KARI
vellokoon sekava mieli
sekavia tunteitaan vielä viisi tuhatta vuotta.
kaikki on ylösalaisin
syy ja seuraus. sana ja merkitys
ajatus ja muisto. aallonmurtajan päässä
ujeltaa tuuli, tuulen päässä
on hiljaisuus, hiljaisuuden päässä tyhjyys.
äänesi on huudosta käheä, mutta kevyet
ovat luut
tiirojen siivissä. nokassa
murheita. vedenpinnan alla on kari
muuttolinnut saapuvat etelästä –
uskosi ja varjosi, uskollinen pari.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2023
KARI
las see kõik settib
veel viis tuhat aastat. segased tunded
segases meeles. kõik on tagurpidi pööratud
põhjus ja tagajärg. sõna ja tähendus
mõte ja mälestus. muuli lõpus
vilistab tuul, tuule lõpus
on vaikus, vaikuse lõpus on tühjus.
su hääl on hüüdmisest kähe, aga kerged
on luud
tiirude tiibades. nokas on
muremõtted. veepinna all on kari
rändlinnud saabuvad lõunast –
sina ise, su usk ja su vari.
Armastuse planeet,
Rahva Raamat 2022, koostanud Doris Kareva
TALVI
kaupunki on tänä vuonna kuin lumisadepallo, ilman lunta vain. ravistan, mutta kattojen ylle ei kohoa tuiskupyörrettä eikä talojen päälle laskeudu kaunista jääpitsiä. se on nyt vain lasipallo täynnä kylmää vettä, iloton kuin lapsi, jonka maailmasta on kadonnut taikuus – sulanut kuin lumihiutale pienellä lämpöisellä kämmenellä. tässä märässä kaupungissa minä tallustan neljältä illalla kotiin päin, on pimeää, sataa tihuttaa, katulyhdyt välkkyvät vesilätäköissä kuin tunturipöllön keltaiset iirikset. huomenna on talvipäivänseisaus. hiihtomaratonit perutaan, muksut eivät pääse pulkkamäkeen Kassitoomelle. ostoskeskusmusiikki tunnelmoi kyllä valkealla joululla, mutta se kuulostaa yhtäkkiä oudolta, vähän kuin sukupuuttoon kuolleen nisäkkään fossiililta, joka löydetään täältä muutaman miljoonan vuoden kuluttua, kun minua ei muista enää kukaan.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
TALV
sel aastal on linn on nagu lumekuul, ainult et ilma lumeta. kui teda raputan, ei kerki katuste kohale tuisukeeris ega laotu majadele jäine pits. nüüd on see kõigest klaaskera täis külma vett, rõõmutu otsekui laps, kelle maailmast on kadunud võlukunst – sulanud üles kui lumehelves ta väikeses soojas peopesas. selles märjas linnas kõnnin mina kell neli õhtul pikkamisi kodu poole, on pime, sajab uduvihma, veeloikudes siravad laternatuled, kollased nagu lumekakkude iirised. homme on talvine pööripäev. suusamaratonid jäävad ära, mudilased ei kelguta Kassitoomel. laulud, mis kõlavad kaubanduskeskustes, räägivad küll valgetest jõuludest, kuid mõjuvad ühtäkki veidralt nagu välja surnud imetajate kivistised – need, mis leitakse siit mõne miljoni aasta pärast, kui mind enam keegi ei mäleta.
Looming 5/2021
KOLME RUNOA KÄÄNTEESTÄ
I
Utuinen aamu puulajipuistossa kaupungin reunalla. Sulaveden säröilevät peilit, pensaiden oksilla vesipisaroiden pikkuruiset valot. Kostean maanpinnan täyteläinen lahontuoksu, vaalea kulo multaa vasten. Harakan nauru korkealla vaahteran latvassa. Valkoinen koira lenkittää polulla ihmistä, juoksija ohittaa minut ja katoaa edempänä uhrisavuun. Lammen rannassa majavan työn jäljet, oranssit puuntyngät pystyssä kuin seipäät, muutama kaatunut puu nenällään jääkylmässä vedessä. Maassa pieniä kasoja lastujen leivänmuruja askeleen mitan välein. Vähän myöhemmin Emajoen yllä uturaidat, lasinsileät pinnat, lähes liikkumaton joki – käännekohdan kiintopiste, hetki mielenrauhaa keskellä määrittämätöntä.
