Jan Kaus

Jan Kaus

PIRMASTU II

Täältä näkyy hyvin se mitä me nimitämme virolaiseksi maisemaksi. Hetteikkörantainen järvensilmä. Metsät jotka ovat kuin muurit näkymän edessä myrskyistä ja avohakkuista huolimatta. Sikafarmilta lehahtaa aika ajoin hajuja. Jos minussa olisi edes hivenen verran kulkijapoikaa, lähtisin pois, koska tuntuu siltä että metsäsaarekkeiden välissä oleva pellonkaistale suorastaan kysyy että mitä odottelet, senkin nahjus. Kaikki on tietenkin proosallisempaa ‒ alkulaakson toisella laidalla näkyvän romanttisen savupiipun jalustassa asustavat rapajuopot. Appiukolla on hyvät kiikarit. Kuu niin kuin kämmenellä. Vanha kansa kielsi osoittamasta sormella kuningas kuuta. Tällaisina öinä maastoa kattaa kaipuun kevyt kuura.

Suomennos Raija Hämäläinen
Kokoelmasta Tähtiä ja neonvaloja, NyNorden 2010

TUSTI

Kerran eräs flaamilainen kertoi miten häntä Virossa ärsyttää näköalan puuttuminen. Puut kasvavat liian lähellä. Täällä minikokoisen alkulaakson laidalla muutama niistä kaatuu vuosittain aivan kuin haluaisi juoda laakson pohjalla lirisevästä purosta. Talvella pidän eniten kuusista. Seison olohuoneessa kuuntelemassa presidentin tervehdyspuhetta. Huomaan että kädessäni oleva samppanjalasi on yhtä hiljainen kuin pimeys ikkunan takana. Ilotulitus ei ulotu tänne asti. Kuuset ovat edessä. Jos uskoisin jumalaan niin mieluiten sellaiseen, jonka selän takana on hyväkuntoinen asfalttitie.

Suomennos Raija Hämäläinen
Kokoelmasta Tähtiä ja neonvaloja, NyNorden 2010

IHAN SAMA MISSÄ. SIELLÄ MISSÄ ON UUNEJA.

Yksi parhaita asioita, mitä hän tietää, on kotiintulo. Erityisesi kylmänä aikana. Hän astuu ovesta sisään, jotain on juuri päättynyt ‒ pitkä matka, hieno viikonloppu, vuodenvaihde ‒ ja sisälläkin on kylmä. Hän menee alas kellariin tai ulos puupinolle, ottaa sylillisen puita ja kantaa ne ylös uunin eteen. Kaikista paras hetki on se, kun puut ottavat tulta. Uunista kuuluu rasahduksia, huoneessa tai talossa on vielä kylmä, mutta puiden rasahtelu antaa ymmärtää, että pian, pian. Hetki jolloin jonkin loppu ja jonkin alku sulavat yhteen. Mustamäellä asuessaan hän ikävöi kovasti tuota tunnetta. Kun patteri oli Mustamäellä kylmänä, ei voinut tehdä muuta kuin soittaa numeroon, josta kukaan ei vastannut. Siksi hän muistaa hyvin kaikki uuninsa ‒ musta peltiuuni Kauba-kadulla, Ristiku-kadulla kiillotettu kivilaattauuni, jonka painon alla lattia oli vajonnut hieman kallelleen. Ja nyt Muugassa kamina, jonka eteen koko perhe joskus vetäytyy kerälle ‒ patjat lattialle, täkit ympärille, kattoikkunan takana ulvoo vuosisatojen vanha talvi.

Suomennos Outi Hytönen
Viron runokartta 2019

MUUGA

Täällä talvi sopii tähtien katsomiseen. Kattoikkunaan mahtuu tuhansien valovuosien takainen suuri mesikenno ‒ Capella, Aldebaran, Rigel, Sirius, Procyon, kesällä kalpea Castor. En tiedä niiden äidinkielisiä nimiä, en tiedä sitäkään onko niitä. Tähdet loistivat jo silloin kun tämä paikka oli merenpohjaa. Talo tärähtelee kevyesti bussien ja kuorma-autojen kolistessa ohitse. Meidän kadullamme ei ole katuvaloja. Asun paikallisessa Bermudan kolmiossa: öljysatama, yleisöltä suljettu televisiotorni, lämpövoimalan piippu. Silloin tällöin se viskoo masuttihöyryjä ja televisiotornin ylimmäinen punainen valo vilkkuu kutsuvasti. Kirjoitan tätä hetkellä jona Venus kiitää Orionin tähtikuvion lävitse ja tuuli takoo päätään kattopeltiä vasten.

