Aare Pilv

RUKOUSMYLLY

isoisä piti päiväkirjaa säästä ja
puutarhatöistään. 25. heinäkuuta 1976: ”Ensimmäinen
tomaatti punainen, äiti vei Aarelle, olikin kaksi
kappaletta.” olin silloin kolmikuinen.
samana päivänä: ”laitoin kirsikoille verkot.
Helvetillinen työ, veren maku suussa.
Puut ovat kasvaneet suuriksi.”
niiden kirsikkaverkkojen kanssa olikin
jatkuvasti ongelmia. muistan, että kerran
isoisä taas puuhasi niiden parissa,
levitteli niitä pihalle,
verkonsilmät tarrasivat koko ajan
paidannappeihin, sitten äkkiä
irtosikin nappi, isoisä
sanoi itsekseen vihaisesti ”vittu”,
vasta sitten huomasi, että minä istuin
siellä portailla, ja vannotti minua,
etten koskaan puhuisi sillä tavalla.
tietysti se jäi mieleeni,
tietysti olen minäkin suuttuessani
sanonut niin, ja niin tehdessäni muistan aina,
kuin pyöräyttäen ohimennen rukousmyllyä,
hiukan myös isoisää, hänen helvetillistä työtään
ja ensimmäistä punaista tomaattiaan.

Suomentanut Katja Meriluoto
Virolaisen kirjallisuuden antologiasta Nippernaati, Viro-instituutti, 2015, toim. Sanna Immanen

PALVEVESKI

vanaisa pidas päevikut ilmastiku ja oma

aiatööde kohta. 25. juuli 1976: “Esimene
tomat punane, ema viis Aarele, kaks
tükki oligi.” olin siis kolmekuune.
samal päeval: “panin kirssidele võrgud.
Nägin põrgu vaeva, nutu maik suus.
Puud on suureks kasvanud.”
nende kirsivõrkudega oligi üks
pidev häda. mäletan, et ükskord
jälle mässas vanaisa nendega,
harutas neid õue peal laiali,
kogu aeg jäid võrgud silmapidi
särginööpidesse kinni, siis ühel
hetkel tuligi üks nööp ära, vanaisa
ütles endamisi vihaga “putsi”,
alles siis märkas, et mina istun
sealsamas trepi peal, ja manitses mind,
et ärgu mina kunagi nii rääkigu.
muidugi jäi see mulle meelde,
muidugi olen minagi vihastades
nii öelnud, ja seda tehes mälestan alati,
nagu möödaminnes palveveskit käima lükates,
pisut ka vanaisa, tema põrgu vaeva
ja oma esimest punast tomatit.

Teosest Kui vihm saab läbi, Tuum 2017

äiti kertoi tänään, että viisikymmenluvulla
hänen isänsä ja äitinsä ottivat kerran vuodessa
kaksi suurta vanerikoria ja
matkustivat junalla Leningradiin, asuivat
joitakin päiviä jossain vierasmajassa
ja kuluttivat nuo päivät
seisten sokerijonoissa; kerralla
sai ostaa vain tietyn määrän sokeria
(kai kilon), ja niin he jonottivat,
kunnes olivat ostaneet korit täyteen
sokeria; se oli siis koko talven
sokeri. ne korit olivat heillä kaapin
päällä vielä neljännesvuosisata myöhemmin,
kun olin pikkupoikana heillä,
ja isoäiti opetti minut rakastamaan
valkosipulia. kun isoäiti asui isoisän kuoleman jälkeen
jo meidän luonamme, kysyin kerran,
miksi hän juo niin paljon teetä, hän vastasi
minulle nauraen: ”hyvää makeaa vettä,
eipä mitään muuta.”