II
Päivänmutka, joenmutka, joki virtaa jääkannen alla kuin sydämen mutkitteleva salakäytävä. Aurinko lymyää jo kolmatta päivää talvipesässään harmaan pilvimuurin takana, päivät ovat lyhykäiset, yöt loputtomat. Rannassa kuivaa jalkojaan nainen, jolla on luunvalkoiset hiukset. Tekee mieli pistää lapasenlämpimät sormet veteen, kylmää. Kaupungin reunalla retkipolulla saappaisiin liimautuu rapaista lunta. Jalka takertuu yhtäkkiä puunjuureen, kompastun ja ajatukset sinkoutuvat joka suuntaan kuin säikähtänyt tiaisparvi, mutta laskeutuvat pian, vaikkakin toisin. Jatkaessani askel kerrallaan eteenpäin unohdan hetkittäin, miten sulavesi kovertaa minua sisältäpäin hitaasti suuremmaksi.
III
Millä vapautuneen tilan täyttäisi? Annen kanavan museovitriinissä on lasin alla koiran jäljet. Vasemmalla nuori harmaalokki laskeutuu varovasti jäälle, oikealla leikkipuistossa pikkupoika hyppää keinusta ja putoaa voltin jälkeen uljaasti jaloilleen. Annelinnassa kerrostalon seinämaalauksessa lentää sinimustia haarapääskyjä, talojen yllä ilmavirroissa kaartelee äänettömiä lokkeja. Kirjaston edessä kuulen sivusta, kun käheä-ääninen korppi juttelee koivunlatvasta toiselle, kauempana olevalle. Erämaat ja merenrannat on unohdettu, muistinmenetys etenee hitaasti, geologinen aikakausi vaihtuu toiseen. Mutta unohduksen vastapainona on sopeutuminen, pidättyvyyden ja riskin välinen raja etsii paikkaansa kokijassa. Laajene vähän ulospäin, avaudu pikkuisenkin – ja kaupunki virtaa sinuun kuin käännekohdan joki. Kun avaat nokkasi ja huudat koivunoksalta, tyhjästä tilasta tulee viimein paikka.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
KOLM PÖÖRILUULETUST
I
Udune hommik dendropargis linna serval. Sulavee katkendlikud peeglid, põõsaokstel veetilkade tillukesed tuled. Niiske maapinna hõrk kõdulõhn, hele kulu mulla ligi. Haraka kädin kõrgel vahtravõras, valge koer jalutab jalgrajal inimest, üksik jooksja möödub minust ja kaob eespool ohvrisuitsu. Tiigi ääres kopra elujäljed, oranžid tüükad kaldal püsti nagu teibad, mõned langetatud puud otsapidi külmakrampis vees. Sammukauguste vahede järel väikeste laastukuhjade maha pudenenud leivapuru. Pisut hiljem Emajõe kohal udujoomed, klaasjad tasandikud, lausa liikumatu jõgi – pööriaja püsipunkt, hetk meelerahu keset määramatust.
II
Päevakäänak, jõekäänak, voolav jõgi jääkaane all nagu südame looklev salakäik. Halli pilvemüüri taga päike kolm päeva järjest oma talvises pesas, üürikesed päevad, lõputa näivad ööd. Luuvalgete juustega naine kuivatab rannas rätikuga jalgu. Pistan kindasoojad sõrmed vette – kutsuv, kuid külm. Linna taga matkarajal kleepub saabaste külge porine lumi. Ühtäkki jääb jalg puujuure taha kinni, ma komistan ja mõtted paiskuvad laiali nagu ehmunud tihaseparv, aga laskuvad peagi, kuid teisiti. Ning sammhaaval jätkates mõni hetk ei tunnegi, kuidas sulavesi uuristab mind aegamisi seestpoolt suuremaks.