Suomennos Raija Hämäläinen
Kokoelmasta Tähtiä ja neonvaloja, NyNorden 2010

KÄRBERI-KATU

Fagiralle

Se oli heidän nuoren elämänsä rauhallisin vuodenvaihde. Ei mitään hulinaa, kuten vuosi aiemmin, kun kaiuttimissa pauhasi puberteetin henki ja joku hajotti talon ainoan vessanpytyn. Nyt he olivat kahdestaan keskellä Lasnamäen lakeutta — poika ja tyttö, mutta eivät sulho ja morsio. He korkkasivat pullon, vaikka oli vielä liian aikaista, juoma yritti kuplia heidän kunniakseen mahdollisimman hiljaa. He joivat lasillisen kumpikin, tuijottivat telkkarista elokuvaa, jossa samoin oli ympäristöstään irtautuneita ihmisiä, tyhjän oopperasalin nurkassa kyhjötti klovni. Ilotulituksen ajaksi he vetivät verhot ikkunan eteen. Kello yksi molemmat menivät nukkumaan omiin huoneisiinsa. Myöhemmin hän on ajatellut aina vain enemmän sitä vuodenvaihdetta. Se tuntuu paljon todellisemmalta kuin kaikki bileet yhteensä.

Suomennos Outi Hytönen
Parnasso 4/2018

TARTON MAANTIE, TALLINNAN RAJALLA I

Hän ei muista, milloin näki talossa ensimmäisen kerran kaksi vuohta. Melko hiljattain ‒ autoa ajaessa ei voi usein katsella ympäriinsä. Sillä kertaa liikuttiin hitaasti, tietyöt, ruuhka, hänen katseensa sattui harhailemaan. Tavallinen asuintalo, rakennettu kai neuvostoajalla mutta virolaisten ihanteiden mukaan. Toisen kerroksen seinässä fresko kahdesta vuohesta. Aivan kuin Mustamäen viisikerroksisissa mutta pienempiä. Toinen vuohi seisoi, toinen makasi kyljellään.
Vuotta myöhemmin tuttava lahjoitti hänelle kirjan virolaisista monumentaalimaalauksista. Yllätyksekseen hän löysi sieltä kuvan samasta talosta. Vieressä teksti: tekijä tuntematon. Kadonnut jäljettömiin. Artikkelissa oli kirjoitettu kauniisti Valdemar II:sta, joka metsästi vuohia nykyisen Tanskan kuninkaan puutarhan kohdalla. Reh fall. Se puolestaan toi hänelle mieleen erään rakennusmieskaverin, jonka olohuoneen seinässä oli suuri X. Ystävä ei pitkään aikaan suostunut kertomaan, mitä tuo X merkitsi. Lopulta, eräänä pöhnäisenä yönä hän tunnusti, että oli saanut sen lahjaksi kaverilta, joka kävi remontoimassa tuomiokirkkoa. Numero kymmenen kirkon kellosta.

Suomennos Outi Hytönen
Viron runokartta 2019

PIRITAN TIE

Merenrannan kävelytiessä on kilometrikaupalla betonilaattoja. Jokaisessa laatassa on neljä samansuuntaista viivaa, eli jokainen laatta jakaantuu viideksi pitkittäiseksi ruuduksi. Hän huomasi ruutujen sopivan askeltensa pituuteen. Jos astui laatan ensimmäiseen, kolmanteen ja viidenteen ruutuun, seuraavassa askel osui toiseen ja neljänteen ‒ ja niin edelleen, vaikka ikuisesti. Yksi, kolme, viisi. Kaksi, neljä. Yksi, kolme, viisi. Kaksi, neljä. Hänen katseensa keskittyi askeliin, hänestä tuntui, että meren kohina hänen oikealla puolellaan voimisti rytmiä, siitä syntyi samanlainen tunne kuin uidessa. Ajatukset vetäytyivät kuin matalapaine. Kävellä kaupungissa monta kilometriä, katse maassa, ei vastaantulijoita. Keskustaan päin kävellessään hän oli usein seurannut, miten Yhteispankin talo hivuttautuu vasten Radissonin tornia niin, että jossain Laululavan kohdalla ne sulavat yhteen. Mutta nyt hänen katseensa seurasi betonilaattoja, monet niistä olivat alkaneet vajota, jonkun pintaan oli tullut reikä. Myrskyaallot? Aikako vain? Hän alkoi miettiä, ettei ollut huomannut missään muualla sellaista kivetystä. Sitten hän nosti katseensa. Maailma oli taas muuttunut hieman.

Suomennos Outi Hytönen
Parnasso 4/2018

PRONKSI-KATU

Hommage á A.K.

