Kätketty Tartto
Suomentanut Katja Meriluoto
Marraskuun loppu. Miinus viisi. Kuljen
Toomemäen poikki, Ruotsin bastionin raunioiden
ja Baerin patsaan välistä. Maa höyryää,
multaa ja lehtiä peittää valkoinen kuura.
Ilma on kirkas, aurinko kulkee hiukan kallellaan jossain
Tähtitornin takana. Värit ovat raikkaat,
sinertävät. Puiden latvat ojentautuvat,
taivas käy yhä korkeammaksi.
Tuomiokirkon kaksi terrakotanpunaista tornia
kohottautuu ylös, Kassitoome vajoaa
syvyyksiin. Keskustan piipuista
nousee savua, valkeita hentoja lankoja, jotka
kohoavat, kunnes katoavat. Huomaan,
että joku on tökännyt Kristjan Jaakin kouraan
jättimäisen nuppineulan, jonka nuppi on taivaassa ja
terä maan sydämessä. Tarton kätketty vertikaali.
•
Olen menossa torille ostamaan sipulia ja kinkkua,
kun runoilija Luulur tarraa minua hihasta.
Selittää selittämistään ensi vuoden festivaalista,
silmät vilkkuen, parta pörröllään.
Katson häntä ja tajuan äkkiä, että jos
häntä ei olisi juttuineen ja juonineen,
jos ei olisi Sveniä ja Müürilehteä, Mikaa ja Berkiä,
Merilaita, Lillemetsiä, Runnelia.
Jos tätä metsää ei olisi.
Niin, toden totta… Olisiko meistä täällä
varjoakaan?
•
Myötäillä jokea yhtä mietteliäästi kuin se virtaa,
tehdä samat käännökset ja silmukat.
Mennä Vallikraavin kautta Toomemäen ympäri
ja ylittää Küüni-katu.
Nousta rannoille Supilinnassa,
samoin Ropkan luhdalla ja Ihasten alajuoksulla.
Kastella puita kasvitieteellisessä puutarhassa,
tulvia Annelinnassa.
Nostaa Pegasos Vanemuisen luokse
ja tehdä Kassitoomelle järvi.
•
Sydänyöllä Emajoesta tulee valtameri.
Murtuvat aallot piiskaavat rantaa
hiivatehtaan luona. Musta vesi
kiehuu ja kuohuu. Aavistelen pimeydessä
kadonneita lauttureita, venäläisiä sotilaita,
eksyneitä suomalaisia, pieniä kaloja,
jotka uivat silmäaukoista
sisään ja ulos.
•
Onko tämä sama kaupunki?
Kadonnut kauppahalli ja Uueturu,
naakat Johanneksen kirkon raunioissa,
pommituskuoppa Vanemuisen vieressä.
Onko tämä todella sama kaupunki?
Olutkellarin tyhjät seinät, Hidas Kuolema -nousu,
rautasilta Supilinnan reunalla vesakossa,
lapset leikkimässä unohdetuissa puutarhoissa.
Ja sitten tämä kevätaamu torilla,
täynnä tipujen piipitystä, kun
ne kymmenittäin odottavat laatikoissa
matkaansa Varnjaan tai Kallastelle.
•
Kun kuljet tänään Kaubamajan risteyksen
yli, unohda hetkeksi itsesi
tällä kaupungin vilkkaalla valtaväylällä,
taivuta niskaasi ja tavoittele
katseellasi taivasta.
Seisahdu hetkeksi
ja kuule maa jalkojesi alla.
Eivätkö varpaasi etsikin jo tietään
kivien, asvaltin ja betonin läpi? Jossain siellä
on oltava multa, kostea ja kutsuva.
Unohda itsesi keskustan kadulle
kuusena, koivuna tai tammena, pysähdy
hetkeksi ja odota,
kunnes metsä tulee takaisin. Kunnes sammal
kasvaa ja pyrstötiaiset punovat
pesänsä sormiesi väliin.
•
Kaarisillan luota kauppahallille
tullessa oikealla.
Lehmus, nuori mänty, lähes
neliskanttinen graniittipaasi ilman
mitään tekstiä.
Harottava paju, sammaltunut tyvi,
suuri oksa tien yli joen puolelle.
