RUNOILIJAT PYÖRÄRETKELLÄ
runoilijat pyöräretkellä kuin lapset
kuin lapset joilla ei ole nimeä, sukupuolta eikä maata
kuin enkelit
he ajavat pitkin joenvarren retkipolkua
leijailevat peltojen yli Vorbusen mäelle
kauemmas kaikesta, itsestään
nimettömään luontoon
heidän silmänsä muuttuvat leskenlehdiksi
korvat sammakoiden kurnutukseksi
päät pajunvitsoiksi
“`ενθεος”, viisas sanoo,
ihminen on eniten oma itsensä unohtaessaan itsensä,
mikä onkin jumalassa elämistä
“α`υτοματος”, viisas sanoo,
täydellisin automaatti on Jumala, ‘itseohjautuja’
tai jumalallinen ihminen,
jonka sielu on luonnostaan
metsässä, niityn yllä, lätäköissä,
silmiä myöten suossa
Suomennos Heidi Iivari
Viron runokartta 2020
LUULETAJAD JALGRATASTEL
luuletajad jalgratastel nagu lapsed
nagu lapsed, kellel polegi nime ega sugu ega maad
nagu inglid
sõidavad mööda jõeäärset matkarada
ja hõljuvad sealt üle põldude Vorbuse mäele
nii kõige juurest eemale nii iseendast ära
nimetusse loodusse
nii, et silmadest saavadki paiseleheõied
kõrvadest konnade krooksumine
ja päädest pajuvitsad
“`ενθεος” ütleb tark,
inimene on kõige rohkem ise kui ta ennast unustab
mis ongi olemine jumalas
“α`υτοματος” ütleb tark,
kõige puhtam automaat on Jumal, ‘isepüüdleja’
või jumalik inimene,
kelles hingus on iseenesest
metsas, nurme kohal, lompides,
silmipidi soos
Isepüüdleja,
Tuum 2018
KYLÄNRAATO
lapsuuteeni kotikylä
vanhempani eivät ole täältä eikä minullakaan ole
kuin ikäviä muistoja
sovhoosikylä
navetat lahoaa ja teurastamossa tuulee
ketut ovat tehneet pesän
kafkamaisen puimalan mätään viljaan
laajat laitumet
on yksi toisensa jälkeen kynnetty pelloiksi
mitään ei ole jäljellä
vain tyhjyys, törkyä ja epätoivon suo
mustakattoisessa navetassa
lehmät söivät viimeisenä kesänään
pilaantunutta heinää
vaikka pihalla tuoksui ruoho
muinainen hautausmaa huokailee
paljaaksi hakatun metsän keskellä
ja nykyään minulle ainoa
rakas asia tässä kylässä
on pusikoituneen tammilehdon ikivanha
ja kammottavalta tuntunut uhrikivi
Suomennos Heidi Iivari
Viron runokartta 2020
VANA RAIPEKÜLA
mu lapsepõlve kasvupaik
mu vanemad polnud siit pärit ja mulgi
on vaid kibedad mälestused
vana sovhoosiküla
lagunevad laudad ja tuul tapamajas
ja kafkakuivati kus rebased
on pehkind vilja sisse pesa teinud
lagedad karjamaad
kõik on viimseni põlluks küntud
siin pole midagi
vaid tühjus, laga ja vaimne soo
kus viimasel suvel sõid lehmad
hapnenud heina musta laega laudas
kuigi väljas lõhnas rohi
siin üksi ohkab muistne kalme
alasti kesk mahavõetud metsa
ja igivana ohvrikivi räämas tammikus
mis mulle alati õõvastav näis
on nüüd järsku ainsana
selles külas armsaks saanud
Nõtkel elevandisammul,
Värske Rõhk 2014
AURINKOKYLPY (tulkinta Marie Underin sonaatista)
viimein olen ihan oikealla maaseudulla
katson kukkakirjailtuja peltoja kuin tauluja
saan olla omin päin kuin paikallinen konsanaan
kuuma aurinko hyväilee selkääni ja
lempeä mehiläiskuningatar surisee rinnassani
poissa on levottomuus
poljen omin päin pyörällä metsän läpi
katajaa katajan perään
heinät helisevät pyöränpinnoja vasten
haisee väkevästi uroshirvelle
tuoksuu makeille metsämansikoille
uninen pöllö huhuilee hämähäkinverkkojen varjoissa
joutomaat vain myhäilevät minulle
pikkuruisella saarella
kaikki tiet vievät merenrantaan
siellä täällä on muurahaisten suojateitä
liuskekivien peput pistävät mullan alta
omin päin pääsen perille
omin päin merenrantaan kuin miestäni vastaan
laine lyö reisiä vasten
näin yhteen liitymme, minä, aurinko ja meri
eikä meitä näe kuin korkeintaan joku kiimainen joutsen
tai joku hölmö kukka, hällä väliä
tätä se kaunis hupsu
todellinen onni onkin
Suomennos Heidi Iivari
Viron runokartta 2020
PÄIKESEVANN (Marie Underi soneti tõlgendus)
nüüd ometi ma olen jõudnud maale päris maale
neid lilletikandustest põlde vaatlen nagu maale
nagu pärismaalane nüüd ometi saan omaette olla
kuum päike kallistab mu selga
mahe mesilassülem sumisemas rinnus
mus pole ärevust
omaette sõuan jalgrattal läbi metsa
kadakas kadaka hõlmas kinni
heinad tilisemas vastu kodaraid
rammus põdrapulli lehk
magus metsmaasikate lõhn
ämblikuvõrkude varjus öökulli unised huiked
seasongermaad muhelemas minule vastu
väikesel saarekesel
kõik teed viivad merele
siin-seal vaid kuklaste ülekäigurajad
ja paesed pepud mulla seest upakil püsti
omaette jõuan kohale
omaette jõuan merele kui oma mehele vastu
ja siis laine vastu reisi
nüüd ühtesse kui astun mina, päike ja meri
kes võiks küll näha meid vahest üksik himur luik
või mõne lille ogar silm ah tühja see ongi see
ilus naljakas
pärisõnn
Isepüüdleja,
Tuum 2018