III
Millega täita vabanenud ruum? Anne kanali muuseumivitriinis koera jalajäljed klaasi all. Vasakut kätt laskub nooruke hõbekajakas ettevaatlikult jääle, paremat kätt mänguväljakul teeb väike poiss kiigelt hüppe ja maandub surmasõlme järel uljalt jalgadele. Annelinna kortermaja seinamaalil parv tintjaid suitsupääsukesi, katuste kohal tiirlevad kajakad hääletult õhuvooludes. Raamatukogu ees kaseladvas karehäälne ronk kõnetab teist kaugemal ja mina kuulan pealt. Laaned ja mererannad unustatud, aeglaselt süvenev amneesia, üks geoloogiline ajastu vahetub teise vastu. Aga unustamise pöördkülg on kohanemine, alalhoidlikkuse ja riski vaheline piir asetseb kogejas ümber. Laiene pisut väljapoole, avane vaid veidi – ja linn voolabki sinusse nagu pööriaja jõgi. Kui noka lahti teed ja kaseoksalt hüüad, saabki tühjast ruumist viimaks koht.
Viron runokartta 2021
SYVÄNNE
tämä maa ei kohoa korkeuksiin, mutta syvyyttä on: suojärvien kylmiä pohjia, traumojen pimeitä luolia, mutkittelevia kaivoskäytäviä kiven sisällä. syvä kaivo piilottelee unohdettua, taiteilen kapean kaivonsuun yllä hennon seitin varassa kuin hämähäkki, joka ei vielä tiedä, millaista verkkoa on kutomassa. pohjan hämärissä rauniot havahtuvat ‒ niiden keskellä on mummi kymmenvuotiaana tyttönä. hän on sodan jälkeen palannut isän kanssa kotikylään ja seisoo talon edessä. jäljellä on vain pari porrasaskelmaa ja niiden yllä tyhjät ovenkarmit. ruoho puskee lattian läpi. vuosia myöhemmin, kun hän on jo unohtanut suurimman osan elämästään, astun minä tuosta ovesta ulos.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
SÜVIK
sellel maal pole kõrgusi, kuid on sügavikud: rabajärvede külmad põhjad, traumade pimedad karstikoopad, looklevad kaevanduskäigud kivi sees. kitsa kaevusuu kohal, mille süvik varjab unustatud asju, kõnnin mina mööda nõrka niiti nagu ämblik, kes ei tea veel, millist võrku ta koob. aga all põhjas hämaras ergavad varemed ‒ nende vahel seisab vanaema kümneaastase tüdrukuna. ta on tulnud isaga pärast sõda tagasi kodukülla ja seisab maja ees, millest on alles jäänud vaid kahe astmega trepp ja selle kohal kõrguv tühi uksepiit. toapõrandal haljendab rohi. palju aastaid hiljem, kui ta on suurema osa oma elatud elust unustanud, astun sellest uksest välja mina.
Looming 5/2021
TALO
vierailen välillä paikoissa
joita minulla ei ole enää aikoihin ollut
niiden tuoksuissa pinnoilla valossa
varjoissakin
kaikki piirtyy yhä esiin
seison kynnyksellä jota ei ole
talossa josta on perustuskin viety
takaisin peltokiviksi
seison keskellä peltoa
kämmenet rakoilla ja katson olan yli takaisin talolle päin
seisahtuneen ajan halki
tyhjässä tilassa ympärilläni alkaa vähitellen hahmottua ovi
josta läpi
en ole aiemmin päässyt
poissa täältä en kai ole koskaan
oikein ollutkaan.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
MAJA
vahel külastan neid paiku
ammu enam mida mul ei ole
nende lõhnu pindu valgust
ja ka varje
ikka viirastub seal
seisan lävel mida pole
majas mille vundamentki laiali on kantud
põllukiviks tagasi
keset põldu seisan mina
rakkus peod ja vaatan üle õla maja poole tagasi
läbi seisma jäänud aja
tühjas ruumis uks mu ümber võtab vähehaaval kuju
millest läbi pääseda
mul pole olnud võimalik
ma ära siit ei ole ka vist
õigupoolest käinud.
