Carolina Pihelgas

Carolin Pihelgas Foto Ruudu Rahumaru
Foto: Ruudu Rahumaru

KESÄ ON KERENNYT

elementtitalojen
pihoille

piha on tyhjä
asvaltti
polttavan
kuumaa

kaupungissa ei ole ketään
tukahduttava helle
sunnuntai

keskellä suurta nurmialuetta
on jokin puutarhan tapainen
keskellä seisoo risti

jumalan lapset tulkaa tyköni

tämä on meidän ikioma
mustamäen
eedenimme

täällä kasvaa omenapuita
joiden hedelmien pitäisi
lunastaa
harmi vain etteivät ne ole
vielä kypsiä

ja syksyn tullen kun
naapuritalon profeetta
korjaa sadon

on suurin osa
happamista raakileista
jo päätynyt
lasten vatsoihin

iltahämärissä
kävimme varkaissa
ja söimme
noita tiedon hedelmiä
mutta uskoon
emme silti tulleet

Suomennos Varja Arola ja Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019

SUVI ON JÕUDNUD

paneelmajade
hoovidesse

õu on tühi
asfalt
kõrvetavalt
kuum

linnas pole kedagi
lämbe palav
pühapäev

keset suurt rohelist
on üks aia moodi asi
rist seisab keskel

jumala lapsed tulge mu juurde

see on meie
kohalik mustamäe
eedeni aed

kus kasvavad õunapuud
mille viljad peaksid
lunastama
kahjuks pole nad
veel küpsed

ja sügise saabudes kui
naabermaja prohvet
vilja koristab

on suurem osa
hapudest vissidest
juba tee leidnud
laste kõhtudesse

hilisõhtuti
käisime raksus
ja me sõime
neid tundmise vilju
aga uskuma
ikkagi
ei jäänd

Õnnekangestus, EKSA 2011

KOHILA, 1959

Tuo lämmin keskikesän päivä on tallella enää kuvissa. Mäntyjen solakat rungot, pihlajapusikko. Istutte kolmistaan maassa. Sinä lähimpänä katsot ainoana kameraan ja hymyilet. Irmalla on tuo hänen poissaoleva katseensa, joka vuolee tyhjyyttä toisenlaisiksi kuviksi. Ja sitten August, suu auki, osoittamassa sormellaan ylös. Hetki ennen kuin toisetkin kääntyvät katsomaan. Mitä hän halusi näyttää taivaalta? Lintua vai nauravalta lohikäärmeeltä näyttävää pilveä? Hampaat irvessä, hajoamaisillaan minä hetkenä hyvänsä. Ruohonkorsien vaimea kahina, niittykukkiin pukeutunut päivä katoamassa hämärään. Se laskeutuu ääneti, peittää maan muhkurat, ottaa mukaansa ohuet värisevät verkot väsyneille silmille.

Suomennos Heidi Iivari ja Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019

KOHILA, 1959

See soe kesksuvine päev on alles ainult piltidel. Mändide sihvakad tüved, pihlakavõsa. Istute kolmekesi maas. Sina kõige ees vaatad ainsana kaadrisse ja naeratad. Irmal ikka tema eemalolev pilk, mis voolib tühjust ta ees teistsugusteks piltideks. Ja siis August, suu lahti, näitamas näpuga üles. Hetk enne, kui kõik teised samuti pilgud pööravad. Mida ta näidata tahtis? Mõnd lindu taevas, mõnd pilve, mis näeb välja nagu naerev lohe? Hambad irevil, iga hetk valmis koost lagunema. Rohukõrte vaikne sahin, päeva põllulilledest keha kadumas videvikku. Ta laskub kuuldamatult, katab maa mõhnad, võtab kaasa õhukesed võbelevad võrgud väsinud silmile.

Valgus kivi sees, Kaksikhammas 2019

KARTANONTIE

Kuusi kilometriä metsän halki. Kauniilla ilmalla menimme jalan, varsinkin keväisin kun ojanpenkat kellersivät. Toinen vaihtoehto oli mennä bussilla ja kävellä pysäkiltä mäki ylös. Isän työpaikka oli instituutissa vanhassa rapistuvassa kartanossa, jonka valtavan puukoristeisen oven painon kehoni muistaa vieläkin. Jalkani muistavat ne pehmeät shakkiruutuiset lattiat, salin narisevan lattian. Lattia onkin paljon lähempänä kuin katto.

Aamulla isä luki koko työmatkan mäkeä ylös, tuo muistikuva nousee mieleeni kuin sumuinen filminpätkä. Pitkä silmälasipäinen mies, joka seitsemänminuuttisen matkan aikana opettelee sanakirjasta kaksikymmentä uutta sanaa. Saattaa vähän kompuroida muttei joudu nostamaan katsettaan, sillä jalat tuntevat tien. Ehkä se oli keino pysyä elossa. Tai erossa. Sillä se mitä on ulkopuolella on aina vähän liian etäistä. Ja se mitä on sisäpuolella on vähän pelottavaa. Vaikka omaa pelkoamme, omaa kipuamme emme vaihtaisi mihinkään. Kotimatkalla taas kaksikymmentä sanaa. Minä taittelen itseni kirjanmerkiksi sivujen väliin.

Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019

MÕISATEE

Läheb kuus kilomeetrit läbi metsa, ilusa ilmaga käisime ikka toda teed, eriti kevadel, kui kraaviperved kolletasid. Teine variant: bussiga ja siis peatusest otse üles mäkke. Isa töötab instituudis, vanas lagunenud mõisas, mille massiivse puunikerdustega ukse raskus on mu kehamälus senini. Samamoodi pehmed maleruudulised põrandad jalge all, saali kääksuv põrand. Põrandad ongi palju lähemal kui laed.

Hommikuti tööle minnes luges isa terve tee mäest üles, see pilt kerkib silme ette nagu udune filmikaader. Pikk prillidega mees, kes õpib seitsmeminutisel teekonnal sõnaraamatust kakskümmend uut sõna. Võib-olla korraks komistab, aga pead tõstma ei pea, sest jalad teavad, kuhu astuda. Võib-olla oli see viis, kuidas hoida end elus. Või eraldatud. Sest see, mis on väljaspool, on alati natuke liiga kauge. Ja see, mis jääb sisse, pisut hirmus. Kuigi oma hirmu, oma valu ei vahetaks me ühegi teise vastu. Tagasiteel jälle kakskümmend sõna. Mina voldin ennast raamatu vahele järjehoidjaks.


Valgus kivi sees, Kaksikhammas 2019

EMAJOEN RANNALLA

Pikkuinen Sisyfos kerää
maasta kiviä ja leikkii.
Katuja, taloja, autoja.
Hiuksissaan hento valo,
tuulenpuuska. Pienempiä kiviä
voi laittaa suurempien päälle,
tehdä tornin. Sitten hän
rikkoo kaiken ja nauraa.
Toiset pojat eivät halua leikkiä
hänen kanssaan. Eräs tyttö kyllä.
Se jolla on pitkät hiukset.
Sisyfos löytää yhden oikein kauniin
kiven, se on hennon vaaleanpunainen,
siinä on vaaleita raitoja. Sen hän
pitää itsellään, laittaa taskuun, ei näytä
kenellekään. Yhdessä he kasvavat
isoiksi.

Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019

EMAJÕE ÄÄRES

Väike Sisyphos korjab
maast kive ja mängib nendega.
Tänavad, majad, autod.
Väike õrn valgus tema juustes,
tuulehoog. Väiksemad kivid
saab panna suuremate otsa,
nii tuleb torn. Siis lükkab
ta kõik ümber ja naerab.
Teised poisid ei taha temaga
mängida. Mõni tüdruk küll.
See, kellel on pikad juuksed.
Sisyphos leiab ühe eriti ilusa
kivi, see on õrnalt roosakas,
heledate triipudega. Selle jätab
ta alles, pistab tasku, ei näita
kellelegi. Koos kasvavadki
nad suureks.

Valgus kivi sees, Kaksikhammas 2019

TALLINNAN RAUTATIEASEMALLA

Onko muisto omani vai toisten kertoma? Jotain muistan itsekin. Istuin aseman penkillä röyhelömekossa, hiukset ruseteilla – olimme lähdössä Sangasteen sukulaisen syntymäpäiville. Paljon kimpsuja ja kampsuja. Kirkas kevätaurinko aseman likaisissa ikkunoissa. Isä lippujonossa. Odota, äiti sanoi, odota tässä, menen katsomaan, mikä sillä isällä kestää. Kimpsut jaloissa, pyöreä kakkulaatikko vieressä, ja sitten vain ihmisvilinää, vieraita kasvoja. Aikaa kului. Kamalasti. Mitä jos ne eivät tulekaan. Kakkulaatikossa oli kaunis rusetti, umpisolmussa. Lahja. Me tässä kuin kaksi lahjaa. Ne eivät tulekaan takaisin. Kyyneleet, ohikulkijoiden kysymykset, hässäkkä, miliisi. Lopulta äiti, sen jälkeen isä. Viisi minuuttia, ne sanoivat, se odotti vain viisi minuuttia, iso tyttö. Sitten nenäliina, raitis ilma ja lokkien nauru. Kovat puupenkit, pehmeä syli.

Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019

BALTI JAAMAS

Kas mälestus on minu enda oma või räägiti mulle sellest? Midagi siiski mäletan. Istusin rongijaamas pingil, volangidega kleit seljas, lehvid peas – pidime sõitma Sangastesse sugulase sünnipäevale. Palju kompse. Ere kevadpäike jaama räpastest akendest. Isa läks piletisappa. Oota, ütles siis ema, oota siin, ma lähen vaatan, kuhu ta nii kauaks jääb. Kompsud jalge ees, ümmargune tordikarp mu kõrval. Siis ainult rahvasumm, nii palju võõraid nägusid. Aega läks mööda. Jupp aega. Aga kui nad ei tulegi tagasi. Karbil nii ilus nöörist lehv, aga umbsõlmes ka. Kingitus. Justkui kingitaks meid koos. Ja nad vist ei tulegi tagasi. Siis pisarad, möödujate küsimused, kära, miilits. Siis ikkagi ema, siis isa. Viis minutit, ütlevad nad, viis minutit ootas ta ainult, ise juba nii suur tüdruk. Siis taskurätt, siis karge õhk ja kajakate naer. Siis kõvad puupingid, siis pehme süli.

Valgus kivi sees, Kaksikhammas 2019

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Takaisin ylös