Lauri Sommer

Ikonirosvot

Suomentanut Arja Korhonen

Tämä tapaus, josta sinulle nyt kerron, sattui aikoja sitten, jo ennen suurta sotaa. Sinä olit silloin vielä isäsi munaskuissa. Ei, mitä, eihän isäsikään ollut vielä syntynyt ja minäkin olin, katos, nuori poika vasta. Asuttiin koko pere siellä Vastseliinan takana. Aikaisemmin pärjättiin ihan hyvästi pellavanviljelyllä, mutta pellavan hinta tipahti yhen äkin ja tila oli kohtapuoleen veloissa eikä töitä saanut mistään. Eikä ollut rahaa kaupunkiin elämään tai kouluihin lähtemiseksi. No se talous oli niin tiukilla, että piti miettiä joka vaihtoehtoa.

Vot, ja yhtenä kesäisenä päivänä pihaan hurautti Eevaltti-eno. Äitin veli. Meidän kylässä ei moottoripyöriä juuri nähty ja pojankoltiaiset kerääntyivät sitä tietysti heti ihmettelemään. Mutta Eevaltti ajoi ne tiehensä ja viittoili mulle, että tule, puhutaan jossain kahden kesken. Mentiin latoon ja istuttiin heinille. Ensialkuun juttu kierteli ja kaarteli sinne ja tänne, mutta ymmärsin, ettei se sen takia minua sillä lailla sivuun pyytänyt.

Ja sitten se kysyi: ”Noh Andu, mitteepä arvelet, halluisitko tienata kerrannii kunnolla? Kuule, ethän sinä oo uskovainen?” Ensimmäiseen tuli selkeä kyllä, toinen oli pelkästään kummallinen kysymys, jota en ollut koskaan ajatellut. Ukki kyllä oli, mutta kirkossa kävijöitä meidän perheessä ei siihen aikaan ollut eivätkä uskonasiat koskaan tulleet mitenkään puheeksi. Ja nyt vielä oma eno kyselee!

“Rahhoo tahon tietysti enkä vissiin oo mikkään uskovainenkaan, niin paljo ku ite tiiän.”

Sitten se rupesi puhumaan, että ihan tässä lähellä Setomaalla on tsasounia, no niitä kyläkappeleita ja niissä sisällä vanhoja ikoneita, joista moni maksaa hyvän hinnan. Että ne eivät ole kenenkään omia, vaan noh niin kuin kylän yhteisiä. Ja että hän oli käynyt Tartossa yhden välittäjän luona, jolla oli niitä iso kokoelma kotona. Se mies möisi niitä rajan yli Leningradiin ja Suomeen, ja se oli kuulema selittänyt ja näyttänyt kaikkia viivoja ja muotoja, niin että hän jo tuntee, mitkä niistä olisivat arvokkaimpia. Eno sanoi vievänsä minut paikan päälle myös. Minä senkun aukasen oven ja otan kuvat sieltä ikonihyllyltä alas.

“No kuule, se on varastamista silti, vaikken uskokaan niitä jumalajuttuja. Kyllä minäkii oon koulussa vohkinut toiselta pojalta karkkia, mutta se on ihan eri asia.”

“Poika, tässä maalimassa ei saa mitään ilimaseksi. Omatunto, se on oma asiasi, mutta pataan sitä ei pistetä. Joka hommasta joutuu tilille. Kyllähän minä oon huomannu, että oot ihan helisemässä, halusin sukulaisena olla avuksi. Välittäjä lupasi puolet ikonin hinnasta meille ja se on, paljonko siitä saa… ehkä kakskymmentä kruunua, ehkä viiskymmentä, tiiä vaikka satasen. No sano, löyvätkö sinä tuosta pihalta jostain sata kruunua? Njet. Mutta josset halua, kyllä mulla halukkaita riittää. Päräytän suoraan Kustille, se ei epäröi.”

“Ei, elä mäne. Tietennii minä tulen. Millonka lähetään?”

