Täältä sitä tullaan. Pitkin Hernekatua
ja kaupan ohi, josta saa öisin viinaa
(tai sai), sen talon ohi, joka myöhemmin
paloi. Pakkanen. Lumi narskuu saappaiden alla.
Kävelen pihaan, nousen portaat ylös, ovi
ei ole koskaan lukossa, nyt olen jo eteisessä ja
pienessä vaatimattomassa huoneessa,
lattialla on vähän kirjoja rivissä seinää vasten.
Sänky. Kaappi. Pöytä. Rikkinäinen tuoli. Ei paljon
muuta, tosiaan, siinä kaikki. Paitsi,
että melkein unohdin
jotakin: sinä. Tulet minua vastaan,
vähän särkynyt ja haavoittunut katseesi
loistaa kuin olisit joutunut
hehkuvaan laavavirtaan. Seison kapealla
kallion kielekkeellä enkä voi liikkua,
tiedän, että ihan kohta menehdyn, palan
joka tapauksessa, mutta sinä laitat niin hellästi
käsivartesi ympärilleni, aivan kuin olisin lapsi,
joka on satuttanut itsensä. Ja niin minä olenkin.
Kulta. Köyhyys on rikkautta.
Suomennos Heidi Iivari
Viron runokartta 2020
Näe, sealt ma tulengi. Mööda Herne tänavat,
mööda sellest poest, kust öösiti viina saab
(või sai), mööda majast, mis hiljem
maha põleb. Pakane. Lumi krudiseb saapa all.
Tulen ja keeran õuele, trepist üles, uks
on alati lahti, ja juba olengi esikus ja
selles väikeses, vaeses toas, kus seina
ääres maas on lühike rida raamatuid.
Voodi. Kapp. Laud. Katkine tool. Peaaegu
mitte midagi rohkemat, tõesti, midagi
ei olnud ju. Ainult ühe asja unustasin
ära: see oled sina. Tuled mulle vastu,
see natuke katkine, haavatud pilk
on nii särav, nagu oleksin sattunud
hõõguva laava voolu. Seisan kitsal
kivinukil ega saa kõrvale astuda,
tean, et olen hukkumas, põlen ära
niikuinii, aga sina võtad nii õrnalt
mu ümbert kinni, nagu oleksin väike laps,
kes võib haiget saada. Ja ma olengi.
Kallis. Vaesus on varandus.
Kandsime redelit kaasas,
Kaksikhammas 2017
Mikä läpitunkematon pimeys, oikein
pimeyden pino, ja niin tiheään ladottu,
että siitä riittää koko talveksi, kun ei vaan
kaatuisi. Kylmä talvi. Lumi.
Pimeyden halot. “Hasso, täällä emajoen
rannalla parin kilometrin päässä kotoani
kasvaa koivu, jonka latva on taittunut.
Ehkä minäkin olen.” (5.3.2008)
Pimeyden halkoja ei ladota uudeksi pinoksi,
niitä ei löydetä enää koskaan, ne ovat
kadonneet pimeyteen. Millä nyt lämmitetään?
Tähdet näkyvät taivaanrannassa,
sitten nekin katoavat, kajastaa, valostuu,
kaikki näkyy niin selvästi, jopa sinun
siluettisi peiton alla sängyllä,
maailman kaunein nainen,
näen piirrot, olen
kuin narulle ripustettu kartta.
Suomennos Heidi Iivari
Viron runokartta 2020
Selline läbitungimatu pimedus, selline
pimeduse riit, oi kui tihedalt laotud,
seda jätkub terveks talveks, kui ta just
ümber ei kuku. Külm talv. Lumi.
Pimeduse halud. „Hasso, siin emajõe
ääres paar kilomeetrit minu majast
kasvab üks murdunud ladvaga kask.
Võib-olla olen mina ka.” (05.03.2008)
Pimeduse halge uuesti riita ei laota,
neid ei leita enam kunagi, nad on
kadunud pimedusse, ja millega siis kütta?
Tähed paistavad läbi taevatelgi,
siis pole neidki, hahetab, valgeneb juba,
kõik on nii selgesti näha, isegi sinu
kontuurid voodis teki all,
maailma kõige ilusam naine,
näen neid piirjooni, olen
nagu nöörile riputatud maakaart.
Kandsime redelit kaasas,
Kaksikhammas 2017
Joenrannalla on aamuvarhaisella aika kylmää.
On jotakin huurun tapaista. Se on näkymätöntä
hengityksen huurua, se tunkeutuu sieraimiini,
imeytyy minuun kuin olisin matto,
joka on jätetty yöksi ulos tuulettumaan. Sitten
vanha näyttö välähtää ja
luen: “Mitä tapahtuu,
jos haluaa mennä yksin saharaan,
kuten minä? Sitä eksyy jo puolessa välissä matkaa
jossain kivisillä dyyneillä, istahtaa
vähän hukassa maahan, syö mandariineja
ja kirjoittaa siitä kaikesta
yhdelle äärimmäisen komealle miehelle:-)”
(25.1.2008). Komea mies katsoo joelle
yhdessä ankeassa virolaisessa pikkukaupungissa,
nyt joen yllä on selvästi huurua,
mutta minussa sitä ei ole, on kuuma
kivinen Sahara, hiekka lentää,
se lyö vasten kasvoja, tunkeutuu vaatteiden alle,
polttaa ytimeen asti ja hioo
luut kauniin sileiksi ja kiiltäviksi.