Heillä oli upea kattohuoneisto, johon kuului myös terassi. Jos seisoi pimeällä terassilla, saattoi hetken tuntea itsensä suurkaupungin ympäröimäksi. Valopisteiden meri. Kerran he järjestivät pienet kutsut, koska olivat käyneet Amerikassa. Salaa, mustan sukan sisällä, he olivat tuoneet mukanaan mammuttipetäjän siemeniä, ja yhdestä ruukusta nousi vihertävä kasvi. Hän kuvitteli, miten mammuttipetäjä kasvaa ja kasvaa. Kaikki kutsuilla olevat haudataan, heidän jälkeläisensäkin haudataan. Ilmasto lämpenee, Tallinnaan muuttaa metrin pituisia sisiliskoja ja kämmenen kokoisia hämähäkkejä. Politseiaed-puistoon nousee termiittikekoja. Ihmiset väittelevät kiihkeästi, mitä tehdä metsittyneelle puistolle, ja sillä aikaa mammuttipetäjä kohoaa, sen ympärillä alkavat kasvaa sen jälkeläiset, myrkynvihreä muuri hivuttautuu hiljaa kohti keskustaa. Asfaltti lohkeilee ja seiniltä putoaa rappaus. Autojen renkaat murenevat. Mammuttipetäjän helmoissa pesivät linnut ja kasvissyöjätiikerit, ihmiset ripustavat kesäöisin lyhtyjä ja riippumattoja ympäriinsä kasvavien leveälehtisten puiden oksille. Suurkillan talossa on näytteillä musta sukka.

Suomennos Outi Hytönen
Viron runokartta 2019

NARVAN MAANTIE

Eräänä iltana hän päätti mennä kotiin jalkaisin. Hän ei tiennyt itsekään, mikä hänet siihen innosti. Oli samaan aikaan kevyt ja haikea olla. Ehkä se johtui ensilumesta, ehkä siitä, että töissä sujui hyvin. Tai että hänellä oli yllään uudet vaatteet, uusi hame, uusi paita, eilen ostetut. Tai että tänään oli ensimmäinen päivä, kun hän ei ajatellut eroa. Ehkä voisi palkita itsensä jollain herkulla? Vaihtelun vuoksi tai muuten vain. Hän käveli eläkeläisdaamien rakastaman kuuluisan kahvilan ohi, ei mennyt sisään. Talossa, jossa sijaitsee monen suuren sanomalehden toimitus, on pitkä käytävä, jolla myös myydään kakkuja. Kakut tuntuivat hyvin houkuttelevilta, mutta hän ohitti nekin. Käveli ohi ”Cafe Petersonista”, koska ajatteli menevänsä sittenkin sen naapuriin syömään sushia. Katsovansa, miten soija imeytyy riisinjyviin, syövänsä hitaasti ja nautinnolla. Hän käveli tyhjän ja miellyttävän hämärän sushi-paikan ohi. Tuntui omituisen tärkeältä, että oli mahdollisuus mennä tai olla menemättä. Menemättömyys tuntui yhtä tärkeältä. Jokin kummallinen, juovuttava illuusio vapaudesta. Hän käveli eteenpäin, oli yksinkertaisesti vapaa. Jos tahdon, kävelen, jos tahdon, menen bussilla. Luigen talon kulmassa näkyi tyhjä kahvila. Hän astui sisään, tilasi Aleksanteri-leivoksen ja cappuccinon. Leivos oli kaunis, kimalteli, kuorrutteen päällä juoksi jähmettyneenä purona suklaakaari. Hän tunsi, miten uudet sukkahousut hankautuivat uutta hametta vasten ja se teki mielen vielä iloisemmaksi. Hän tajusi sen olevan absurdia. Huomenna se on ohi. Sukkahousuihin tulee silmäpako. Hameeseen tahra. Lopulta vaatteet kuluvat puhki. Mutta hetken hänellä oli tunne kuin parikymppisenä. Ennen juhlia, ennen tapaamista. Hän ei mahtanut sille mitään. Hänen hymynsä jäi leijailemaan kahvilan ankeaan valoon, ja joku näkee sen.