Vanha nainen istuu, lukee kirjaa.
Kolme tammea vierekkäin,
yhden oksat painuneet runkoa vasten.
Juopot loikoilevat, heittävät huulta.
Neljä lehmusta rinnakkain, yksi niistä
kovasti torin suuntaan kallellaan.
Mitä ei näe, sitä ei ole olemassa.
Suuri vanttera paju, tyvi kämmenenä levällään.
Neljä hopeakuusta.
•
Laitat jalkaa toisen eteen,
teet valkoiselle lumelle pyöreitä tassunjälkiä,
Karlovassa ja Kassitoomella.
Minä en ole sinua vaaninut enkä vanginnut,
minulla on muu määränpää.
Silti aavistan niskassani katseen,
joka saattelee hämärillä kaduilla
valokeilojen välissä.
Illalla tulet pitkin unen ja valveen rajaa,
laitat jalkaa toisen eteen,
teet pyöreitä tassunjälkiäsi
poissaolooni.
• • •
Timo Maran
Runosarja “Kätketty Tartto” on suomennettu Timo Maranin kokoelmasta Las ma ümisen (annas kun hymisen, 2015).
Tarttolainen Timo Maran (s. 1975) on runoilija, semiootikko ja toimittaja. Hän on väitellyt vuonna 2005 tohtoriksi Tarton yliopistossa biologisen mimikryn semiotiikasta. Maranin esikoiskokoelma Põhjavesi (pohjavesi) ilmestyi 2001 ja viimeisin runoteos Metsloomatruudus (villieläimen uskollisuus) keväällä 2019. Uusimmassa kokoelmassaan Maran ottaa hienovaraiseen tyyliinsä kantaa Emajoen suojelun puolesta, sillä jokiympäristön säilyminen puhtaana on ollut ajoittain sellutehdashankkeen vuoksi vaakalaudalla.
Runokokoelma Las ma ümisen sisältää runoilijan omien tekstien lisäksi myös tekijän vironnoksia Mirkka Rekolan tuotannosta. Yhdessä Maranin ja Rekolan runot muodostavat miellyttävän ja yllättävän harmonisen kokonaisuuden, jossa luonto, kaupunki ja ihmiset elävät rinnatusten, vuoropuhelua käyden.
“Kätketty Tartto” -runosarja vilisee paikan- ja henkilönnimiä, mikä oli suomentajalle haasteellista – mitä selittää, mitä jättää lukijan oivallettavaksi. Mitä paremmin Tarttoa ja sen kaupunginosia tuntee, sitä syvempiä merkityksiä Maranin runot varmasti saavat. Jos on tarponut kerrankin Tarton yliopiston päärakennuksen nurkalta ylös Toomemäkeä, tietää varmasti, mistä Hidas Kuolema on saanut nimensä. Tarton keskenään hyvin erilaisista kaupunginosista on teksteissä mainittu muun muassa Annelinnan kerrostalolähiö, Karlovan kaunis vanha puutaloalue ja maaseutumainen Ihaste. Maranin runoissa liikutaan Tarton yliopistokaupungissa jalan, kuljetaan tietysti Toomemäen puistossa ja myötäillään kaupunkia halkovaa Emajokea. Yhdessä hänen runossaan viitataan myös paikallisiin kulttuurihahmoihin, joista mainittakoon tässä suomalaissyntyinen, jo pitkään Virossa vaikuttanut kirjailija Mika Keränen.
Timo Maran kirjoittaa tarkkakatseista luonto- ja tässä tapauksessa myös kotiseuturunoutta, jossa on filosofinen ote. Maranin runot eivät ole äänekkäimmästä päästä, mutta niissä on mielenkiintoista särmää, johon lukijana ja suomentajana mielellään tarttuu. Herkkyys, raikkaus ja älykkyys kulkevat niissä käsi kädessä.
• • •
Katja Meriluoto
Katja Meriluoto (s. 1975) on helsinkiläinen filosofian maisteri, joka on keskittynyt virolaisen nykyrunouden suomentamiseen. Hän on kääntänyt muun muassa Jaan Kaplinskin, Elo Viidingin, Mathuran ja Tõnu Õnnepalun tuotantoa.