Suomennos Heidi Iivari
Viron runokartta 2020
Hommikul vara on jõe ääres päris külm.
Midagi udu sarnast. Aga see on nähtamatu,
hingamise udu, tungib sõõrmetesse
ja imbub mu sisse, nagu oleksin vaip,
mis ööseks tuulduma jäeti. Siis
lööb vana ekraan helendama ja
ma loen: „Mis juhtub siis kui
tahad üksipäini saharasse minna
nagu mina? Eksid ära juba poolel teel
mingitele kiviklibudüünidele, istud
pisut nõutult maha, sööd mandariine
ja annad sellest kõigest teada
ühele äärmiselt kenale mehele:-)”
(25.01.2008) Kena mees vaatab jõele
depressiivses Eesti väikelinnas
jõe peal on nüüd tõesti näha juba udu,
aga minu sees seda ei ole, on kuum,
kiviklibune Sahara, vihisev liiv,
see peksab näkku ja poeb riiete alla,
kõrvetab lausa luuni, lihvib
ilusti siledaks skeleti, lööb ta särama.
Kandsime redelit kaasas,
Kaksikhammas 2017
Meri kohisee hiljaa kuin virtaava joki,
ei se olekaan joki, vaan meri, pilvet virtaavat
metsän yli, katajikon yli, virtaavat kuin joki,
mutta siellä on aukko, pilvissä on aukko
ja sieltä pilkistävät villiruusujen valkoiset kukat,
ei sentään, nyt valehtelin, mutta
ruusut kuitenkin kukkivat, pilvet virtaavat
ja valehtelevat kanssani maan mustaksi,
ruohon vihreäksi, liljat keltaisiksi,
pionit punaisiksi, kaikki pilvien valhetta,
valehtelun taito ei ole näköjään mihinkään kadonnut,
se on jopa kasvanut ennennäkemättömiin mittoihin,
se on pannut meren kohisemaan, linnut laulamaan
ja punaiset pionit kukkimaan, meri kohisee hiljaa
eikä se ole joki, joki on ylhäällä pilvissä,
ja pilvet valehtelevat minkä sielu sietää,
mutta niissä on aukko.
Suomennos Heidi Iivari
Viron runokartta 2020
Vaikselt kohiseb meri, nagu voolaks jõgi,
see pole jõgi, see on meri, pilved voolavad
üle metsa, üle kadariku, voolavad nagu jõgi,
aga seal sees on auk, pilvedes on auk
ja sealt paistavad kibuvitsa valged õied,
ei, ei paista, nüüd ma valetasin, aga
ikkagi õitseb kibuvits, pilved voolavad
ja valetavad koos minuga, nii et maa on must,
nii et rohi on roheline, liiliad kollased,
pojengid punased, kõik selle valetasid pilved
ja niisiis ei olegi alla käinud valetamise kunst,
vastupidi, see on saavutanud enneolematu ulatuse,
see on pannud mere kohisema, linnud laulma,
punased pojengid õitsema, vaikselt kohiseb meri
ja see ei ole jõgi, jõgi on kõrgel üleval pilvedes,
need pilved valetavad, nagu jaksavad,
aga nende sees on auk.
Neli korda neli,
EKSA 2009
Tämä ranta on tyhjä ja kolkko. Ennen
oli kesä ja aurinko loisti kirkkaasti,
makoiltiin kaislikon varjossa ja lapset
touhusivat rantaviivan vaahdossa.
Mutta enää ei ole ketään: tummanharmaalla
taivaalla on tupruavia pilviä,
taivaanrannassa sameaa usvaa,
joka paikassa märässä hiekassa kaisla-
puskia, mutta merta ei näy missään.
Turha tänne on jäädä. Käännyn ympäri:
niin suuri ja tumma metsä, pieni polku
katoaa valtavien mustikkapensaiden väliin.
Mutta tästä en kai tullut? Ja mihin sinä
katosit? En enää muista, tulimmeko
rannalle yhdessä. Ehkä olen itse eksynyt?
Sittenhän voin alkaa mennä. Mutta
en tiedä, mikä paikka tämä on. Tuuli
viheltää inhottavasti, uhkaavasti,
kuin sanoen: täällä ei voi elää,
ei kannata edes yrittää. Mutta onko jossakin
paikka, missä voisi?
Suomennos Heidi Iivari
Viron runokartta 2020
See rand on tühi ja kõle. Varem
oli siin suvi, päike kiirgas eredalt,
pilliroo varjus pikutati, lapsed
sagisid mere ääres vahuribal.
Aga nüüd pole enam kedagi: taevas
on tumehall, tupruvad pilved,
silmapiiril mingi sombune vine,
igal pool märjas liivas pilliroo-
puhmaid, aga merd ei paista kuskil.
Mis siin ikka teha? Pööran ümber:
nii suur, tume mets, väike rada
kaob suurte mustikamätaste vahele.
Siit ma vist ei tulnud? Ja kuhu jäid
sina? Ei mäleta enam, kas tulime
koos randa, või olen lihtsalt eksinud,
siis võiks ju hakata minema. Ainult
ma ei tea, mis koht see on. Tuul
vingub vastikult, selles on ähvardust,
ta ütleb: siin ei saa sa kunagi elada,
ära proovigi. Aga kas kuskil
on mõni paik, kus saaks?
Kandsime redelit kaasas,
Kaksikhammas 2017