LOKAKUUN LOPPU
Pilvet venyvät pitkiksi, Meoma kumisee.
Jossakin hakataan metsää.
Lokakuu on lopuillaan.
Taas yksi lokakuu.
On usvainen ja arkinen syysilta,
jolloin noustaan kuninkaallisesti mullan alta.
Lehmuksen verkossa sätkivät
ensimmäiset kylmät tähdet.
Tai ehkä ne ovat hopearuutanan suomuja,
joita perkasin lehmuksen alla
eräänä helteisenä heinäkuun aamuyönä.
Se heinäkuinen aamu tuntuu nyt syksyllä,
kun myyränkolot ovat kivettyneet
ja kehäkukat paleltuneet (nekin vielä!),
täysin epätodelliselta.
Tapahtuiko se oikeasti.
Kenen suomuja ne ovatkaan.
Ruutanan vai minun vanha,
kesäinen ja kimaltava kuoreni.
Suomennos Heidi Iivari
Viron runokartta 2020
OKTOOBRI MINEK
Pilved venivad pikaks ja Meoma kumiseb.
Kuskil võetakse metsa.
Oktoober hakkab ära minema.
Jälle üks oktoober.
Täna on kuninglike mulla alt tulemiste
ja argiste udude sügisõhtu.
Pärnavõres sibelevad
esimesed külmad tähed.
Või on need hõbekogre soomused,
keda ühel kuumal juulikuu varahommikul
sellesama puu all rappisin.
See juulihommik tundub nüüd,
juba krõbekõvade mutimullahunnikute
ja külmavõetud saialilledega (ka nemad!)
sügisest vaadatuna tõelise ulmana.
Kas see oligi üldse päriselt.
Või kelle soomused need on.
Kas kogre või minu enda vana,
suvine ja sillerdav kest.
Meoma ümisevad tuuled,
Verb 2019
SUDET JA UKOT
Kylillä liikuskelee susilauma,
yönmusta, nälkäinen ja koditon.
Peipsijärven takaa tulleita, ulvovat vieraalla nuotilla,
tuoksuvat syrjäisille ryteiköille.
Jättävät lampaat rauhaan, eivät huoli koirista,
mutta jahtaavat vanhoja ukkoja,
jotka parrat härmässä iltahämärässä
kantavat puita pihalta pirttiin,
luut vain naksua niksuvat
ja joulukuinen myrsky vinkua valittaa.
Ukkoja pelottaa,
niitä paleltaa tuvan suojissa,
pimeiden ikkunoiden ja suljettujen verhojen takana.
Yönmustat sudet ovat röyhkeitä,
saalistavat ukkoja jo oveltakin –
repivät pyykkinarut ja rievut
ristiin rastiin maahan.
Ukot ulvovat pelosta
ja sotkeutuvat naruihin
kuin verkkoihin,
eivät uskalla hypätä yli eivätkä kömpiä ali,
narut ja rievut ovat vieraita, kaukaa, muualta.
Oma pihamaa on äkkiä ansa, täyttynyt vieraista
äänistä ja hehkuvista silmäpareista.
Halkopino kaatuu,
vanha tuttu polku on muuttunut jäiseksi liukumäeksi,
kuin taivas ja maa olisivat vaihtaneet paikkaa!
Naapuri kuulee avunhuudot, vaan ei vastaa,
lukitsee oven ja tekee ristinmerkin.
Taas on yksi ukko saatu kiinni ja viety,
pirtti on tyhjä, vain yksi raidallinen kolli
huutaa turhaan sotahuutoaan.
Ikiaikaiset pedot etsivät kaltaisiaan,
sudet ja ukot.
Niiden lauma on kasvanut suureksi!
Autiot talot, mutta metsässä täysi rähinä päällä.
Yönmustat ukot palaavat uusissa voimissaan
sudet edellään, kielet suusta roikkuen,
niskakarvat myrskytuulessa lepattaen.
Jäätyneiden ojien ja valtavien majavapatojen yli,
läpi tiheiden kuusikkojen ja usvaisten soiden,
unohdettuja metsäpolkuja ja kadonneita kyläteitä pitkin
nelistää se kummallinen joukkio.
Juoksee läpi aikatasojen,
pakenee ja saalistaa,
hylkää ja antautuu ehdoitta!
Harvoin, hyvin harvoin, vain kerran vuodessa,
kirpeänä pakkasyönä talvipäivänseisauksen aikaan
palaa lauma mökilleen,
hiipii metsän suunnasta perunamaan poikki,
kiertää kaukaa syvän kaivon,
katselee entistä pesäänsä kaihoisasti ikävöiden
kykenemättä enää koskaan palaamaan,
sillä isoisoäidit ovat haudanneet kirveenterän kynnyksen alle.
Suomennos Heidi Iivari
Viron runokartta 2020
HUNDID JA VANAMEHED
Me külas olla hundikari liikvel,
öömustad, näljas ja kodutud.
