Hopeapaju lennättää
höytyviä jokeen
Gauja virtaa vinhaan
rannalla kasvaa siankärsämöä
heinää tervakukkaa
lupiineja
Ja lisää siankärsämöä
hiekkatie pöllyää
matka on pitkä
jalkaa toisen eteen
kiveä kiven perään
Ja lisää hiekkatietä ja pölyä
tien varressa
tyhjiä kyliä
ruusunmarja kukkii
ammoisella oviaukolla
ja kylän ainoan
asutun talon edessä
seisoo valkea limusiini
Jalkaa toisen eteen
kiveä kiven perään
hopeapaju lennättää
höytyviä jokeen
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2023
Hõbepaju lennutab
ebemeid jõe poole
Koiva voolab kiiresti
kaldal kasvab raudrohi
hein tõrvalilled
lupiinid
Ja ikka raudrohi
kruusatee tolmab
tee on pikk
jalg jala ette
kivi kivi peale
Ja ikka kruusatee ja tolm
tee peal
tühjad külad
kibuvitsapõõsas õitseb
kunagises ukseavas
ja küla ainukese
asustatud maja ees
seisab valge limusiin
Jalg jala peale
kivi kivi ette
hõbepaju lennutab
ebemeid jõkke
Metsas algavad hääled
EKSA 2010
SATEINEN PÄIVÄ
Oli kylmää ja sateista, oikein sateinen ja kylmä päivä, kun he pääsivät perille. Takana oli pitkä ja uuvuttava matka, vaatteet olivat kastuneet ja seitsemäntoistavuotias isoäitini puhkesi itkuun. Pilvet roikkuivat niin matalalla että huputtivat kirkontornit, tuuli kompuroi märillä kaduilla kuin myöhäinen juopottelija. Tämä ei ollut rakas, kauan kaivattu kotimaa, vaan vieras ja arvaamaton paikka, joka ei toivottanut tervetulleeksi. Pernau oli kaunis muttei mitään erityistä verrattuna Riikaan tai Pietariin. Hän oppi silti ajan myötä rakastamaan sen lehmuskujia ja kävelykatuja. Ja merta, merihän oli sama. Mutta ensimmäisenä Viron iltanaan hän katsoi taivaalle eikä nähnyt muuta kuin paksua läpinäkymätöntä vanua, joka takertui kurkkuun ja suulakeen. Vaikka hän myöhemmin oppi kielen, puheeseen jäi hienoinen aksentti, kuin pumpulisia, samettisia pilvenhahtuvia sanojen väliin.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2023
VIHMANE PÄEV
Oli külm ja vihmane, vihmane ja külm päev, kui nad pärale jõudsid. Reis oli pikk ja väsitav, riided rõsked, nii et mu vaevu seitsmeteistaastasele vanaemale tuli nutt peale. Pilved nii madalal, et kirikutornid lõikusid neisse, tuul ukerdas mööda vesiseid tänavaid nagu hiline purjutaja. See polnud armastatud-igatsetud kodumaa, vaid võõras ja ettearvamatu paik, mis ei oodanud sugugi. Pernau oli ilus, aga ei midagi erilist võrreldes Riia või Petrogradiga. Hiljem hakkas ta pärnaalleesid ja promenaadi siiski armastama. Ja mer, meri oli ju ikka sama. Oma esimesel Eesti-õhtul vaatas ta taevasse, ei näinud seal muud peale läbipaistmatu ja paksu vati, mis kleepus kurku ja suulakke. Kuigi keele õppis ta hiljem kuulmise järgi kiiresti ära, jäi kerge aktsent alles, natuke vatine ja sametine nagu õhtused pilvesõõnad sõnade vahel.
