Artis Ostups

Kārlis Ķezbers
1914–2006

Seuraavana aamuna matkustimme Venäjälle: taloja ei näkynyt, kaikki oli peittynyt pusikkoon ja kuivaan heinään, ja lähellä erästä kylää, jota saksalaiset kutsuivat Täiden kaupungiksi, makasi radan varrella veturi kuin kaadettu villieläin. Iltapuolella saavuimme Pihkovaan, muistan loisteliaan katedraalin, jonka kupoli ohjasi laskevan auringon säteet alttarille, jotta se hohtaisi kuin liekehtivä kuu silloin, kun ulkona vallitsi musta pimeys pyyhkien pois käsittämättömän köyhän maiseman ääriviivat. ”Olhavaan?” nauroi eräs saksalaisupseeri myöhemmin Laukaassa, ja palasimme kiireesti Viroon, missä yövyimme siistissä ja hiljaisessa tarttolaisessa hotellissa. Sen harmaahapsinen virkailija kertoi meille uuden valkokaartin tekosista, kuinka ne olivat määränneet palvelijat hiomaan kivellä tsaarin kopeekan niin, että se helähteli kirkkaasti ja kelpasi ratsastajan kannuksiin. Kun olimme seuraavana päivänä saapuneet Pulkkalanmäen observatoriolle, tarkastelimme piinatun Leningradin panoraamaa kaukoputkella ja huomioni kiinnittyi Iisakin kirkon torniin, joka – niin silloin kuvittelin – imi itseensä valoa selviytyäkseen synkimmistäkin öistä. Pulkkalanmäen korkeuksista siirryimme aavemaiseen Pietarhoviin, jota vainosivat lahteen uponneen Maratin laukaukset ja jossa saattoi vielä nähdä tsaarinaikaisia raitiovaunuja, jotka vajosivat siellä suolistettuina mutaan. Sitten meidät vetäistiin vanhaan torniin, sen vieressä eräs sotilas piteli kaunista mustaa hevosta, joka aina välillä pelästyi ja yritti rynnätä sisään. Mutta kirkkaimmin muistan roihuavan Talvipalatsin ja puutarhaan kumotun pianon, jota Puškin oli kuulemma aikoinaan soittanut, sekä hiiltyneet kultaiset ristit ja enkelit.