Runoajelu-festivaali on kiertänyt Suomea, Viroa ja Latviaa jo seitsemäntoista vuotta. Tuottaja Jenni Kallionsivu muisteli tapauksia kiertueilta ja kertoi, mikä festivaalin järjestäjissä ja esiintyjissä on muuttunut alkuajoista tähän päivään.
Runoajelu-festivaalia on järjestetty vuodesta 2006 ja olet itse ollut mukana vuodesta 2008. Muistatko vielä ensimmäisen kiertueen?
– Ensimmäisellä reissulla esiinnyimme Alkas-nimisellä matkailumaatilalla syvällä Latvian maaseudulla. Majoituimme taloon, ja yleisölle oli järjestetty bussikuljetus lähimmästä kaupungista. Keikan jälkeen jatkui valoisa kesäyö, kävelimme metsään katsomaan sieniviljelmää ja pääsin elämäni parhaaseen saunaan. Silloin ajattelin, että miten töissä voi olla näin mahtavaa.
Tuo ilta on selvästi jäänyt mieleen muillekin. Kiertueelle osallistunut runoilija Eeva Park on kirjoittanut siitä runonkin. Miten sinä päädyit Runoajelun tuottajaksi?
– Aloitin vuonna 2008 kulttuurisihteerinä Suomen Viro-instituutissa. Minua pyydettiin vetämään Runoajelua, enkä ole sen jälkeen lopettanut, vaikka työpaikka on muuten vaihtunut monta kertaa. Ensimmäisinä vuosina Runoajelua järjesti instituutti, vuonna 2012 itsenäistyimme omaksi yhdistykseksi. Meillä on kuitenkin paljon yhteistyötä instituutin ja muiden tahojen kanssa.
Runoajelu on vienyt suomalaisia, virolaisia ja latvialaisia runoilijoita esiintymään näihin kaikkiin kolmeen maahan. Mikä on muuttunut matkan varrella?
– Aikaperspektiiviä on tosiaan kertynyt jo neljältätoista vuodelta. Merkittävin muutos on, että sosiaalisesta mediasta on tullut merkittävä osa kiertuetta. Kun aloitimme, esiintymisiä mainostettiin paikallisesti ja keikkaa piti tulla katsomaan paikan päälle. Nykyisin kiertuetta seurataan somessa ja keikat usein myös striimataan. Näin yleisö pääsee mukaan kiertueelle kotisohvalta. Olen miettinyt, mitä someseuraaja kiertueesta saa, mutta kiinnostuneita on.
– Toinen muutos on, että oma työni kiertueen tuottajana on helpottunut kovasti. Esiintyjät ovat entistä ammattitaitoisempia ja heidän kanssaan on luontevaa puhua avoimesti muun muassa esiintymispalkkioista. Lisäksi alkoholin käyttö kiertueilla on vähentynyt merkittävästi, sillä nuoret juovat vähemmän. Kymmenen vuotta sitten vitsailimme järjestäjien kesken, että pitäisi vaihteeksi järjestää täysin alkoholiton kiertue ja pyytää kansanterveystahoja sponsoreiksi. Nyt raittiille teemakiertueelle ei olisi enää tarvetta, sillä ryyppääminen on vähentynyt muutenkin.
– Viime syksynä meillä oli juhlakiertue ja heijastimme keikoilla seinälle kuvia Runoajelun historiasta. Yleisön joukosta tuli kommentti, että järjestäjät ovat vanhentuneet vuosien varrella. Yllätyimme kovasti, että näinkö siinä on käynyt!
Toisena järjestäjänä ja työparinasi on alusta asti ollut latvialainen runoilija ja kääntäjä Guntars Godiņš. Miten te valitsette Runoajelun reitin?
– Guntars Godiņš on Runoajelun henki ja liikkeelle paneva voima. Festivaali syntyi hänen aloitteestaan, kun hän oli vuonna 2006 kulttuuriattaseana Latvian suurlähetystössä Tallinnassa ja ehdotti yhteistyötä Suomen Viron-instituutille. Runoilijoiden valinnat ja reittisuunnitelma syntyvät yleensä kuin itsestään. Reittiin saattaa vaikuttaa esimerkiksi jokin festari tai yhteistyötaho, usein jokin käytännön seikka.
Onko yhteistyö suomalaisten, virolaisten ja latvialaisten kanssa samanlaista?
– Runoilijat ovat melko ennakkoluulotonta porukkaa ja tulevat yleensä hyvin toimeen keskenään, olivatpa he mistä maasta tahansa.
Entä onko reissaaminen näissä maissa samanlaista vai onko joka maalla omat erityispiirteensä?
– Reitti on joka kiertueella eri ja paikat vaihtelevat. Enemmän eroa on maaseudun ja kaupungin välillä kuin eri maiden välillä. Olemme esiintyneet joka maan pääkaupungissa ja lisäksi myös useilla pienillä paikkakunnilla todella eri tyyppisissä paikoissa.
Entä onko eri maiden yleisöissä paljon eroja?