Valgus kivi sees
Kaksikhammas 2019
KESÄ ON KERENNYT
elementtitalojen
pihoille
piha on tyhjä
asvaltti
polttavan
kuumaa
kaupungissa ei ole ketään
tukahduttava helle
sunnuntai
keskellä suurta nurmialuetta
on jokin puutarhan tapainen
keskellä seisoo risti
jumalan lapset tulkaa tyköni
tämä on meidän ikioma
mustamäen
eedenimme
täällä kasvaa omenapuita
joiden hedelmien pitäisi
lunastaa
harmi vain etteivät ne ole
vielä kypsiä
ja syksyn tullen kun
naapuritalon profeetta
korjaa sadon
on suurin osa
happamista raakileista
jo päätynyt
lasten vatsoihin
iltahämärissä
kävimme varkaissa
ja söimme
noita tiedon hedelmiä
mutta uskoon
emme silti tulleet
Suomennos Varja Arola ja Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019
SUVI ON JÕUDNUD
paneelmajade
hoovidesse
õu on tühi
asfalt
kõrvetavalt
kuum
linnas pole kedagi
lämbe palav
pühapäev
keset suurt rohelist
on üks aia moodi asi
rist seisab keskel
jumala lapsed tulge mu juurde
see on meie
kohalik mustamäe
eedeni aed
kus kasvavad õunapuud
mille viljad peaksid
lunastama
kahjuks pole nad
veel küpsed
ja sügise saabudes kui
naabermaja prohvet
vilja koristab
on suurem osa
hapudest vissidest
juba tee leidnud
laste kõhtudesse
hilisõhtuti
käisime raksus
ja me sõime
neid tundmise vilju
aga uskuma
ikkagi
ei jäänd
Õnnekangestus
EKSA 2011
KOHILA, 1959
Tuo lämmin keskikesän päivä on tallella enää kuvissa. Mäntyjen solakat rungot, pihlajapusikko. Istutte kolmistaan maassa. Sinä lähimpänä katsot ainoana kameraan ja hymyilet. Irmalla on tuo hänen poissaoleva katseensa, joka vuolee tyhjyyttä toisenlaisiksi kuviksi. Ja sitten August, suu auki, osoittamassa sormellaan ylös. Hetki ennen kuin toisetkin kääntyvät katsomaan. Mitä hän halusi näyttää taivaalta? Lintua vai nauravalta lohikäärmeeltä näyttävää pilveä? Hampaat irvessä, hajoamaisillaan minä hetkenä hyvänsä. Ruohonkorsien vaimea kahina, niittykukkiin pukeutunut päivä katoamassa hämärään. Se laskeutuu ääneti, peittää maan muhkurat, ottaa mukaansa ohuet värisevät verkot väsyneille silmille.
Suomennos Heidi Iivari ja Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019
KOHILA, 1959
See soe kesksuvine päev on alles ainult piltidel. Mändide sihvakad tüved, pihlakavõsa. Istute kolmekesi maas. Sina kõige ees vaatad ainsana kaadrisse ja naeratad. Irmal ikka tema eemalolev pilk, mis voolib tühjust ta ees teistsugusteks piltideks. Ja siis August, suu lahti, näitamas näpuga üles. Hetk enne, kui kõik teised samuti pilgud pööravad. Mida ta näidata tahtis? Mõnd lindu taevas, mõnd pilve, mis näeb välja nagu naerev lohe? Hambad irevil, iga hetk valmis koost lagunema. Rohukõrte vaikne sahin, päeva põllulilledest keha kadumas videvikku. Ta laskub kuuldamatult, katab maa mõhnad, võtab kaasa õhukesed võbelevad võrgud väsinud silmile.
Valgus kivi sees
Kaksikhammas 2019
KARTANONTIE
Kuusi kilometriä metsän halki. Kauniilla ilmalla menimme jalan, varsinkin keväisin kun ojanpenkat kellersivät. Toinen vaihtoehto oli mennä bussilla ja kävellä pysäkiltä mäki ylös. Isän työpaikka oli instituutissa vanhassa rapistuvassa kartanossa, jonka valtavan puukoristeisen oven painon kehoni muistaa vieläkin. Jalkani muistavat ne pehmeät shakkiruutuiset lattiat, salin narisevan lattian. Lattia onkin paljon lähempänä kuin katto.
Aamulla isä luki koko työmatkan mäkeä ylös, tuo muistikuva nousee mieleeni kuin sumuinen filminpätkä. Pitkä silmälasipäinen mies, joka seitsemänminuuttisen matkan aikana opettelee sanakirjasta kaksikymmentä uutta sanaa. Saattaa vähän kompuroida muttei joudu nostamaan katsettaan, sillä jalat tuntevat tien. Ehkä se oli keino pysyä elossa. Tai erossa. Sillä se mitä on ulkopuolella on aina vähän liian etäistä. Ja se mitä on sisäpuolella on vähän pelottavaa. Vaikka omaa pelkoamme, omaa kipuamme emme vaihtaisi mihinkään. Kotimatkalla taas kaksikymmentä sanaa. Minä taittelen itseni kirjanmerkiksi sivujen väliin.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019
MÕISATEE
Läheb kuus kilomeetrit läbi metsa, ilusa ilmaga käisime ikka toda teed, eriti kevadel, kui kraaviperved kolletasid. Teine variant: bussiga ja siis peatusest otse üles mäkke. Isa töötab instituudis, vanas lagunenud mõisas, mille massiivse puunikerdustega ukse raskus on mu kehamälus senini. Samamoodi pehmed maleruudulised põrandad jalge all, saali kääksuv põrand. Põrandad ongi palju lähemal kui laed.