Suomennos Outi Hytönen
Parnasso 4/2018

BUSSISSA JOSSAIN

Hän jäi katsomaan istuimella kumaraan vajonnutta poikaa. Siitä ei tiennut oliko se virolainen vai venäläinen. Pelasi joka tapauksessa keskittyneesti puhelimellaan. Keltainen tulipallo syöksyi läpi labyrinttien ja räjäytti kaiken eteen sattuvan. Samassa hän huomasi, että pojan housuntaskusta oli putoamaisillaan Tallinnan liikenteen vihreä muovikortti. Hän kuvitteli, miten poika nousee pari sekuntia ennen kuin bussi seisahtuu pysäkille, katse ehkä edelleen puhelimen näytössä, astuu ulos ja onkin menettänyt bussikorttinsa. Vaikka eihän se olisi maailmanloppu, kortit ovat edullisia. Pitävätköhän ulkomaalaiset vihreän kortin systeemiä ihmeenä? Pitäisi kai sanoa vekaralle, että kuule, korttisi ei ole siellä missä pitäisi. Mutta hän käänsi katseensa, antoi sen seilata ohikiitävän Tallinnan ja vihreän kortin välillä. Sanoako vaiko eikö? Poika oli niin itseensä vetäytynyt. Saattaa pelästyä? Hän katsoi matkustajia. Hänestä tuntui, että jokainen on aivan yksinään. Pian onkin minun pysäkkini, hän ajatteli. No, mitä se minulle kuuluu. Mutta jos itseltäni putoaisi huomaamatta taskusta jotain? Bussi alkoi hidastaa. Keltainen tulipallo syöksyi päin seuraavaa estettä.

Suomennos Outi Hytönen
Parnasso 4/2018

KUNGLA-KATU

Talon ullakolla oli nurkkaus, jossa he kaikki makasivat päät ja jalat kiinni toisissaan. Nykyiset opettajat, poliitikot, tiedemiehet, toimittajat. Puutalon tuoksu. Siltä tuoksuvat vain Tallinnan puutalot. Täällä yhdistyivät viidennenkymmenennenyhdeksännen leveysasteen pimeys, sade, meri, kellareiden lämpö, joka kohosi aivan kuin perustusten alta mullasta, isoäitien lapsuus, ihmeen pienet murtumat posliinissa. Hän halusi tulla taiteilijaksi, mutta elämä meni toisin. Talon takana oli — ja on edelleen — puisto, entinen hautausmaa, jonka takana oli ympyrän tekevä rautatie ja sitten jo meri. Kaupungin reuna, maailman ääri. He menivät sinne kuin maalle. Kuin kotiin. Emäntä keitti teetä ja hymyili, kun rasavillit valloittivat talon. Tee maistui kuin naparetkeltä tultua. Hän piirsi kiitokseksi kuvan, jonka emäntä laittoi lasin taakse vitriiniin. Hautausmaasta oli jäljellä enää uljas, likainen ja tuhrittu porttitorni. Mutta senkin ympärillä kuljettiin ja jätettiin tyhjät olutpullot seinää vasten. Ullakolla oli aina kylmä, katosta ei ollut apua. Eräänä päivänä päätettiin omatoimisesti perustaa kellariin kahvila. Kellari tyhjennettiin roskista ja romuista, mutta sitten voimat loppuivat. Löydettiin uusia paikkoja. Kului vähän aikaa ja olemattoman hautausmaan porttitorni kunnostettiin. Ehkä tavallisella lyijykynällä piirretty kuva pysyi vielä jonkun aikaa vitriinissä lasin takana.

Suomennos Outi Hytönen
Viron runokartta 2019

VIRU-KATU

Ajatellessaan Pariisia hänestä tuntui, että hänen kotikaupunkinsa sijaitsi jossain mielessä kaikkein kauimpana Pariisista. Tallinna – maapallon viimeinen paikka, mihin sopisi Champs-Elysées. Se ei mitenkään mahtuisi tänne, se ei veisi mihinkään, sen mukulakivet olisivat loskaiset. Hänen lapsuudessaan Uuden Maailman kaupunginosassa seisoi kolme suurta radiomastoa, jotka muistuttivat vähän Eiffelin tornia, mutta tosiaankin vain ihan vähän. Kesäisin vanhassa kaupungissa kävellessä ja turistien kameroiden edestä pujotellessa hänestä tuntui, että kaupungin omat vähäiset asukkaat olivat piiloutuneet kellareihin ja ullakoille.
Hänen ystävättärensä asui Viru-kadulla kattohuoneistossa. Vähän ennen Vanhan Torin aukiota pitää kääntyä holvin alle, ohittaa tupakoivat venäläisnuorukaiset, kävellä sisäpihalle, jossa sijaitsi kerran elokuvateatteri ja astua porraskäytävään, jossa kapean hissikuilun ympäri kiertelee jylhä portaikko. Hän muistaa, kuinka meni ensimmäistä kertaa kylään ystävättärelleen. Ystävättären eteisessä on lasiruutuinen ovi. Siitä pääsee terassille — jos hanki ei ole liian korkea. Leijonaosa tallinnalaisista ei tiedäkään, että vanhassa kaupungissa avautuu kattojen yli näkymä, joka on aivan kuin Pariisissa! Mitä siitä, ettei hän ole koskaan käynyt Ranskassa.