Vivaarium
Elusamus 2019
TURISTIVIISUMI
palasin vanhaan taloon metsikön keskelle
heinäkuussa juuri kiihkeimpään heinäaikaan ‒
niinpä se jäi huomaamatta.
kahdesta vihreästä armeijan parakista
olivat jäljellä vain tiilestä muuratut päätyseinät
huoneiden ääriviivat, nurkat ja kynnykset
olivat pitkien korsien lomassa
yhä tajuttavissa
mielessä käsissä ja jaloissa. asfalttitietkin
olivat alistuneet ruohon miehitykseen
yksittäisiä länttejä lukuun ottamatta
katto oli romahtanut sisään yhdessä sen kanssa
mitä en silloin viisivuotiaana vielä osannut
nimetä ‒ entä nyt?
nyt kasvoivat villiintyneet karviaiset ja mustaherukat
valkeat kuulaat, antonovkat
karmittomista ikkunoista sisään
olemattomien seinien läpi suoraan keittiöön ja olohuoneeseen
armottoman sinisen taivaan alla
elämästään muotoon leikattuina puutarhakasveina
ne eivät tainneet muistaa tuon taivaallista.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
TURISMIVIISA
vanasse majja metsatukas jõudsin ma tagasi
juulis keset kõige kibedamat heinaaega ‒
nii jäigi see märkamata.
kahest rohelisest sõjaväebarakist
olid alles vaid tellistest laotud otsaseinad
tubade piirjooned, nurgad ja läved
kõrgeks kasvanud kõrtes
siiani äratuntavalt
meeles kätes ja jalgades. isegi asfaltteed
olid rohu pealetungile alistunud
kui mõned üksikud lapid välja arvata
lagi langenud sisse ühes sellega
mille nime ma tookord viieaastasena ei osanud
nimetada veel ‒ aga nüüd?
nüüd metsistunud karusmarjad ja mustsõstrad
valged klaarid, antoonovkad
kasvamas raamideta akendest sisse
läbi olematute seinte otse kööki ja elutuppa
halastamatult sinise taeva all
elust pöetud aiataimedena
ei mäletanud nad suurt erilist midagi.
Vivaarium
Elusamus 2019
KOMMUNALKA
ne mylläsivät taloni
ylösalaisin kellarista ullakolle saakka.
pyöräyttivät sen sokkeliaan myöten katolleen.
murtautuivat kotiovestani sisään ja väittivät
sen olevan tästä lähtien jaettua asuintilaa.
ihmistä ahtaammissa huoneissa
maassa, jota maailmankartat eivät muista
vieraiden elämien jäljet
nuutuneilla porrasaskelmilla
ulko-oven viileän kahvan
kolahdukset, lattialautojen vinkuna
kehno maali, ruskeat vanerituolit
asennossa seinustalla
maassa, jossa mittaamaton historia
majoitti kaikki vieraat samalla mitalla
kunnes uuni alkoi savuttaa sisään
lämmitysmuuri rapistui, maali
kuoriutui, hellanlevyt
ruostuivat
eikä ketään kiinnostanut
kauanko minua huvitti istua
itsekseni aamuisin
tässä oman kotini keittiössä
vasta jauhetun kahvin tuoksu nenässä
maljakossa sireeninoksa ‒ tai sen varjo
kuin ruumista vaille jäänyt muisto.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
ÜHISKORTER
nad pöörasid mu maja
pahupidi keldrist pööninguni.
keerasid ta soklist ärklini pea peale.
murdsid end sisse mu koduuksest ja väitsid
selle nüüdsest olevat jagatud elupaiga.
inimkitsastes tubades
maal, mida maailmakaardid ei mäleta
võõraste elude jäljed
roidunud trepiastmetel
välisukse jaheda lingi
lõksatused, põrandalaudade vile
värv, pruunid vineertoolid
seinte äärde üles rivistatud
maal, kus mõõtmatu ajalugu
majutas võõraid ühe mõõdupuuga
kuni pliit hakkas suitsu sisse ajama
soemüür lagunes, värv
koorus, pliidirauad
vajusid lääpa
ja kedagi ei huvitanud
kaua mulle siin hommikuti
oma kodus oma köögis
omaette istuda meeldis
ninas värskelt jahvatatud kohvi lõhn
vaasis sirelioks ‒ või selle vari
nagu kehata jäänud mälu.