Suomentanut Katja Meriluoto
Virolaisen kirjallisuuden antologiasta Nippernaati, Viro-instituutti, 2015, toim. Sanna Immanen

ema rääkis täna, et viiekümnendatel
võtsid tema isa ja ema korra aastas
kaks suurt vineerkohvrit ning
sõitsid rongiga Leningradi, elasid
mõned päevad kuskil võõrastemajas
ning kulutasid need päevad
suhkrusabades seismisele; korraga
sai osta vaid kindla koguse suhkurt
(vist kilo), ja nii nad järjest seisid
sabades, kuni olid kohvrid suhkurt
täis ostnud; see oli siis kogu talve
suhkur. need kohvrid olid neil kapi
otsas ka veel veerand sajandit hiljem,
kui poisikesena nende juures olin
ja vanaema mind küüslauku armastama
õpetas. kui vanaema pärast vanaisa surma
juba meie juures oli, küsisin kord,
miks ta nii palju teed joob, ta vastas
mulle naerdes: “hää magus vesi,
muud midagi.”

Teosest Kui vihm saab läbi, Tuum 2017

tuoksuja varhaisvuosiltani:
lastentarhan käymälän kloori;
isoisän hajukimara, jossa päällimmäisinä
hänen lippalakkinsa pinttynyt hien ja hiuksien haju
sekä hänen vihreät piparmintunmakuiset
hernekarkkinsa, joita hän säilytti takkinsa povitaskussa
imeskelläkseen niitä tupakan sijaan;
äidin lämmin ja hiukan tukahduttava tuoksu ollessani hänen kainalossaan;
syksyisten tammenlehtikasojen kirpeä haju,
kun ne oli haravoitu kingissepakadun
tammipuistotien alle ja
me kaivauduimme niihin ja lojuimme kuin peiton alla,
vain kasvot peittämättä, ja olimme hämärtyvässä
syysillassa vaiti;
valgan isoäidin keittiön makeanimelä tuoksu
hänen paistaessaan öljyssä rahkapalloja;
mõisakülan keittiökaapin ummehtuneisuuden sekä
mausteiden ja lääkkeiden hajujen sekoitus,
tai mitä vielä sinne voisikaan olla kertynyt
alkaen siitä, kun mõisakülan isoäiti
oli lutherin tehtaan keittiötyttönä
valmistuttanut sen samassa tehtaassa itselleen;
viileän kiviportaisen rappukäytävän kosteudenhaju,
joka yhä edelleen alkaa pyörryttää, jos tunnen
sen jossakin, aivan kuin putoaisin painottomassa tilassa
jonnekin menneisyyteni ytimeen;
ullakon makea ilma, joka liittyy jollain tapaa
puluihin ja kuivuneeseen pulunpaskaan kuumentuneen
eterniittikaton alla, kuivuvan pyykin
raikkaan kostea tuoksu sekoittuneena siihen;
luokkahuoneen lastenhiki ja liitupöly, erityisen
pökerryttävä kesän alussa, kun koulu on loppu;
sipuli-jauhelihakastikkeen vieras tuoksu naapurissa;
isän kuorma-autonhytin istuinnahan ja öljyn tuoksu,
erilaisin vivahtein, riippuen siitä,
onko kesä ja hytti on kuuma vai onko talvi
ja hytti on viileä ja kostea;
autojen miellyttävä bensiinintuoksu, mikroautojen
erityinen kirpeä pakokaasu, samoin miellyttävä ja kiihdyttävä;
kompostikasat navetan takana mõisakülassa ja valgassa,
kitkerähkö;
likakaivoon pudonneen naapurinkoiran ällöttävä
ammoniakinhaju, kun se kerran retkeltään
palatessaan ilmestyi äkkiä meidän pihallemme lasten keskelle;
lumen raikas tuoksu, kun kipeänä kotona ollessani
avasin ikkunan ja levitin kermaviiliä
viiksikseni, sillä naapurintyttöä ikkunan alla se jaksoi huvittaa;
tekojärven mutainen vesi;
puuvajan kuivat halot ja briketti
leikkiessämme vajassa kotia;
lapsen saaneen naapurien kodin imelä tuoksu,
kai rintamaidon ja vauvankakan hajut sikinsokin;
opettajien tupakkahuoneen tupakansavu, jäähtyneen
kahvin ja sokerin tiivis ja jähmeä tuoksu;
kenkälankki vanhan asunnon käytävän
saapaskaapissa peilin alla;
sängyn alla olevan pölyn viileä ja virkistävä tuoksu;
staattisen sähkön tuoksu, jota synnytti yksi
oppimateriaalivarastossa ollut masiina –
kiekko, jota piti pyörittää kammesta, pyöritin
sitä värkkiä vain tuoksun takia;
ensimmäistä kertaa läheltä tunnettu tytönhiki,
hitusen kitkerä, viileä, aromikas, varsinaisessa merkityksessä
huumaava, hajuvedetön, kaunis tuoksu;
ja vielä yksi tuoksu;
ja vielä tuo tuoksu;
ja jotakin vielä;
ja vielä jotakin