Suomennos Outi Hytönen
Parnasso 4/2018

RISTIKU-KATU

Kaupunginosa joka rakennettiin suolle ennen suuria sotia. Kun bussit ajavat ohitse, talon täyttää hinkuyskä. Gyproc-levy tuntuu hikoilevan katossa, sillä savupiipunkorjaajat viskelivät vanhoja tiiliskiviä olkansa ylitse. Leikkipuistosta voi löytää ruiskuja ja neuloja, keskikaupungin tornit näkyvät. Lumi likaantuu tunneissa ‒ ellei ole siihen mennessä ehtinyt sulaa. Jos säiliöt räjähtäisivät rautatiellä niin ei ehtisi edes nähdä tapahtumien kulkua. Taksinkuljettajat tuskailevat hyvillä mielin poikkikadun puomin takana. Poikani nimitti näitä kahtakymmentäkahdeksaa neliömetriä siniseksi kodiksi, maalasin eteisen seinille ja kattoon metsän lumisessa yössä.

Suomennos Raija Hämäläinen
Kokoelmasta Tähtiä ja neonvaloja, NyNorden 2010

PELGULINNAN SYNNYTYSLAITOS

Sillä hetkellä oli jo rauhallisempaa. Olisi väärin sanoa, että oli kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä. Siihen ei ole sanoja. Keho oli tunnoton, ilma selkeä. Tunnin ajan hän ajatteli, että ei koskaan enää, ei koskaan enää, mutta nyt hän oli yksinkertaisesti tunnoton. Mies maiskautti suutaan nukkuessaan. Universumin puolustuskyvytön päällikkö.
Hän katsoi ulos ikkunasta. Siellä oli täydellisen hiljaista. Hänen lapsensa syntyi poikkeuksellisen kylmänä yönä. Kuu seisoi kuin liikkumatta ja hän tunsi olevansa kaupungin ainoa ihminen, joka katsoo kuuta. Hänelle tuli jostain syystä mieleen, että heti maapallon ulkopuolella on sietämättömän kylmä ja maan kuoren alla sietämättömän kuuma. Kuun alla vilkkuivat värivalot. Aamulla puoli neljä ikkunan takaa annettiin säännöllisesti äänettömiä neonvalotervehdyksiä. Aivan kuin synnytystaloa vastapäätä sijaitseva kasino olisi juhlinut tulevien asiakkaidensa syntymää. Mutta voi olla, että valot oli vain unohdettu sammuttaa ja joku saa jälkeenpäin moitteita sähkölaskusta. Nyt on sitten ensimmäinen hetki elämässäni, hän ajatteli, kun aika tuntuu seisovan.

Suomennos Outi Hytönen
Viron runokartta 2019

KOPLI-KATU

Kaikki ihmiset jättävät jälkiä. Suurin osa niistä muistuttaa varjoja — hän ei kykene enää muistamaan nimiä, kasvonpiirteitä on vaikea palauttaa silmiin. On mielessä jokin tunne, joka ympäröi niitä ihmisiä, tunne, jonka hän jakoi heidän kanssaan. Hän ei satu tänne kovin usein, koska hän asuu aivan kaupungin toisella reunalla — kaupungeissa asutaan usein toisella reunalla. Vain joskus hän kulkee tästä ohi. Jostain syystä hän toi auton tänne korjaukseen, aivan kuin olisi ollut jotain muutakin toimitettavana täällä lähellä, jotain puolitiehen jäänyttä. Hän ajoi talon ohi. Tyypillinen, melko ilmeetön stalininaikainen asuintalo, niitä on paljon tällä kulmalla. Siellä oli yksi asunto, jonne he parikymmentä vuotta sitten toisinaan kokoontuivat. Olohuoneessa oli suuri kaappi, joka oli lattiasta kattoon täynnä numeroituja videokasetteja. Mutta televisiota ei ollut. Oli ilmaa, jossa oli sähköä, tytöt olivat vapaita ja kauniita, valmiita nousemaan lentoon. Hän haluaisi muistaa heidän nimensä, niin avautuisi ehkä mahdollisuus seurata heidän jälkiään. Ehkä selviäisi jotain yllättävää? Ehkä joku kuvasi heitä salaa, vaikka he eivät tehneetkään mitään kummempaa. Ehkä joku vain ikuisti hetkisen aikaa, yritti numeroida ohimenevää. Mitä jos hän näkisi senaikaisen itsensä — kuka se poika oikeastaan oli? Monessako vuodessa kaikki kehon solut uusiutuvat? Sitten hän saa auton korjaamosta ja ajaa takaisin kaupungin toiselle reunalle.