Ensimmäinen lähtö oli viikon päästä. Kuutamoyö oli valmiiksi katsottu. Eno ajoi paikalle ja jätti motskarin kylän taakse vesakkoon. Se oli ottanut selvää ja tiesi, mitä ja miten. Otimme mukaan rautakangen ja vaatteen alle piilotetun petroolilampun. Tsasouna oli korkean nyppylän päällä ja erillään kylästä. Rakkejakaan ei ollut räkyttämässä. Niin että helppoa kuin heinänteko. Eno näytti lampulla valoa, mina komautin lukon kangella auki, sillä lailla vaivihkaa. Sisällä sitten kateltiin että miltä näyttää. Ei miltään, mökki kuin mökki. Eno osoitti sormella kahta ikonia ja minä pistin ne kylmästi pussiin. Eno ei jostain syystä koskenut niihin ikoneihin sormenpäälläänkään. Jätettiin ovi auki ja lähettiin rauhallisesti lampsimaan. Kahteen seuraavaan tsasounaan ei päästy menemään. Toisen lähellä pari taloa etäämpänä oli häät ja ihmiset liikkeellä, toisen luona alkoivat koirat haukkua ja väki heräsi lähitaloissa. Mutta siitä viis. Seuraavalla viikolla eno käväisi Tartossa ja toi minulle kymmenen kruunun setelin. Minulla ei ollut aikoihin ollut rahaa lompsassa. Mutta kun otin sen enolta, kuulin äänen hokevan päässäni: ”Juudaksen rahaa… Juudaksen rahaa.”

“Kuule Eevaltti, kuka se Juutas on?”
“Juutas, mmm, minun mielestä se on se poijanreuhake, joka tänä vuonna voitti Kose-Lükatin ratakilipa-ajot. Miten niin?”
“Ahah. Ei, muuten vuan.”

En sanonut enolle äänestä mitään. Ja sitten olin vaihteeksi mies, jolla oli millä mällätä. Meillä oli Juraskissa tuohon aikaan tien toisella puolen kaksi kauppaa. Ostin toisesta itelleni uuden puvun ja toisesta pari parempaa putelia. Ja joka kerran, kun laitoin rahat tiskille, päässä toistuivat ne samat sanat, jotenkin moittien. En millään älynnyt, miksi sitä motskarimiestä mollataan. Enkä viitsinyt sillä hirveästi päätäni edes vaivata. Juoma maistui hyvältä ja naapurintytöt sanoivat, että katohan, onpas sulla komea puku, näytät ihan herralta siinä.

Toinen reissu oli jonnekin Irboskaan päin. Ensiksi hoideltiin yhdessä kylässä homma kotiin. Ajettiin yöllä pyörällä tsasounan eteen, sen ovi oli auki, huiskista alttarille, ikoni kouraan ja samantien menoksi. Pimeässä näytti ihan kuin joku olisi lähtenyt tulemaan pihastaan, mutta me oltiin jo kaukana. Sitten ajettiin Pihkovanjärven rantaan. Siellä oli yksi iso tsasouna täynnä ikoneja ja tulikin lampussa. Ovi oli raollaan. Astuttiin kynnykselle. Se näytti kynttilänvalossa aluksi tyhjältä. Mutta kun mentiin peremmälle, nähtiin että ei, joku siellä on sittenkin. Yksi eukko makasi lattialla pitkin pituuttaan. Rukoilija. Eno hyökkäsi takaapäin sen luokse ja laittoi pussin päähän, jottei se näkisi meitä. Yhdellä kädellä puristi rimpuilijan suuta kiinni, toisella näytti että ota tuosta heti enempänsä. Komeimmissa oli reunakoristelut, laipiosta roikkui semmonen vanhanajan lamppu ja joku kuvioitu sauva siellä seisoi vielä nurkassa. Kahmin niin paljon kuin käsiini sain. Sillä kertaa pelottikin vähän ja eukko, jonka eno tyrkkäsi kumoon pakoon juostessa, huuteli meille venäjäksi perään, että kyllä Jumala meitä vielä rankaisee, armottomat miehet ja Kristuksen tappajat.

Mieliala oli sillä kertaa kehno. Muualle ei enää menty, mutta olipa saaliskin tosi komea. Katselin ikoneita seuraavana päivänä, kun eno oli vielä talossa nukkumassa, ja vein yhden vähäpätöisen näköisen ylisille piiloon itseäni varten. Se oli tosiaan kaunis, kun valo kimalteli siinä ja väritkin olivat semmoiset hienosti tummuneet. Aina välillä katselin sitä, että onpa hyvä kun on itselläkin tuommoinen. Voisi vaikka uskovaiseksi heretä!