Vivaarium
Elusamus 2019
PIMENTÄMINEN / KOTIINPALAAJA
muista sulkea ikkunaverhot,
piiloudu. pimennä kaupunki
sulaudu hämärään maastoon
maailman sulkeutuvalla kämmenellä.
ilmasta käsin hyökätessä
ne voivat hävittää sinut maan tasalle
mutta ainakin on toivoa
etteivät ne noin vain löydä sinua.
kun sinä
pääsit veneellä perille toiselle puolen merta
menit ‒ ihan oikeasti ‒ mykäksi valosta.
pilkkopimeän rauniokaupungin jälkeen
kaikkialla oli yhtäkkiä hohtavia lamppuja
valaistuja katuja, kotoisan elämän
toimelias lämpö huokui
kirkkaista ikkunoista.
kaikki se, mitä ilman olit pitkään ollut
sen arkisuus ja itsestäänselvyys
veivät sinulta kielen suusta.
seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin tässä kaupungissa, kadulla
samassa asunnossa, josta kerran lähdit,
asuu joku, joka kumartuu kirjeidesi ääreen
ja yrittää ymmärtää sitä hetkeä.
ehkä se olen minä.
mitä tiedän
minä pimeydestä
tai valosta, joka sen jälkeen saapuu?
mitä sinä sanoisit, jos näkisit kuinka kovasti yritän
kuvitella itseni pois tästä virtakytkimien, lamppujen ja loputtomiin avautuvien ruutujen unettavasta kehästä?
kuvitella itseni odottamaan hengitystä pidättäen
tiukasti yhteen puristettuun kämmeneen
jossa pimeyttä eivät halkaise
yhdenkään auton valot.
jonne ei ulotu
yhdenkään puhelimen valo eikä soittoääni.
jossa ulko-ovelle ei syty
yhtäkään lamppua
valaisemaan tietä myöhäiselle kotiinpalaajalle.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
PIMENDAMINE / KOJUSAABUJA
lasta aknakatted alla
selleks, et end varjata. pimendada linn
sulada videvikus maastikku
maailma sulguvas peopesas.
ülalt õhust rünnates
võivad nad su pihuks ja põrmuks teha
aga vähemalt jääb lootus
et nad ei leia sind niisama lihtsalt üles.
kui sa
paadiga teispoole merd kohale jõudsid
jäid ‒ tõesõna ‒ valgusest sõnatuks.
peale pilkast ja purustatud linna
ühtäkki kõik need säravad tuled
valgustatud tänavad, koduse elu
toimekas soojus paistmas heledalt
valgustatud akendest ‒
kõik see, millest sa nii pikalt ilma olnud olid
ning mille argisus ja enesestmõistetavus
su päris keeletuks võtsid.
seitsekümmend aastat hiljem elab siin linnas ja tänaval
samas korteris, kust sina kunagi teele läksid
keegi, kes kummardub su kirjade kohale
ja püüab seda hetke mõista.
võib-olla olen see mina.
mida tean
mina pimedusest
ja valgusest, mis peale seda saabub?
mida sa ütleksid, kui näeksid mu pingutust
mõelda end välja lülitite, lampide ja lõpmatusse avanevate ekraanide uinutavast ümbrusest?
kujutleda end hinge kinni pidades ootamas
tihkelt kokku surutud peopesas
kus ei lükka pimedust laiali
ükski paar autolaternaid.
kuhu ei ulatu
ühegi telefoni valgus ega helin.
kus ei sütti
välisukse ees ühtegi lampi
et valgustada teed hilisele kojusaabujale.
Vivaarium
Elusamus 2019
MUUREJA
me olemme aina rakentaneet ‒
niitä jotka pitävät jotain sisällään
niitä jotka pitävät toiset ulkona
kivikirveitä, nuolenpäitä
omia vihan vääristämiä kasvojamme
suopean ilmeen sisäpuolella.
mistä historia kertoo? muureista
tai niiden rakentamisesta ja murtumisesta.
muureista ‒ ja haudoista.
nekin ovat tavallaan muureja
ne pitävät kuolleet siellä
mihin ne kuuluvat.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
MÜÜRE
oleme me alati ehitanud ‒
neid, mis hoiavad midagi sees
hoiavad kedagi väljas
kivikirveid, nooleotsi
omaenda vihast moonduvat nägu
lepliku ilme siseküljel.
millest jutustab ajalugu? müüridest
või nende ehitamisest ja langemisest.
müüridest ‒ ja haudadest.
mis on ju samuti teatavad müürid
selleks, et hoida surnuid seal
kuhu nad kuuluvad.