Suomennos Outi Hytönen
Parnasso 4/2018

SUOMENLAHTI

Selkeällä ilmalla laivalta voi nähdä sekä Helsingin että Tallinnan valoja. Ensimmäisenä, kauan ennen kaikkea muuta, erottuu TV-tornin ylimpänä vilkkuva valo. Erityisen hieno se on myrskyn aikana. Kun on voimakas länsi- tai itätuuli, ja aallon keskikorkeus voi nousta yli kolmen metrin. Takomaan laitaa kuin nyrkki. Kerran lautasetkin putoilivat tiskiltä, hälytysäänet alkoivat ujeltaa autokannella, ihan kuin isännätön karjalauma, ihmiset kirkuivat. Kaksi hiprakkaista suomalaismiestä mörisi karaokessa ”I Got You Babe”. Toisella oli solmio, toisella ei. Keskellä sitä rauhatonta pimeyttä, jalkojen alla vain loputtoman vesimassan vallassa keikkuva rautamöhkäle, näkyy punaisena vilkkuva valo. Muuta kaupunkia ei ole vielä missään, harjaantumattomalle katseelle valo voi näyttäytyä eksyneenä poijuna tai aution niemen kärjessä kyhjöttävänä majakkana. Mutta se onkin vanha kunnon tv-torni, joka on menettänyt alkuperäisen käyttötarkoituksensa ja jonka rakentamisen aikana läheisistä kaivoista kuulemma pakeni vesi.

Suomennos Outi Hytönen
Parnasso 4/2018

VEERENNI-KATU

Hän tapasi keskustassa erään amerikkalaisen toimittajan, joka teki juttua Tallinnan säveltäjistä. Toimittaja kysyi, mitkä äänet hän liittää Tallinnaan. Itselleenkin yllätykseksi hän meni aivan lukkoon. Sopertaessaan puluista ja lokeista hän ymmärsi, ettei kujerruksessa ja kirkunassa ole mitään ainutlaatuista. Hän vastasi, että kymmenkunta vuotta sitten kaupunki oli täynnä suomalaisturisteja, jotka jatkuvasti tivasivat Kadaka-torin sijaintia, mutta toimittajan kysymys jäi kaihertamaan. Myöhemmin hän ajatteli, että olisi sittenkin halunnut puhua valkeudesta. Tai tuoksuista. Kun he lampsivat keskikoulun lopussa poikien kanssa pitkin Õilmen katua ja sireenit kukkivat samaan aikaan huumaavasti ja kiihottavasti. Tai vuosista ennen sitä, syvistä hengenvedoista tartuntatautisairaalan aidan takana, missä heidän mielestään lenteli kaikenlaisia outoja bakteereja. Sauhuttelevan isoisän kuvailemista entisen Võlakylän tuoksuista, aromeista, jotka pysyivät siellä aivan kuin aavistuksina ilmassa. Aamuinen kahvi, taustalla kastanjankukkia. Pölyiset sunnuntaiset iltapäivät, kun he astuivat ulos yleisen saunan huminasta. Pakokaasut kirkkaina tammikuun aamuina. Hän luki hiljattain sanomalehdestä, että talo, jossa hän vietti lapsuutensa, on nyt suojeltu arvorakennus. Ikkunasta näkyi lehmusten reunustama puistokatu, joka piilotti koko Veerenni-kadun. Kesäloman ensimmäiset päivät, jolloin aurinko paistoi korkealla taivaalla, mutta lehmusten alla oli vähän hämärää. Vihreä, laikullinen katto, yhtä rauhoittava, salaperäinen ja tavoittamaton kuin lapsuus.

Suomennos Outi Hytönen
Parnasso 4/2018

KOIDU-KATU

Heillä oli oma porukka, he kävivät usein toistensa luona, ennen koulua ja silloin kun jonkun vanhemmat lähtivät pois kotoa. Mutta yksi heistä ei koskaan kutsunut ystäviä luokseen, vaikka kyläilikin mielellään toisten luona, söi siellä kunnolla, jäi mahdollisuuksien mukaan yöksikin. He eivät olleet koskaan käyneet hänen luonaan. Mene ja tiedä, miksi hän ei kutsunut. Ehkä he olivat niin köyhiä, ettei asunnossa ollut kunnon huonekalujakaan ja tapetti oli kurjasti repeillyt? Hänen äidistään jäi kyllä hyvä vaikutelma, edustava, nuorekas, seurallinen, näyttävä jo neuvostoajalla, aivan kuin olisi tullut jostain ulkomailta. Ehkä olikin päinvastoin, ehkä heillä oli kotona arvotavaroita, ehkä he eivät halunneet, että jotkut tyypit hypistelisivät simpukankuoria, uutta nauhuria tai ulkomaista kristallia ja lantraisivat hienoja snapseja kraanavedellä. Ulkopuolelta talo näytti aivan tavalliselta. He eivät edes tienneet, mitkä olivat ystävän kodin ikkunat, monennessako kerroksessa hän asui. Kukaan ei alkanut kysellä — jäi kysymyttä. Ja saa jäädäkin.