Eno toi nyt peräti kaksikymmentäviisi kruunua. Pystyin tarjoamaan kaverillekin, mutta jo tutuksi tullut ääni seurasi rahan mukana. Tällä kertaa se lausui kirkko- slaavin kielellä säkeitä, joita en ymmärtänyt. Vissiin moitiskeli. Alkoi jo sattua korviin. Join pari kovempaa känniä, rahat loppui ja äänikin vaikeni.

Jonkin ajan päästä oli Lindorassa markkinat, olin siellä myymässä isän viimeisiä kinkkuja. Ja kuulin miten yksi jos toinenkin sanoi, että kamala pyhäinhäväistys, monella paikkakunnalla on tsasounasta viety ikoneja ja lähistöllä on kuulema nähty saappaanjälkiä ja yhdessä paikassa kuultu moottoripyörän pärinää. Että vissiin samat tekijät olleet asialla. Ja monen pitäjän miehet luvanneet piestä niiltä varkailta tajun kankaalle, kun selville saavat, ja näyttää niille marttyyrien piinat. Niin että sille suunnalle meillä ei ollut menemistä. Tuli valita aina vain kaukaisempia paikkoja, joissa ei osattu pelätä. Podmotsassa päin käytiin pari kertaa, ja homma jatkui samaan tapaan aina keväiseen Taga-Pihkvamaan keikkaan saakka. Reissun määränpää oli yksi valkoiseksi kalkittu tsasouna, sen sisällä oli kiviristi ja siellä alla vielä lähde. Se sijaitsi ison mukulakivitien vieressä, mutta kapakoita tai asumuksia lähettyvillä ei ollut.

Ajettiin sinne pitkä matka kiertotietä, oli ihan hiljaista ja hiiskumatonta, mutta kun pitelin enoa selästä kiinni, tunsin sen ihan kuin vapisevan. Ja kun päästiin tsasounan luokse, eno lähti ensiksi sinne talon alta virtaavalle lähteelle, pesi itseään pyhällä vedellä ja sanoi: “Anna minulle anteeksi, Jumala, en minä itelleni ota, minulla on lapsirukat ruokittavana.” Minä mietin, että mitkä lapset, mutta enhän minä niitä enon asioita tiennyt, saattoihan sillä joku lehtolapsi ollakin.

Sitä lukkoa joutui jynkyttämään vähän pitempään, mutta aukesi se lopulta. Tutkittiin lampun kanssa kaikki seinät ja kateltiin alkuun ympärillemme. Oli kaunista, ikoniliinat, kukat ja kaikki, mutta olo tuntui silti tukalalta, oli työlästä hengittää. Isoimmasta ikonista minua tuntui tuijottavan parrakas mies niin suoraan silmiin ettei kukaan koskaan aikaisemmin. Se katse oli vielä paljon ankarampi kuin jos joku olisi soimannut sanoilla ja saanut häpeämään. Oli aika ontelo olo sen tuijotuksen edessä. Katsoin toisaalle. Naisten naamat olivat lempeämpiä.

Eno sanoi, että ota nuo naiset ja se iso partasuu kanssa. No minä otin. Partasuun nostin alas silmät kiinni. Eno seisoi keskellä tsasounaa lamppuineen, ja kun minä lähdin pussi kädessä tulemaan sitä kohti, lysähti yhtäkkiä jaloiltaan. Lamppukin tipahti ja leuhautti liekkiä. Hyvä ettei tulipaloa sytyttänyt. Sammutin palttoolla lattialautojen päällä palavan läntin ja autoin enon pystyyn, mutta se ei pysynyt enää tolpillaan. Jouduin itse ajamaan motskarilla koko pitkän tien, ikonipussi mahan päällä ja uliseva eno ympäriltä kiinni pitelemässä. Puolimatkassa pidimme tauon ja poltimme yhden tupakin.

“Tiiäkkö Andu… minä valehtelin sulle sillon. Juutas on sittennii se lurjus, joka kavalsi Ristuksen. Se muistu jostain mieleen ja vissiin jouvutaan oikeuven etteen siitä mitä ollaan tehty. Entäs sitten jos minä en pysty millonkaan kävelemään”, voihki eno mulle, ja minä sanoin, että älä sitten valehtele ihmisille enää.