Vivaarium
Elusamus 2019
JOKI, MESIANGERVO, KUTISTUMINEN
tänä talvena ei tullutkaan kylmä. emajoen pinta on tyyni ja musta –
yön kivinen peili, hidas veitsenterä lävistää kaarena
elämän ja kaupunginsydämen. veden lasipinnan alta
joen pohjasta kajastaa eläinten luita
merkityksellisinä ja paljaina –
minäkin olen osa
kaiken elävän verkostoa.
minunkin on kerran
annettava itseni takaisin.
Suomennos Varja Arola ja Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019
JÕGI, ANGERVAKS, KAHANEMINE
sel talvel ei läinudki külmaks. emajõe pind on vaikne ja must –
öö kivine peegel, aeglane noatera lõikab kõveralt läbi
elu ja linnasüdame. vee klaasja pinna alt
jõepõhjast kumavad loomaluud
tähenduslikud ja paljad –
minagi olen osa
kõige elava võrgustikust.
minulgi tuleb end kord
üleni tagasi anda.
Vivaarium
Elusamus 2019
tämän maan todellisia kulkijoita
ovat rannalla lepäävät kivet.
mutta keitä me sitten olemme ‒
me harmaan veden rannalle jääneiden
jälkeläiset?
me paikalliset ja herkkätuntoiset
paikkamme kanssa yhteen sidotut
silmissämme aina vain
laineiden takana häämöttävä
horisontti.
kivet ja aallot liikkuvat, murtuvat,
muuttavat muotoaan, kutistuvat ‒
mutta me jäämme loppuun saakka tuijottamaan totuutta silmiin
tietäen, että tästä pidemmälle emme pääse.
jo lapsesta saakka
olen innoissani kerännyt
rannalta reikäisiä kiviä
ja meripihkan palasia ‒
vieraita toiselta aikakaudelta.
ne tietävät, miksi
mekin ehkä sielumme syvyyksissä
yhä vain haluaisimme
jatkaa matkaamme ‒ sinne ‒ jonnekin.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
kivid, mis lebavad rannal
on selle maa tõelised rändurid.
aga kes oleme meie ‒
selle halli vee taha peatuma jäänute
järeltulijad?
paiksed ja tundlikud
alati köidetud oma kohaga ühte
silme ees lõpmatult
lainete taga terendav
silmapiir.
kivid ja lained aina liiguvad, murduvad
muudavad kuju, kahanevad ‒
aga meie jääme aegade lõpuni tõtt vaatama
teades, et siit edasi enam ei pääse.
juba lapsest peale
olen armastanud korjata
rannalt auguga kive
ja merevaigukilde ‒
külalisi ühest teisest ajast.
nemad teavad, miks see on nii
et südamepõhjas sooviks me
võib-olla ikka veel
sinna ‒ kuhugi ‒ edasi rännata.
Saamises
Verb 2015
kerroit kirjeessä että olit käynyt valtameren rannalla
ja muistellut yhtä yötä juhannuksen alla
sinun viimeisenä Viron kesänä
melkein kaksikymmentä vuotta sitten.
toiset olivat olleet jo nukkumassa
kun sinä olit kiivennyt varovasti alakerran ikkunasta
ottanut vajasta veljen pyörän
ja polkenut salaa meren rantaan
istunut koko yön kivellä
kuunnellut veden hiljaista liplatusta.
se kaukokaipuun lauluhan
lumosi sinut jo lapsena
saman tien
kun kuulit sen äänen
korvaa vasten painetun simpukankuoren
kohisevasta sisimmästä.
se kertoi sinulle jo silloin
että tänne et jäisi pitkäksi aikaa
tiesit jo silloin
että polkusi on siellä
missä ranta päättyy ja alkavat
muuttolintujen lentoreitit.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
saatsid kirja ‒ olid käinud ookeani ääres
kus meenus öö natuke enne jaanipäeva
su viimasel suvel Eestis
pea kakskümmend aastat tagasi.