Suomennos Outi Hytönen
Parnasso 4/2018

PÄRNUN MAANTIEN YLIKULKUSILLALLA

Lapsetkin voivat rakastua. Ensimmäisellä tai toisella luokalla hän kiintyi toivottomasti luokkatoveriinsa. Vaan eikö olekin niin, etteivät edes kaikki aikuiset osaa ilmaista tunteitaan. Sen sijaan hän kuvitteli, että tytölle tapahtuu onnettomuus, ja tämä joutuu sairaalaan, mutta sitten hän tulee ja istuu yötä myöten tytön vuoteen vierellä. Muuten, tytön kodin ikkunasta näkyi sairaala, suoraan tien toisella puolella. Lapsena hän kävi ostamassa sairaalan apteekista glukoositabletteja. Hänen kuvitelmassaan sairaalassa makaava tyttö oli suojaton, tytön ja maailman välillä oli vain hän. Hän jopa kertoi äidilleen, että luokkakaverille oli tapahtunut onnettomuus ja hän menee katsomaan tyttöä sairaalaan. Hän ei muista, miten nopeasti äiti sai valheen selville ja mitä hän sitten teki. Hän ei tiedä, mikä siitä tytöstä on tullut, mutta toivoo koko sydämestään, ettei kuvitelma ole millään tavalla toteutunut. Ajatellapa vain, ajatteli hän, minusta olisi voinut tulla saippuaoopperan käsikirjoittaja. Hän tunsi kummaa värinää, silmissä kuva puhtaiden sairaalalakanoiden välissä makaavasta tytöstä.

Suomennos Outi Hytönen
Viron runokartta 2019

KAUBA-KADUN MUTKA

Sillä kohdalla rautatie jakaantuu kahdeksi. Toinen haara vie itään, sieltä pääsee Rakvereen, Tarttoon, Moskovaan, Pietariin. Toinen haara kääntyy etelään, Viljandin, Pärnun ja Riikan suuntaan. Hän oli lapsesta asti kiinnostunut maantiedosta, kävi koululaisolympialaisissakin. Koulusta tullessa hän meni usein istumaan rautatien viereiselle maavallille. Ehkä ne olivat entisen sillan jäännökset, joskushan kiskot veivät Tallinn-Väiken asemalta satamaan. Hänen mielestään junat melkein hipaisivat hänen jalkapohjiaan. Silloinkaan hän ei ymmärtänyt, miksi juuri rautatie herätti mielikuvia kaukaisista paikoista. Hän unelmoi hyppäävänsä kaukojunaan, joka vie Vladivostokiin tai Kiinan muurin toiselle puolelle, yli Himalajan. Tai toiseen suuntaan — Barcelonaan, Kairoon, läpi autiomaiden ja savannien Kapkaupunkiin. Paljon myöhemmin, aikuisena, hän käveli ylikulkusillalla ja näki junien kulkevan jalkojensa alta. Hän sylkäisi junan katolle, koska hänen oli paha olla. Hän kuvitteli kaiken pahan kerääntyvän sylkeen ja matkaavan kaukaisuuteen, Tyynen valtameren rantaan, tai ehkä sade tiputtelisi sen Baikal-järven seudulle. Oli kulunut kolmekymmentä vuotta, mutta junat eivät olleet juuri muuttuneet, eikä rauhattomuus ollenkaan.

Suomennos Outi Hytönen
Parnasso 4/2018

TALLINN-VÄIKE

Unissa sieltä löytyvät kaikki ne kirjat joita tuolloin tuli ikävöityä. Nyt siellä päin asuu nainen jota rakastettiin nuoresta asti. Herätessä tulee mieleen kiinnostavia kiinteistöjä: taloja joita jo viimeistellään, taloja jotka yhä vielä ovat tulen armoilla. Unissaan mies on äkkiä pieni lapsi, kellarin haju taas sieraimissa ‒ sekoitus ikäviä perunoita, ruosteisia putkia, suksivoidetta, uudenvuoden juhliksi naamioitujen joulujen odotusta. Vapautumisen huipuksi talon eteen putosi pommi. Poika katsoo unissaan ylös ja näkee ikkunassa naisen ja lapsen. Tähtitaivas ja hanget heidän ympärillään kasvavat koko ajan.