Suomentanut Katja Meriluoto
Nippernaati, Viro-instituutti, 2015, toim. Sanna Immanen

lõhnu mu varaajast:
lasteaia väljakäigu kloor;
vanaisa lõhnabukett, milles domineerisid
tema soni paakunud higi ja juuste lõhn
ning tema rohelised piparmündimaitselised
hernekommid, mida ta kuue põuetaskus kandis,
et neid sigareti asemel imeda;
ema soe ja veidi lämbe lõhn, kui tal kaisus olin;
sügiseste tammelehekuhjade kirbe hõng,
kui need olid sügiseti kingissepa tänava
tammeallee alla kokku riisutud ning
me kaevusime neisse ning lesisime nagu teki all,
ainult näod katmata, ning olime hämarduvas
sügisõhtus vait;
valga vanaema köögi maguslääge lõhn,
kui ta õlis kohupiimapalle küpsetas;
mõisaküla köögipuhveti kopituselõhna ja
maitseainete ning arstirohtude hõngu segu,
või mida veel sinna võis olla kogunenud,
alates sellest ajast, kui mõisaküla vanaema
oli lutheri vabriku köögitüdrukuna
lasknud selle endale samas vabrikus teha;
jaheda kivitrepiga trepikoja rõskusehõng,
mis tekitab tänini peapöörituse, kui seda
kuskil tunnen, nagu langeksin kaaluta olekus
kuhugi oma mineviku südamikku;
pööningu magusjas õhk, mis seostub kuidagi
tuvide ja kuivanud tuvisitaga kuumaks
küdenud eterniitkatuse all, kuivava pesu
värske niiske lõhn sellega segunemas;
klassiruumi lastehigi ja kriiditolm, eriti
peadpööritav suve alguses, kui kool on läbi;
sibulaga hakklihakastme võõras lõhn naabrite juures;
isa veoautokabiini istmenaha ja õli lõhn,
erinevate nüanssidega, olenevalt sellest,
kas on suvi ja kabiin on kuum või on talv
ning kabiin on jahe ja niiske;
autode meeldiv bensiinilõhn, kartautode
eriline kirbe heitgaas, samuti meeldiv ja erutav;
kompostihunnikud lauda taga mõisakülas ja valgas,
mõrkjas;
solgiauku kukkunud naabrikoera vänge
ammoniaagihais, kui ta ükskord oma retkelt
tagasi jõudes äkki meie hoovi laste keskele ilmus;
lume värske hõng, kui haigena kodus olles
akna lahti tegin ja määrisin endale hapukoort
vuntsideks, sest naabritüdrukule akna all tegi see nalja;
paisjärve mudane vesi;
puukuuri kuivad halud ja brikett, kui
kuuris kodu mängisime;
lapse saanud naabrite kodu imal lõhn,
vist rinnapiima ja titekaka lõhnad läbisegi;
õpetajate suitsutoa sigaretisuitsu, jahtunud
kohvi ja suhkru tihke ja tahke lõhn;
kingaviks vana korteri koridori
peeglialuses saapakapis;
voodialuse tolmu jahekas ja kosutav hõng;
staatilise elektri lõhn, mida tekitas üks
õppevahendite laos olnud seadeldis –
ketas, mida tuli vändast keerata, keerutasin
seda masinavärki puhtalt lõhna pärast;
esimest korda lähedalt tuntud tüdrukuhigi,
pisut mõrkjas, jahe, aroomikas, otseses mõttes
uimastav, lõhnaõlidest määrimata, ilus lõhn;
ja veel üks lõhn;
ja veel too lõhn;
ja midagi veel;
ja veel midagi