Peipsi tagant tulnud, uluvad võõrast ulgu
ja lõhnavad kaugete padrikute järele.
Lambaid nad ei kimbuta, koertest vaatavad mööda,
jälitavad hoopis vanamehi,
kes, habemed härmas,
õhtupimedas riidast puid tuppa tassivad,
ainsaks heliks kõlisev kondiklõbin
ja detsembritormi niuksuv hala.
Vanamehed on pelglikud
ja külmetavad nüüd oma kambrites,
kardinad akende ees ja tuled kustus.
Öömustad hundid on jultunud,
püüavad ätte juba ukselävelt –
veavad takkus nöörid ristirästi mööda õue,
narmendavad lipukesed küljes.
Vanamehed huilgavad hirmust
ja jäävad nööridesse nagu
võrku kinni,
ei julge üle hüpata ega alt läbi pugeda,
nöörid ja lipukesed on võõrad, eemalt, mujalt.
Oma koduõu on korraga lõks, täis võõraid
hääli ja põlevaid silmapaare.
Kasehalud pudenevad maha,
vana hea tuttav teerada on järsku jäine liumägi,
kus on taevas, kus on maa, enam ei taipa!
Naaber kuuleb appihüüdeid, kuid ei tule,
lukustab ukse ja lööb ristimärki ette.
Jälle üks vanamees on võetud ja viidud,
tare jääb üksi, ainult triibuline kõuts
karjub veel abitut sõjakisa.
Ürgsed elukad otsivad ikka omasuguseid,
hundid ja vanamehed.
Nüüd on nende kari juba suur!
Majad tühjad, kuid metsas käib ragin.
Öömustad vanamehed täis uut jõudu ja tulemist,
hundid nende ees, keeled ripakil
ja turjakarvad tormituules lainetamas.
Üle jäätunud ojade ja hiiglaslike kopratammide,
läbi kuusetihnikute ja auravate laugaste,
mööda unustatud metsaradu ja kadunud külateid
sörgib see kummaline kooslus.
Jookseb ajast ette ja taha,
põgeneb ja ajab taga,
hülgab ja andub jäägitult!
Ja vahel, vahel harva, vaid korra aastas,
krõbekülmal talvisel pööriööl,
naaseb oma hurtsiku juurde,
läheneb metsa poolt üle kartulimaa
ja ringiga mööda sügavast kaevust,
piidleb õrna igatsusega oma kunagist inimpesa,
saamata enam iial naasta,
sest lävepaku alla on vaaremad matnud kirvetera.
Meoma ümisevad tuuled,
Verb 2019
SALAISTA SADATTELUA, MAANALAISTA TILITYSTÄ
Enimmäkseen rakastan sinua.
Haltioidun tallatessani samoja teitä yhä uudelleen,
hihkun innosta, kun alat hehkua
ilta-auringossa,
kun tuulet kutsuvat laulusi ilmoille
ja peura vasoineen
jää katselemaan minua matkan päästä.
Enimmäkseen vaalin sinua.
Sydän alkaa suloisesti kehrätä,
kun käännyn maantieltä hiekkatielle.
Silitän kädelläni sänkipeltoasi.
Jo kaukaa, sieltä mistä kosketus ei vielä yllä,
painan poskeni vasten ylväitä aarnipuita,
jotka suojelevat uskollisesti Vanhaa Taloa
ja huomaavat ensimmäisenä jokaisen
kylään saapuneen tulokkaan.
Enimmäkseen kaipaan sinua.
Poissa ollessani hikoilen ja hermoilen.
Sydäntaskussani yrttipenkin piparminttu
ja jalkaterän alla lampea reunustavat nokkoset,
ikävöin takaisin tuttuun pihaan,
matalaan mökkiin männikön laitaan.
Enimmäkseen murehdin vuoksesi.
Ovatko kaikki keväiset linnunpoikaset varmasti pesissään
ja naapureiden nuotiot sammuneet,
pääseekö kissa sisälle pakkasöinä,
riittääkö lepakoille katonalusia.
Enimmäkseen rakastan sinua.
Mutta välillä saat minut raivostumaan.
Ääriä myöten raivonkyyneliin.
Silloin riehun tuulispäänä syksynsynkeällä pihalla
enkä mene tupaan.
Seison lehmuksen alla
ja revin sinut ajatuksissani riekaleiksi.
Huudan ja sadattelen kylmälle täysikuulle.
Muutun menneen kesän kyyksi,
luikertelen pihan salakoloissa,
jäljitän ärhäkkää kiukkuasi,
joka saastutti kaivon
ja hävitti kaikki toiveet ja pyrkimykset.
Sihisen raivosta ja ahdistuksesta,
sähisen kieli terävänä, teen siksakkia ja lepatan
kuin syksyn mielipuolinen satakieli!
Mistä virtaa se musta puro,
sappinen noro elämämme lähteeseen,
kylmänraikkaan veden tyyssijaan?
Miksi se sinne virtaa, mistä se kiusanhenki saa alkunsa?