Suomennos Raija Hämäläinen
Kokoelmasta Tähtiä ja neonvaloja, NyNorden 2010

SUITSU-KATU

Hän ei tänäkään päivänä tiedä, mikä niissä koirissa on. Koirat hyökkäävät häntä kohti. Hän on tehnyt kaikkensa, ettei tuntisi pelkoa. Mutta ei, hänelle kaikki koirat ovat kuin Karhu. Karhu vartioi yhden komean omakotitalon pihassa. Talossa oli sauna, biljardipöytä, jättisuuri alvejuuri. Nuori emäntä otti aina tennismailan käsiinsä pitääkseen sitä esteenä Karhun ja vieraiden välillä. Karhun massuun olisi mahtunut paljon tennismailoja. Se oli kamala ja ihana hetki, sillä mailaa pitelevällä tytöllä oli kaunis hymy. Talosta hiivittiin ulos takakautta, nuori emäntä vahti, että Karhu pysyisi talon etupihalla. Kun Karhu nojasi aitaan, laudat natisivat uhkaavasti.
Hänestä oli mukavaa ajatella salaa olleensa ehkä edellisessä elämässään kissa, yksi Tallinnan pahamaineisimmista kolleista, joka hallitsi kaikkia kadonneita lähiöitä, Kompassin kortteleiden yksisilmäinen sysimusta paholainen. Ja Karhu oli edellisessä elämässään uskonnoton kauppamies, koroilla eläjä, jolla oli aina ikoni taskussaan. Jos hänen pitäisi perustaa elämästään pieni museo, etsisi hän tennismailan ja piilottaisi sen kaapin taakse.

Suomennos Outi Hytönen
Viron runokartta 2019

SÕPRUSE PUIESTEE

Olimme siellä lyhytaikaiset vieraat. Jokinen tahra sohvalla synnytti pitkällisen ahdistuksen. Löysin kaapista hyvän kirjan. Olohuoneen ikkunasta näkyi laskeutuvia lentokoneita. Niitä tuli päivä päivältä enemmän. Keittiö oli ahdas, sillä sen rakentamisen aikaan kotimaa oli laaja. Silloin löytyi uskoa betonin ja auringonlaskun symbioosiin, jätesäiliöt eivät haukotelleet ylimielisesti. Kävimme pojan kanssa läheisellä leikkikentällä jossa oli paljon tummanruskeaa hiekkaa, tupakantumppeja, linnunpaskaa. Liukumäessä oli aukkoja, taivaalla otsoniaukkoja. Oli kesä, minun piti käydä työssä. Pyyhin paidanhihalla otsaani useammin kuin kerran. Johdinautot vonkuivat aivan kuin olisivat tukehtumaisillaan. Iltaisin oli helpompaa, lentokoneet liitelivät hämärässä, nuo konejumalan henkilökohtaiset suojelusenkelit.

Suomennos Raija Hämäläinen
Kokoelmasta Tähtiä ja neonvaloja, NyNorden 2010

EHITAJATE-TIE, NÕMMEN PUOLEINEN PÄÄ

Kesän lopulla hänen ajatuksensa karkaavat tahdosta tai tahtomatta siihen paikkaan. Ei siksi että siellä olisi tapahtunut koskaan mitään mullistavaa tai kohtalokasta. Joskus hän vain istui siellä, sillan vieressä rinteessä, ystävänsä kanssa. Oli yksi. Yhden kerran. Hän ei muista, mitä he siellä puhuivat. Hän ei muista, mistä he tulivat ja mihin menivät. Jostain syystä hän on varma, että oli elokuu. Sillä hänellä on mielessään ennen kaikkea valo. Miten se peilautui ystävän kasvoille. Myöhäiskesän kypsyys ja lämmin hohde. Ehkä kultainenkin. Jo hieman väsynyt aiemmasta kirkkaudestaan, tietoinen lämmön pian tulevasta katoamisesta. Täydellisen valon hetki. Ei enää silmiä sokaiseva, mutta kuitenkin sellainen, jonka puoleen ihmiset vaistomaisesti kääntävät kasvonsa. Koskettiko aurinko jo mäntyjen latvoja? Ehkä joku kulki heidän ohitseen koiran kanssa, ehkä joku oli hölkkäämässä. Aina kun häneen elokuussa osuu höyrystyneen margariinin keltainen valo, tulee hänelle mieleen rinne, männyt, selän takana Vanakas-mäki, joka talvisin oli täynnä hajonneita pulkkia, Nõmmen talot jalkojen edessä, tyttö vieressä. Ihminen, jonka kanssa kaikki tuntui mahdolliselta; ihminen, joka eilen ei tuntenut häntä kadulla.

Suomennos Outi Hytönen
Parnasso 4/2018

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Takaisin ylös