Teosest Kui vihm saab läbi, Tuum 2017

KEVÄTSEMINAARI

yöllä joimme nuotiolla
viskiä ja ryyppäsimme viiniä päälle
vastarannalla kurnuttivat sammakot
koiton lehvästössä puhuivat linnut
niin kuin nyt eläimet puhuvat:
“luet, syntyy ajatuksia,
painat mieleen –
mielipide;
puhut siitä kymmenelle kaverille –
sisäpiirijuttuja;
kaverit kymmenelle kaverilleen –
kirjallisuuselämä”
mene veden alle piiloon
vedessä ei tuule

Suomennos Katja Meriluoto
Viron runokartta, 2019

KEVADKOOL

öösel jõime lõkke ääres
viskit ja rüüpasime veini peale
järve vastaskaldal krögistasid konnad
koidu lehestikus linnud rääkisid
nagu rääkivad loomad:
“loed, tulevad mõtted,
suudad meelde jätta –
arvamus;
räägid sellest kümnele sõbrale –
kuluaarid;
sõbrad oma kümnele sõbrale –
kirjanduselu”
mine vee sisse peitu
vees tuul ei puhu

Teosest Nägemist, Tuum 2002

RETKI POHJOISEEN. HUHTIKUUN LOPPU

virossa riittää vielä paikkoja,
joihin satun ensimmäistä kertaa.

rakvere. erikoinen kaupunki,
kaikki kaupunginosat sikinsokin
keskustaan viskattuina.

vuorotellen vanhakaupunki, jugend, funk,
stalin ja lasnamäe
samalla kadulla. teatteri vaihtuu
luontevasti kulttuurikeskukseksi,
rakennus itsessään on aivan väritön,
monimutkainen sisältä,
mitäänsanomaton ulkoa.
ja teatterin porttia vastapäätä
harmaatiiltä ja liusketiiltä
toistensa niskassa.

koko kaupunki tuoksuu puurolta.

paluumatkalla huomaan tien laidalla
ruohoa, vasta noussutta, nousukasmaista,
tekovihreää, erittäin vehreää.
tehtyä, teknistä.

Suomennos Anniina Ljokkoi
Viron runokartta 2019

RETK PÕHJA POOLE. APRILLI LÕPP

ikka veel on eestis kohti,
kuhu satun esimest korda elus.

rakvere. imelik linn,
kõik linnaosad läbisegi
kesklinna kokku visatud.

vanalinn, juugend, funk,
stalin ja lasnamäe vaheldumisi
ühe tänava ääres. teater läheb
sujuvalt üle kultuurimajaks,
hoonel endal pole mingit
värvi, ehitis, millel on keeruline
sisemus, kuid ei mingit välispinda.
teatri väravate vastas maja,
millel paekivi ja
silikaat üksteise otsas.

kogu linn lõhnab pudru järele.

sõites tagasi, tee ääres
rohi, äsjatärganu, ennastmärganu,
tehisroheline, eriti rohijas rohi.
tehtud, tehniline.

Teosest Nägemist, Tuum 2002

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Takaisin ylös