Sen kun tietäisi.
Ravistelen itsestäni raivonpuuskat pois kuin märkä kulkurisusi
ja menen sittenkin mökkiin,
sinne tekee yhä mieli,
vaikka tänään olen sotajalalla ja valmis hyökkäämään.
Välillä vihaan sinua. Teet minut surulliseksi.
Tekisi mieli tarttua teräviin kuusenlatvakorviisi,
komeasti kumpuileviin polkuihisi ja
mökin yllä iltahämärässä viekoittelevasti loistaviin tähtiisi
– tekisi mieli tarttua niskavilloihisi ja ravistaa!
Retuuttaa sinua kuin pahaista koiranpenikkaa,
joka kyllä heiluttaa häntäänsä,
mutta heti selän käännettyäni
paljastaa hampaansa ja puree.
Ja sitten tulet luokseni kuten tänä aamuna
– kirkkaasti välkehtivänä simonpäivänä,
kun lammen peittää ensimmäinen hauras jää
ja huurteiset metsäaukeat hohtavat hopeisina
kuin kesäiset kalanpoikaset
…!
Sellaisena aamuna tulet sovittelemaan,
raapimaan oveani.
Ja tietysti minä avaan ja annan vähän anteeksi.
Kyllä se kaivo vielä kuntoon saadaan.
Kyllä me vielä sovitaan.
Ei anneta periksi, ei.
Sillä enimmäkseen rakastan sinua, Meoma.
Suomennos Heidi Iivari
Viron runokartta 2020
SALAJASI SAJATUSI, PÕRANDAALUSEID PIHTIMUSI
Enamasti ma armastan sind.
Vaimustun ikka neidsamu teid tallates,
kõrisen elevusest, kui õhtupäike
paneb sind helendama,
kui tuuled meelitavad sinust laulud välja
ja metskits oma tallega
jääb mind eemalt silmitsema.
Enamasti ma hoian sind.
Süda hakkab soojalt surisema,
kui maanteelt keeran kruusateele,
paitan käega su pügatud kõrrepõlde.
Juba eemalt, veel puutumatust kaugusest,
surun põse vastu suursuguseid põlispuid,
kes truult kaitsevad Vana Maja
ja märkavad esimesena
iga külla saabunud hinge.
Enamasti ma igatsen sind.
Tunnen ärevust ja õhetust, kui olen eemal. Südametaskus ürdipeenra piparmünt
ja taldade all tiigiäärsed raudnõgesed,
kibelen tagasi, tuttavale õuele,
madalasse hurtsikusse männiku veeres.
Enamasti ma muretsen su pärast.
Kas kõik kevadised linnupojad on oma pesades,
kass külmade ööde eest toas,
naabrite lõkked kustunud,
katusepraod nahkhiirtele avatud.
Enamasti ma armastan sind.
Aga vahel, vahel ajad sa mu marru.
Pisarateni vihaseks ja vihkamist täis.
Siis tulen ma vihurina sügispimedale õuele
ega lähe tuppa.
Seisan pärnapuu all
ja lammutan su mõttes pisikesteks kildudeks.
Karjun külma täiskuu peale ja sajatan.
Suvest mahajäänud rästikuks muutun,
siuglen mööda õue salasoppe,
otsin taga seda su kiuslikku jonni,
mis tegi kaevuvee mustaks
ja võttis kõik lootused ja püüdlused.
Sisisen raevust ja ahastusest,
kombin terava keelega, siksakitan ja laksutan
nagu hullunud sügisene ööbik!
Kust jookseb see must nire,
see sapine soon me eluallikasse,
külmade kargete vete kodusse?
Miks jookseb see sinna, kus on selle kiuslik läte?
Ma ei leia, veel ei leia.
Väristan end märja hulkurhundina vihavihureist
puhtaks ja lähen siiski hütti,
eks ta mind ikka kutsub,
kuigi olen täna sõjakas ja valmis salvama.
Vahel ma vihkan sind. Sa teed mu kurvaks.
Tahaks võtta su teravatipulised kuusekarva kõrvad,
uljalt looklevad rajad,
õhtuhämaruses meelitlevalt kutsuva tähesära hüti kohal
– tahaks võtta sul turjakarvust ja sind raputada!
Tuuseldada sind nagu üleannetut peni,
kes liputab küll saba, kuid selga keerates
paljastab oma heledad kihvad
ja hammustab.
Ja siis tuled sa sellise hommikuga nagu täna
– kirkalt veikleva simunapäevaga,
mil tiik on esimest korda õrna jääkirme all
ja välud hõbetavad härmalooris
nagu suvised kalamaimud
…!
Sellise hommikuga tuled sa lepitust otsima
ja ukse taha kaapima.
Ja mina muidugi avan ja natuke ka andestan.
Küll selle kaevuga korda saab.
Küll me lepime.
Alla ometi ei anna, ei.
Sest enamasti ma ikkagi armastan sind, Meoma.
Meoma ümisevad tuuled,
Verb 2019