Runoilija Maarja Pärtna kirjoittaa paikoista, jotka kantavat mukanaan historian painolastia. Pärtna on syntynyt Itä-Virumaalla ja asunut nyt jo viisitoista vuotta Tartossa. Hänen runoissaan piirtyvät esiin sekä Itä-Virumaan että Tarton maisemat.
Viron runokartalla julkaistuissa Maarja Pärtnan runoissa kohtaamme paperosseja polttavan isoisän, sotilasparakin jäänteet sekä Ruotsiin veneellä päässeen sotapakolaisen. Lattialaudat vinkuvat, maalipinta lohkeilee ja aurinko paistaa lämpimästi pihannurkkaan.
Maarja Pärtna kirjoittaa Tarton eri kaupunginosista
Paikat ovat tärkeitä Maarja Pärtnan runoissa. Hänen tekstejään on Viron runokartalla sijoitettu Tarttoon Emajoen rantaan ja eri kaupunginosiin, kuten Karlovaan ja Annelinnaan. Osa runoista sijoittuu Itä-Virumaalle Jõhvin ympäristöön.
“Kaikki tapahtuu aina jossakin paikassa”, Maarja Pärtna sanoo. “Minulla on aina ollut intuitiivinen uteliaisuus paikkoja kohtaan, ja minua kiinnostaa, millaisia merkityksiä ihmiset paikoille antavat ja kuinka he mieltävät ympärillään olevan tilan. Nautin teksteistä, jotka onnistuvat kielellisesti luomaan kuvan jostakin tilasta. Se voi olla myös kuviteltu, uusi maailma.”
Maarja Pärtnan runot ja Anniina Ljokkoin suomennokset on sijoitettu Viron runokartalle tekstien sisältämien paikkavihjeiden perusteella. Osassa teksteistä paikat on nimetty, osan sijoittamisessa runoilija oli apuna.
“Olen usein ajatellut kirjoittaessani tiettyä paikkaa, tai sitten runo on kirjoitettu Tartossa jossakin tietyssä kaupunginosassa, tietyssä asunnossa. Vaikka paikka olisi konkreettinen, se on tietenkin runossa myös symbolinen. Haluan sen kautta kertoa jotakin laajempaa ja yleistettävää”, Pärtna tarkentaa. “Minulle on tärkeää, että runo toimii itsenäisenä tekstinä, vaikka siinä olisikin mainittu jokin paikka.”
Tartossa on muutama paikka, joista on runoiltu paljon
Viron runokartan runoista kolmannes kertoo Tallinnasta. Toiseksi eniten tekstejä on sijoitettu Tarttoon. Molemmilla kaupungeilla on pitkät perinteet virolaisessa runoudessa.
Yksi varhaisimpia säilyneitä Tartosta kertovia runoja on Käsu Hansun itkulaulu vuodelta 1708. Runo kertoo Tarton hävittämisestä suuressa Pohjan sodassa ja alkaa sanoin “Oh! ma waene Tardo liin”. Myöhemmin Tartosta ja sen Emajoesta runoilivat niin Lydia Koidula kuin Eino Leinokin.
“Tarttoa on kuvailtu runoudessa useilla vuosisadoilla. Voimakkaasti symbolisia kohteita ovat muun muassa Tarton yliopisto, Toomemäki, Emajoki ja myös Kivisilta, joka tuhottiin toisessa maailmansodassa”, Maarja Pärtna kertoo.
“Minua itseäni kiinnostavat enemmän syrjäiset paikat, kaupunkitilan periferia, ihmistoiminnan ja luonnon lomittuminen. Tunnetuista maamerkeistä ja historiasta on kirjoitettu paljon, mutta kovin paljon ei ole käsitelty vaikkapa ympäristökysymyksiä tai ihmisen ja eläimen suhdetta.”
Paikallisille tärkeät maisemat ovat usein vähän syrjässä
Tartosta kertovat tekstit tiivistyvät Viron runokartalla melko pienelle alueelle. Tartto onkin pieni verrattuna vaikka Tallinnaan, jossa runokarttakin levittäytyy laajalle alalle. Tartossa niin keskeiset kuin syrjäisetkin kohteet ovat kävelymatkan päässä toisistaan.