– Latviassa ja Virossa runokeikat suunnataan selvästi laajemmalle yleisölle. Baltiassa runous on kenen tahansa sivistyneen ihmisen harrastus, kun taas Suomessa se on enemmän erityisharrastus. Yleisön määrä riippuu tietenkin paljon paikasta ja yhteistyökumppaneista. Olemme esiintyneet kouralliselle ihmisiä ja toisaalta saaneet satapäisen yleisön osana joitakin festivaaleja. Meillä on ollut myös teemakiertueita. Esimerkiksi vuonna 2012 järjestimme lastenkirjallisuuden kiertueen ja silloin yleisönä oli toisenlaista väkeä kuin baarikeikoilla.
Onko jokin esiintymispaikka tai keikka jäänyt erityisesti mielesi?
– Viime syksyn kiertue tuntui erityiseltä, koska olimme joutuneet siirtämään sitä koronan takia ja odottaneet matkaan pääsyä pitkään. Latviassa esiinnyimme Siguldan linnassa ja pääsimme käymään liiviläisten muinaisella uhrimäellä. Yritämme aina kiertueilla järjestää myös muuta toimintaa keikkojen lisäksi. Runoajelun tarkoitus on luoda kontakteja ihmisten välille, ja haluamme tarjota osallistujille luontevia yhdessäolon muotoja, muutakin kuin oman esiintymisvuoron jännittämistä eturivissä. Joskus yhteyksiä syntyy, joskus ei.
Moni Runoajelulle osallistunut on muistellut kiertuetta lämpimästi. Runoilijoiden puheiden perusteella vaikuttaa siltä, että kutsua kiertueelle pidetään kunnia-asiana ja mukana oloa legendaarisena kokemuksena.
– Sehän on hienoa kuulla! Kiertueilta onkin alkanut moni yhteistyökuvio, esimerkiksi Heli Laaksosen suosio Latviassa alkoi Runoajelulta Guntars Godiņšin käännöksistä. Virossa kaikkien tuntema runoilija Leelo Tungal tutustui Runoajelulla Jukka Itkoseen ja vironsi tältä kokoelman lastenrunoja.
Olet kiertueilla nähnyt paljon myös virolaisten ja latvialaisten kohtaamisia. Onko heillä samanlainen naapurisuhde kuin suomalaisilla on ruotsalaisiin?
– Virolaisten ja latvialaisten erityissuhde on tullut esiin ihmisten reaktioissa. Kun virolaiset kuulevat, että teen yhteistyötä latvialaisten kanssa, he saattavat ihmetellä sitä ja muistuttavat, että latvialaisilla on kuusi varvasta. Sitten tulee kuitenkin ilmi, että jokaisella virolaisella on omat yhteytensä Latviaan. Latvialaiset eivät koskaan puhu virolaisista noin rumasti. Virolaisia ja latvialaisia yhdistävät monet sukupolvikokemukset, kuten neuvostoaika ja sen jälkeinen itsenäistyminen.
Asut perheesi kanssa Tampereella, mutta olet asunut myös Tallinnassa ja työskennellyt sekä Suomen-instituutissa Virossa että Viron-instituutissa Suomessa. Lisäksi teet töitä Latvian ystävyysseura Rozentālsissa. Mistä olet saanut oman Baltian kipinäsi?
– Päädyin Viroon töihin melkeinpä sattuman kautta, ja Runoajelu puolestaan johdatti minut latvialaisten luo. Saa nähdä mihin vielä päädynkään! Perehdyin Viroon jo opiskellessani historiaa. Vaikka opinnot keskittyivät Viron lähihistoriaan, minua alkoivat kiinnostaa myös suomalaisten ja virolaisten kaukaisemmat yhteydet. Meillä on yllättävän paljon yhteistä myös latvialaisten kanssa, kuten vaikka sauna ja monet yhteiset sanat. Itämerensuomalaiset ja balttilaiset heimot ovat kohdanneet Baltiassa.
Virolaista kirjallisuutta on suomennettu melko paljon ja virolaisia kirjailijoita tunnetaan Suomessa. Harva kuitenkaan tuntee latvialaisia nimiä. Olisiko sinulla lukusuosituksia?
– Viimeksi lukemani latvialainen kirja on Jānis Joņevsin Doom 94. Sen suomentaja on Annika Suna. Olen usein kuullut ihmisiltä, että heitä kiinnostaa historia mutta he haluaisivat lukea myös neuvostomiehityksen jälkeisestä Latviasta. Tämä romaani kertoo 1990-luvun jelgavalaisista metallifaneista ja täyttää tuon tarpeen erinomaisesti!
– Latvialaisesta runoudesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Jos unohdat oman nimesi -antologiaan. Senkin on suomentanut Annika Suna. Toinen kiinnostava antologia on Kerran olin taivaan suolajärvi, jossa on tekstejä kolmelta liivin kielellä kirjoittavalta runoilijalta sekä alkuperäiskielellä että suomeksi: Valt Ernšreitiltä, Baiba Dambergiltä ja Ķempi Kārlilta. Teos ilmestyi syksyllä 2022 ja sen suomentaja on Olli Heikkonen. Siihen kannattaa tarttua myös kielen historian näkökulmasta.
Millaiselle reitille Runoajelu suuntaa seuraavaksi?
– Julkisia suunnitelmia ei vielä ole, mutta tulevaisuus tulee. Kannattaa seurata Runoajelua Poetry Ride -kotivulla ja Facebookissa.
Ieva Samauska, Guntars Godiņš, Heli Laaksonen ja Leelo Tungal.