Mathura

VASKNARVAN HALKI, I

Vasknarvan halki
ei kulje ainuttakaan tietä
tai jos kulkeekin, vain Jumalan valtakuntaan.
Uusi aamu,
joka nousee järveltä ja joelta
vahvistaa taas vanhat rajat:
ammutaan varoittamatta,
passitetaan vankilaan
tai takaisin,
kaloja jaetaan sen mukaan,
mikä millekin rannalle ui.
Ja veljet ja isoisät
on kuten ennenkin haudattu
”sinne”,
sillä Vasknarvan halki
ei kulje ainuttakaan tietä…

Tai jos kulkeekin, vain Jumalan valtakuntaan –
komea vihreäkupolinen kirkko seisoo
korkean valkoisen muurin takana
ja kauempaa
löytyy myös hautausmaa

kaikille syntisille
ja pyhille, jotka ovat tänne tulleet
ja täältä lähteneet,
tummasta tervatusta veneestä
tai valoisan mäntymetsän alta,
hätäisesti kyhätystä kodista
tai villiintyneestä puutarhasta,
pöllyämättömästä tientomusta
tai koskemattomalta suolta.

”Täällä synnyin ja täällä
vartuin. Täällä
on paras olla”, vakuuttaa
kauppa-auton kuski, vanha mies,
hymy punakoilla poskillaan.
”Täällä synnyin ja täällä
vartuin.
Minne enää tahtoisin?
En tahdo enää.
Kaupunkiin en kyllä tahdo enää…”

Suomennos Katja Meriluoto
Viron runokartta 2019

LÄBI VASKNARVA, I

Läbi Vasknarva

ei lähe ühtegi teed,
või kui, siis ainult Jumala riiki.
Uus hommik,
mis tõuseb järvelt ja jõelt
kinnitab taas vanad piirid:
tulistatakse hoiatamata,
saadetakse vangi
või tagasi,
kalu jagatakse vastavalt
sellele, kes kuhu kaldasse ujub.
Ning vennad ja vanaisad
on endiselt maetud
“sinna”,
sest läbi Vasknarva
ei lähe ühtegi teed…

Või kui, siis ainult Jumala riiki –
uhke rohekupliline kirik
seisab kõrge valge müüri taga
ning kaugemal
leidub ka surnuaed

kõigile patustele
ja pühakutele, kes siia tulnud
ja kes siit läinud,
mööda tolmuseid teid
ja üle tundmata soode,
läbi rohtunud aedade,
kokkulapitud kodudest
läbi liivvalge metsa,
rannal reas sünkjad,
tõrvmustad paadid.

“Siin sündisin ja siin
kasvasin üles. Siin
on kõige parem,” kinnitab
lavka-juhist vanamees,
naeratus vereval põsel.
“Siin sündisin ja siin
kasvasin üles.
Kuhu mul veel tahta?
Ei taha enam.
Linna küll ei taha enam…”

Teosest Inimene on rohi, Allikaäärne 2008 (autori poolt hiljem ümbertoimetatud versioon)

VASKNARVAN HALKI, II

Alajuoksulla –

toisenlaiset kylät,
tavallaan
kotoisat ja lähes kaikille
vieraat, kaukana
pääomasta ja kallistuvasta systeemistä.
Karoli ja Kuningaküla,
Jaamaküla ja Permisküla,
Gorodenka eli Punamäe –
juhannuskokot täälläkin,
täälläkin korkea ja lyhyt kesä.
Loputon lähtö
ja paluu pitkin ruohikkoisia polkuja,
pommitetun rämeen reunassa
koskematon ikimetsä.
Ketunpoika
rapsuttaa tienvarrella kuonoaan,
riekko kävelee ja
hakee paikkaansa.
Orkideoja kuin vuohenputkia.

Sano nyt taas,
että vihaamme yhteistä
ja vihaamme toisiamme
taas ja taaskin,
ja yhä enemmän.

Elämä on vaikeaa,
sillä päivästä päivään talletamme itseämme
punaiseen kirjaan.

Suomennos Katja Meriluoto
Viron runokartta 2019

LÄBI VASKNARVA, II

Allavoolu –

teistmoodi külad,
omamoodi
kodused ja pea kõigile
võõrad, kaugel
kapitalist ja kallinevast korrast.
Karoli ja Kuningaküla,
Jaamaküla ja Permisküla,
Gorodenka ehk Punamäe –
jaanituled siingi,
siingi kõrge ja lühike suvi.
Ikka minek
ja tulek mööda rohuseid radu,
täispommitatud raba serval
ürgne puutumata mets.
Rebasekutsikas
sügab teeveerel koonu,
rabapüü jalutab ja
otsib paika.
Orhideed nagu naadid.

Räägi nüüd siingi,
et vihkame ühist
ja vihkame üksteist
ikka ja üha,
ja aina rohkem.

Elu on raske,
sest päevast päeva kanname end
punasesse raamatusse.

Teosest Inimene on rohi, Allikaäärne 2008 (autori poolt hiljem ümbertoimetatud versioon)

LAHESSA

Tuuli kääntyy Mohnilta mantereelle.
Verkkojen kohot huljuvat ylös ja alas yhä
sameammassa vedessä. Yhä sameammassa vedessä uin
aaltoja vasten, muistan, että aaltoja vasten on kevyintä
uida selkää, niin että et itse näe minne
menet. Joku vilkuttaa minulle rannalta,
näen hänet vilaukselta
aallonharjojen takaa ja vastaan.
Toinen kesä sinun kanssasi,
jolloin ajattelen, että kun
viipyy samassa paikassa hyvin kauan, on
lopulta vaikea sanoa rakastatko tuota paikkaa
todella vai oletko vain tottunut siihen. Sinä oletkin
se paikka, sen kätketty ääni
ja kutsu.

Vielä yksi kesä kanssasi:
vähitellen opit kävelemään, elämään –
katsos, Ulkkari on täynnä lintuja,
ja sinne emme mene ennen keskikesää – ja kun
se on selvää,
opit sanoutumaan tästä elämästä irti, uimaan
aaltoja vasten, olemaan onnellinen niistä,
jotka vilkuttavat sinulle rannalta ja joiden hyväksi
et voi enää tehdä mitään.

Suomentanut Katja Meriluoto
Kokoelmasta Kimalaispäivä, Basam Books 2015

LAHES

Tuul keerab Mohnilt mandrile.
Võrkude lipud töllerdavad üles-alla üha
sogasemas vees. Üha sogasemas vees vastu lainet
ujun, mäletan, et vastu lainet on kõige kergem
ujuda selili, nii et ise ei näe kuhu
lähed. Keegi lehvitab mulle kaldalt,
näen teda vilksamisi
laineharjade tagant ja vastan.
Teine suvi sinuga,
mil mõtlen, et kui
olla ühes kohas väga kaua, on
lõpuks raske öelda, kas armastad seda paika
tegelikult või oled temaga harjunud. Sa oledki
see paik, tema varjatud hääl
ja kutse.

Veel üks suvi sinuga:
tasapisi õpid sa käima, elama –
näed, Ulkkari on täis linde
ja sinna ei lähe me enne kesksuve – ning kui
see on selge,
siis õpid sa sellest elust lahti ütlema, ujuma
vastu lainet, olema õnnelik nende üle,
kes sulle kaldalt lehvitavad ja kelle heaks
sa enam midagi ei saa teha.

Teosest Kumalasepäev, Allikaäärne, 2012

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Takaisin ylös