Paikan keskeisyys tai syrjäisyys ei riipukaan niinkään maantieteellisestä etäisyydestä. Oleellista on se, mitä on opittu näkemään. Turistiesitteet ja viralliset kartat pyrkivät yleensä esittelemään edustuskelpoisia maamerkkejä.
Kaunokirjallisuus lähestyy ympäristöä eri näkökulmasta. Tartosta on julkaistu useita kirjallisuusantologioita, kuten Mitte-Tartu (2012) ja Kirju Karlovast (2012, 2013), jotka pyrkivät tekemään näkyviksi niin kutsuttuja epäpaikkoja.
Myös Maarja Pärtnan runokokoelmissa epäpaikkojen merkitys on yksi tärkeä teema. Rauniotalot, sillanaluset ja jättömaat kuuluvat kaupunkitilaan siinä missä Raatihuoneentorikin. Paikallisille nämä syrjäpaikat muodostavat tiheän merkityskerrostuman virallisen kaupunkikartan rinnalla.
Maarja Pärtna on kirjoittanut neuvostoajan mukaan runoihinsa
Eri kaupunginosien tunnelma on Tartossa turistinkin aistittavissa. Kun uusista ostoskeskuksista suuntaa ensin Vanhaankaupunkiin ja sieltä Supilinnan puutalokortteleihin, on kuin siirtyisi aikakaudesta toiseen.
Maarja Pärtna asuu tällä hetkellä Tartossa Tähtveren kaupunginosassa, joka rakennettiin Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana 1920–1930-luvuilla. Siellä henkii vanha sivistys.
“Tähtverestä tuli yliopiston professoreiden kaupunginosa. Olen asunut myös Karlovassa, joka puolestaan on rakennettu puusta työläiskaupunginosaksi. Se on nykyään suosittu opiskelijoiden asuinpaikkana”, Maarja Pärtna kuvailee.
Itä-Virumaa on täynnä kontrasteja
Maarja Pärtna on syntynyt vuonna 1986 Koillis-Virossa Itä-Virumaalla. Hän vietti lapsuutensa maaseudulla ja tottui kitkemään perunamaata.
Julkinen kuva Itä-Virumaasta on niin Viron kuin Suomenkin mediassa usein synkkä. Alue muistetaan ympäristöä saastuttavasta palavankiven teollisuudesta. Neuvostoaikana alueelle siirrettiin runsaasti työvoimaa eri puolilta Neuvostoliittoa. Sen seurauksena alueen väestö on edelleen valtaosin venäjänkielistä eikä kaikilla ole Viron kansalaisuutta. Työvoimapulaa paikataan edelleen uussiirtolaisuudella venäjänkielisistä maista.
Korona-aikana Itä-Virumaa on erottunut muusta Virosta korkeiden koronalukujen ja rokotevastaisuutensa vuoksi.
Lapsuutensa Itä-Virumaalla viettänyt runoilijakin näkee alueen ristiriitaisena.
“Minunkin lapsuudenympäristöni on saastunut palavankiven teollisuudesta. Lapsena otin ympäristöongelmat kuin itsestäänselvyytenä enkä osannut kysyä, mitä alueella oli ennen tuhkavuoria. Ympäristöongelmien rinnalla siellä on myös luonnonkauniita paikkoja, kuten merenrannat ja Alutagusen luonnonsuojelualue. Ja neuvostoajan takana on tietenkin koko edeltävä historia”, Pärtna pohtii.
Alku oli vaikeaa itsenäisyyden palauttaneessa Virossa
Viron runokartalla on nyt julkaistu yhteensä seitsemäntoista Maarja Pärtnan runoa, ja niistä viisi on sijoitettu Jõhvin ympäristöön Itä-Virumaalle. Runoissa on välähdyksiä lapsuudesta, kuten muistoja varhain kuolleesta, paperosseja polttaneesta isoisästä. Merenranta, kaukainen horisontti ja kaipuu pois ovat erottamaton osa pohjoisrannikon mielenmaisemaa.