kui kõik olid uinunud
hiilisid sina alumise toa aknast välja
võtsid kuuri alt venna jalgratta
ja sõitsid salaja mere äärde
et istuda terve öö kivil
ja kuulata vee tasast luilutamist.
see äraigatsev laul
paelus sind juba lapsena
esimesest hetkest peale
kui kuulsid ta häält
kõrva vastu surutud merikarbi
kohisevast sisemusest.
juba siis jutustas ta sulle
et siia sa kauaks ei jää
juba siis teadsid
et sinu teeots on seal
kus lõpeb rand ja algavad
rändlindude lennurajad.
Saamises
Verb 2015
1.
kun olin lapsi, hän opetti minua juomaan
suoraan pesästä otettuja raakoja kananmunia.
kuoreen piti tehdä pieni reikä ja
imaista siitä muna tyhjäksi.
tyhjät kuoret työnsimme
luvatta mustaviinimarjapensaan oksanpäihin
keräsimme niitä sinne kunnes mummo
huomasi, että pensaalle oli alkanut
kasvaa turkki ‒
kyllä hän sitten motkotti, että
kaiken maailman tyhmyyksiä sinä
opetatkin lapselle!
2.
muistan hänestä vain
että hän istui mummolassa
aina samalla paikalla pöydän ääressä ja
poltti filtteritöntä priimaa.
punainen paperossiaski oli aina
pöydän nurkalla yhdessä ja samassa paikassa.
sen, mitä kuolema tarkoittaa, sain tietää
kun hautajaisissa näin hänet arkussa makaamassa.
nuo hautajaiset ovatkin toinen muistoni hänestä,
ja se että myöhemmin äidin ja isän kanssa
veimme kukkia hänen haudalleen.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
1.
kui ma laps olin, õpetas ta mulle, kuidas
pesast võetud värskeid kanamune juua.
teha tippu väike auk ja siis koor
sealtkaudu tühjaks imeda.
pärast lükkisime koored
salaja mustsõstrapõõsa okste otsa
kogusime neid sinna seni kuni vanaema
avastas, et põõsale on kasukas
selga kasvama hakanud ‒
ja oi, kuidas ta siis pahandas, et
mis sa õpetad siin lapsele igasugu
lolluseid!
2.
ma ei mäleta temast muud kui seda
et ta istus vanaema majas laua taga
alati ühes ja samas kohas ning
suitsetas filtrita priimat.
punane paberossipakk oli alati
lauanurgal ühes ja samas kohas.
selle, mis on surm, sain ma teada siis
kui teda matustel kirstus lamamas nägin.
sealt on pärit mu teine mälestus temast
nendelt matustelt, ja hiljem see, kuidas
ema ja isaga koos tema hauale lilli viisime.
Saamises
Verb 2015
matkamuistona kirjan välissä
mukana tuodun alppiruusun
lehdet. palanen uutta maailmaa
joka nyt täältä käsin tuntuu
yhtäkkiä niin vieraalta ja toiselta.
tapasimme hänen kaimansa kasvitieteellisessä puutarhassa.
muistatko, halusin sanoa, miten ne vuorilla
kasvoivat tiiviisti kylki kyljessä yhdessä
täällä tämä raukka on yksin
niin kitulias ja pikkuinen
halusin sanoa
avasin suun
mutta kurkusta kuului vain
kuivuneiden lehtien
käheää kahinaa
kuiskintaa
Suomennos Anniina Ljokkoi
Nippernaati 1, Eesti Instituut 2015, toim. Sanna Immanen
reisilt raamatu vahel
kaasa toodud rododendroni
lehed. tükike uut maailma
mis tundub siitpoolt vaadates
nüüd järsku nii võõrik ja teistmoodi.
kohtasime ta kaimu botaanikaaias.
