollut perheessämme. On kiinnostavan paradoksaalista, että kävin arkistoissa löytääkseni itselleni taustan, mutta samalla koko tarina on kuitenkin fiktiota.
Olet julkaissut jo seitsemän runokokoelmaa ja saanut tunnustusta lahjakkaana virolaisena runoilijana. Lisäksi olet kääntänyt paljon runoutta monista kielistä. Millä kielillä sinä luet ja mikä sinut on vienyt noiden kielten pariin?
– Kielet alkoivat kiinnostaa minua jo varhain. Olen kääntänyt pääasiassa runoutta, ja enimmäkseen englannista ja norjasta, siinä sivussa vähän myös ruotsista, tanskasta, ja espanjasta. Olen harrastanut jonkin verran myös eksoottisempia kieliä kuten kreikkaa ja makedoniaa. Eri kielten pariin minut on vienyt opiskelu ja toisaalta kirjallisuus itse. Kun joku kirjailija alkaa kiinnostaa, tekee mieli päästä lukemaan häntä alkuperäiskielellä, ja niinpä olen opetellut kieltä. Ruotsia opiskelin lukiossa, myöhemmin asuin jonkin aikaa Norjassa. Ensimmäinen käännöskieleni oli sattumalta kuitenkin espanja, se on valtavan sympaattisen kuuloinen kieli. Pidän kielissä niiden systemaattisuudesta, vaikka en itse ole kovin systemaattinen opiskelija.
Viron runokartalla on julkaistu runojasi eri puolilta Viroa, esimerkiksi Tallinnasta rautatieasemalta ja Mustamäeltä, Tartosta Emajoen rannalta ja lisäksi pienemmiltä paikkakunnilta. Missä olet syntynyt ja missä kaikkialla asunut?
– Olen syntynyt Tallinnassa mutta asunut suurimman osan aikuiselämästäni Tartossa. Välillä asuin vähän aikaa Nøtterøyn saarella Norjassa ja Palaun saarella Mikronesiassa. Jokaisella on henkilökohtainen karttansa, jolla risteävät lapsuuden maisemat ja kadut, joilla olemme joskus tunteneet itsemme yksinäisiksi. Omalle kartalle kuuluvat kävelypolut, jotka tunnemme jokaista mutkaa myöten, mutta myös kaukaiset paikat, joihin olemme aina halunneet matkustaa. Paikat luovat meitä aivan kuten me niitä.
Puhutteleeko jokin seutu sinua erityisesti?
– Viihdyn yhtä lailla hyvissä hiihtokeleissä kuin tropiikin lämmössä. Rakastan Pohjois-Viron rannikkoa ja hiekkaista mäntymetsää, mutta toisaalta jokin vetää minua myös Etelä-Viroon. Tiedän monia suurkaupunkeja, joissa minulla on kodikas olo, mutta en kuitenkaan vaihtaisi näitä kotoisia maisemia ja luontoa mihinkään.
Lukemaan runoja!
Carolina Pihelgas on kirjoittanut runoja eri puolilta Viroa sekä yhden runon Latviasta. Runot löytyvät viroksi ja suomeksi kirjailijasivulta.
Etsi runot myös runokartalta!