Runoissaan Maarja Pärtna hahmotteleekin osin vielä selkiytymätöntä kuvaansa lapsuudenmaisemistaan.
“Olin lapsi, kun Neuvostoliitto kaatui ja sosialismin tilalle tuli kapitalismi ja uusliberalismi. Vanhempani päättivät tuossa vaiheessa perustaa pienen maatilan, ja se ajanjakso oli meidän perheelle taloudellisesti tosi rankka”, Maarja Pärtna muistelee.
Hän halusi itse valita toisenlaisen tien ja lähti Tarton yliopistoon opiskelemaan englantilaista filologiaa.
“Löysin kirjallisuuden jo lapsena, ja lukeminen toi elämääni avaruutta ja vapautta. Se avasi kuin uuden oven aivan toisenlaisiin maailmoihin.”
Voiko ilmastonmuutosta ymmärtää?
Maarja Pärtnan tilapoetiikkaan kuuluvat Karlovan puutalojen hellahuoneet ja armeijan parakkien rauniot. Maisemat laajenevat runoissa myös kaupunkitilaksi, joka lomittuu yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Sitäkin suurempi tila, jossa sijaitsemme, on Maan elintila.
Maarja Pärtnalla on tekeillä uusi runokokoelma, joka on jo hänen viidentensä. Siinä kaupunkiluonto ja ympäristökysymykset ovat aiempaakin keskeisempi teema. Muutama kokoelman runoista on jo julkaistu kirjallisuuslehti Loomingissa ja yhdelle runoista Viron runokartta on ensimmäinen julkaisupaikka.
Uusia runoja yhdistää huoli ilmastonmuutoksesta. Hyvin konkreettisesti siihen tarttuu Talvi-niminen runo. Siihen Pärtna on kirjoittanut ne tunteet, joita talvien muuttuminen yhä leudommiksi hänessä herättää.
“Kyse ei tietenkään ole vain yhdestä leudosta talvesta, vaan pitemmästä prosessista. Ilmastonmuutos ja muut ympäristössä tapahtuvat prosessit ovat ihmisen näkökulmasta niin levällään ajassa ja tilassa, että niitä on vaikea hahmottaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö niitä olisi olemassa. Haluaisinkin oman yksilöllisen kokemukseni kautta muuttaa jotakin abstraktia paremmin hahmotettavaksi. Samalla pyrin tietenkin ymmärtämään, mitä suurten ympäristömuutosten keskellä eläminen minulle merkitsee”, Maarja Pärtna kuvailee.
Ilmastonmuutos on tulossa virolaiseen uuden polven runouteen
Ilmastokriisi on toistaiseksi näkynyt virolaisessa kirjallisuudessa vain yksittäisissä teoksissa. Nuori sukupolvi on kuitenkin tarttumassa teemaan.
Viron koulutus- ja nuorisovirastolla on parhaillaan menossa ympäristöaiheinen runokilpailu lapsille ja nuorille. Maarja Pärtna kuuluu runokilpailun tuomaristoon.
Kilpailuun toivotaan rohkeita ja kuvainnollisuutta hyödyntäviä tekstejä, jotka sanoittavat sitä, miten meidän paikallinen ympäristömme liittyy maailmanlaajuiseen. Kuinka talvien leudontuminen ja eri lajien sukupuutto vaikuttavat elämäämme? Tunnemmeko ympäristön ja ilmaston muutokset omakohtaisesti? Mitä kokee lintu, jonka pesäpuu kaadetaan?
“Runous antaa mahdollisuuden vastata näihin kysymyksiin. Henkilökohtaisen kokemuksen kautta voi kuvailla jopa sellaista, jolle muuten ei ole sanoja”, Maarja Pärtna toteaa.
Lukemaan runoja!
Lue Maarja Pärtnan runot ja Anniina Ljokkoin suomennokset Viron runokartan kirjailijasivulta.
Etsi rauniotalot, isovanhempien maisemat ja puutalokaupunginosat Viron runokartalta Itä-Virumaalta ja Tartosta.
Maarja Pärtnan runoja on julkaistu suomeksi aiemmin myös Nippernaati-antologiassa, jota voi lukea myös netissä.