Hommikuti tööle minnes luges isa terve tee mäest üles, see pilt kerkib silme ette nagu udune filmikaader. Pikk prillidega mees, kes õpib seitsmeminutisel teekonnal sõnaraamatust kakskümmend uut sõna. Võib-olla korraks komistab, aga pead tõstma ei pea, sest jalad teavad, kuhu astuda. Võib-olla oli see viis, kuidas hoida end elus. Või eraldatud. Sest see, mis on väljaspool, on alati natuke liiga kauge. Ja see, mis jääb sisse, pisut hirmus. Kuigi oma hirmu, oma valu ei vahetaks me ühegi teise vastu. Tagasiteel jälle kakskümmend sõna. Mina voldin ennast raamatu vahele järjehoidjaks.
Valgus kivi sees
Kaksikhammas 2019
EMAJOEN RANNALLA
Pikkuinen Sisyfos kerää
maasta kiviä ja leikkii.
Katuja, taloja, autoja.
Hiuksissaan hento valo,
tuulenpuuska. Pienempiä kiviä
voi laittaa suurempien päälle,
tehdä tornin. Sitten hän
rikkoo kaiken ja nauraa.
Toiset pojat eivät halua leikkiä
hänen kanssaan. Eräs tyttö kyllä.
Se jolla on pitkät hiukset.
Sisyfos löytää yhden oikein kauniin
kiven, se on hennon vaaleanpunainen,
siinä on vaaleita raitoja. Sen hän
pitää itsellään, laittaa taskuun, ei näytä
kenellekään. Yhdessä he kasvavat
isoiksi.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019
EMAJÕE ÄÄRES
Väike Sisyphos korjab
maast kive ja mängib nendega.
Tänavad, majad, autod.
Väike õrn valgus tema juustes,
tuulehoog. Väiksemad kivid
saab panna suuremate otsa,
nii tuleb torn. Siis lükkab
ta kõik ümber ja naerab.
Teised poisid ei taha temaga
mängida. Mõni tüdruk küll.
See, kellel on pikad juuksed.
Sisyphos leiab ühe eriti ilusa
kivi, see on õrnalt roosakas,
heledate triipudega. Selle jätab
ta alles, pistab tasku, ei näita
kellelegi. Koos kasvavadki
nad suureks.
Valgus kivi sees
Kaksikhammas 2019
TALLINNAN RAUTATIEASEMALLA
Onko muisto omani vai toisten kertoma? Jotain muistan itsekin. Istuin aseman penkillä röyhelömekossa, hiukset ruseteilla – olimme lähdössä Sangasteen sukulaisen syntymäpäiville. Paljon kimpsuja ja kampsuja. Kirkas kevätaurinko aseman likaisissa ikkunoissa. Isä lippujonossa. Odota, äiti sanoi, odota tässä, menen katsomaan, mikä sillä isällä kestää. Kimpsut jaloissa, pyöreä kakkulaatikko vieressä, ja sitten vain ihmisvilinää, vieraita kasvoja. Aikaa kului. Kamalasti. Mitä jos ne eivät tulekaan. Kakkulaatikossa oli kaunis rusetti, umpisolmussa. Lahja. Me tässä kuin kaksi lahjaa. Ne eivät tulekaan takaisin. Kyyneleet, ohikulkijoiden kysymykset, hässäkkä, miliisi. Lopulta äiti, sen jälkeen isä. Viisi minuuttia, ne sanoivat, se odotti vain viisi minuuttia, iso tyttö. Sitten nenäliina, raitis ilma ja lokkien nauru. Kovat puupenkit, pehmeä syli.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019
BALTI JAAMAS
Kas mälestus on minu enda oma või räägiti mulle sellest? Midagi siiski mäletan. Istusin rongijaamas pingil, volangidega kleit seljas, lehvid peas – pidime sõitma Sangastesse sugulase sünnipäevale. Palju kompse. Ere kevadpäike jaama räpastest akendest. Isa läks piletisappa. Oota, ütles siis ema, oota siin, ma lähen vaatan, kuhu ta nii kauaks jääb. Kompsud jalge ees, ümmargune tordikarp mu kõrval. Siis ainult rahvasumm, nii palju võõraid nägusid. Aega läks mööda. Jupp aega. Aga kui nad ei tulegi tagasi. Karbil nii ilus nöörist lehv, aga umbsõlmes ka. Kingitus. Justkui kingitaks meid koos. Ja nad vist ei tulegi tagasi. Siis pisarad, möödujate küsimused, kära, miilits. Siis ikkagi ema, siis isa. Viis minutit, ütlevad nad, viis minutit ootas ta ainult, ise juba nii suur tüdruk. Siis taskurätt, siis karge õhk ja kajakate naer. Siis kõvad puupingid, siis pehme süli.
Valgus kivi sees
Kaksikhammas 2019