mäletad, tahtsin ma ütelda, kuidas nad mägedes
külg-külje kõrval tihedalt koos kasvasid
siin tundub see üksik
nii kidur ja tilluke
tahtsin ma ütelda
avasin suu
aga kurgust kostus vaid
kuivanud lehtede
hämarat kahinat
sosinat
Saamises,
Verb 2015
itä-euroopassa on kodikas olo –
ainakin niin kauan kuin vielä on
elementtitaloja. niin kauan kuin niiden hissit vielä toimivat ja
joku vielä kärsii paperinohuiden
seinien takana elävistä naapureista:
niistä samoista naapureista,
joilla ei ole aiettakaan lähteä lämpimämpään maahan
poimimaan hedelmiä
tai hoitamaan vanhuksia
toteuttamaan unelmaa ihmisarvoisesta elämästä.
rakastatko lähimmäistäsi?
seinän takaa kuulvaa naapuria, kanssavaeltajaasi,
vaikka sen mieli on muuttuvainen
ja omatunto – arvaamaton.
itä-euroopassa on kuitenkin kodikas olo.
ryppyiset kasvot torkkuvat
penkeillä syysvalon lämmössä,
paneelitalot seisovat ympärillä
rapistuvina muistomerkkeinä –
riippumattomina. itsenäisinä. ylväinä.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Nippernaati 1, Eesti Instituut 2015, toim. Sanna Immanen
ida-euroopas võib end ikka koduselt tunda –
vähemalt senikaua, kuni need paneelmajad veel
püsivad. kuni need liftid veel sõidavad, kuni
keegi veel valutab pead liigõhukeste
seinte tagant kostvate naabrite pärast:
nendesamade naabrite pärast,
kes ei mõtlegi sõita mõnda soojemasse riiki,
et seal puuvilju korjates
või vanureid hooldades
teostada unistust inimväärsemast elust.
armastad sa oma ligimest?
oma seina tagant kostvat naabrit, oma kallimat kaimu,
ehkki ta meel on osutunud muutlikuks
ja südametunnistus – etteaimamatuks.
aga ida-euroopas võib end ikka koduselt tunda.
kortsunud näod tukuvad
soojas sügisvalguses pinkide peal,
paneelmajad seisavad nende ümber
lagunevate ausammastena –
sõltumatult. iseenesest. uhkelt.
Läved ja tüved,
EKSA 2013
kosminen kotonaolo. ihminen koti-tilansa sisällä,
maailmalta piilossa; erottavan seinän ohuudesta huolimatta omassa yksityisessä tilassaan, kodissaan ‒ omalla paikallaan.
kotonaan ihminen on maailman turvallisessa keskipisteessä ‒ niin se on kaikkialla, jokaisessa talossa ja kaupungissa, suurissa ja pienissä, Karlovassa ja Annelinnassa ‒ yhtä lailla kaikkialla. ihminen on kotonaan kuin pähkinänkuoreen suljetun äärettömän tilan kuningas. ihminen on kotonaan kuin hyönteisen ruumiin läpi työnnetty neula. ihminen on kotonaan maailman ainutkertainen keskipiste. ja niin se on kaikilla, niin se on aina ollut.
ulkona tuulee, sade piiskaa ikkunaa; piiskaniskut lasia vasten. uuni on lämmin. tänä iltana minua ei liikuta täältä mikään mahti.
Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2021
kosmiline kodusolemine. inimene oma kodu-ruumi sisemuses, maailma eest varjatud; kuigi ainult väga õhukese seinaga eraldatud, siis ikkagi omaenese privaatses ruumis, oma kodus ‒ omaenese paiga peal.
inimene, kes on kodus, asub otse maailma mõnusas keskpunktis – ja nii igal pool: igas majas, igas linnas, suurtes ja väikestes kohtades, Karlovas ja Annelinnas ‒ igal pool ikka ühtemoodi. inimene kodus – pähklikoorde suletud mõõtmatu ruumi kuningas. inimene kodus ‒ nagu nõel läbi putuka keha. inimene kodus ‒ maailma ainuline keskpunkt. ja nii on see igaühega, nii on see igaühega alati olnud.
õues on tuuline, vihm piitsutab akent; vihma piitsapiulöögid vastu aknaklaasi. ahi on köetud. täna õhtul ei liiguta mind siit küll ükski vägi.
Läved ja tüved
Eesti Keele Sihtasutus 2013