Ajettiin kotiin ja kerrottiin siellä, että eno oli alkukevään kylmillä lähtenyt kännipäissään uimaan ja saanut jalkaansa krampin. Pari päivää se siellä uunin takana meillä lösötti. Tokeni kuitenkin. Ja kun tuli kaupungista, antoi niin paljon rahaa, että sain ostettua meille kaksi lehmää ja jäi ylikin. Vaikka hirvitti niin hyvin sillä hommalla silti tienasi. Eno oli pitkään kateissa ja puhui palattuaan, ettei tiedä, halusiko enää sen paukun jälkeen vehdata koko asian kanssa. Että liikkeellä oli huhuja, Petserin virolaisissa ja venäläisissä lehdissäkin siitä oli kirjoitettu ja että luostarin papit olivat julistaneet ikonirosvot pannaan ja luvanneet paljastajille palkkion. Me ei oltu viety kotinurkilta mitään eikä oltu puhuttu kenellekään asiasta. Pussi oli aina pysynyt piilossa niin ettei kukaan oikeastaan tiennyt touhuistamme. Motskarilla pörräsimme muutenkin kylillä aina kun saatiin osuuskunnan pumpusta pensaa.

Että niin.

Monta kuukautta kului, ja kesää vasten rupesivat rahat loppumaan. Silloin eno alkoi puhua, että Satserinnan kirkossa on kauniita, vanhoja pyhäinkuvia ja alttarilla liuta kultakoristeita. Että se välittäjä oli joskus Paraskevan muistopyhänä siellä käynyt ja niitä nähnyt ja tarjosi isoa summaa, jotta me tuotaisiin justiinsa se Pyhän Paraskevan ikoni sieltä. Oli luvannut peräti auton antaa ja pistoolinkin mukaan, jos joku sattuisi meitä häiritsemään. Selittänyt, miten kirkon luokse pääsee hautuumaan takaa, oven saa auki väärennetyllä avaimella ja kaikkea muuta semmoista.
Itsekin olin muuttunut jollain lailla levottomaksi niinä kuukausina. Otin välillä esiin sen ylisille peitetyn ikonin, mutta päässä alkoi heti kohista enkä pystynyt enää ihailemaan sitä. Ja unessa näin muutaman kerran, miten ne naiset niissä varastetuissa kuvissa itkivät ja huusivat: “Andu, Andu, mitä sinä olet mennyt tekemään!” No mitä minä sitten olin tehnyt. Kähveltänyt maalattuja lautoja, joitten voimaan en itse uskonut.

Eno kertoi, että välittäjä lähetti osan ikoneista jollekin mestarille, joka teki niistä vielä vanhanaikasemman näköisiä kuin ne olivat. Jotain raameille ja väreille, en tiedä. Että se oli nostanut vielä niitten hintaa. Ja varmaan joku rikas mies tai nainen oli ne jo ostanut ja riemuitsi ja rukoili niiden edessä. Kyllä ne kylissäkin tuovat kohta uudet kuvat tsasouniinsa. Joillain eukoilla on niitä hyllyt täynnään! Ajattelin, että hyvä on, teen vielä viimeisen keikan, sitten etsin jonkun säällisemmän elannon itselleni. Kun ajoimme Satserintaan päin, enokin sanoi, että kohtaloa ei kannata liikaa härnätä ja että se meidän pisnes loppuu tähän kertaan ja herra meitä auttakoon. Minua se viimeinen lause nauratti vähän, mutta peitin virneen, en halunnut enon loukkaantuvan.

Oltiin suunniteltu, että jätetään auto parin kilometrin päähän, hiivitään kirkon luo ja kannetaan ikoni kylän takaa pellon poikki tien päähän sinne, missä auto seisoo. Saimme kirkon oven auki, sisällä sytytimme lampun ja hiippailimme sen valossa, löysimme ikonin ja nostimme jalustalta. Kannoimme vähän matkaa. Mutta sitten Paraskeva muuttui yhtäkkiä niin raskaaksi, että meiltä painuivat kädet alas. Ja kädet takertuivat sen sivuihin kiinni.

“Piruako tämä nyt on?” kuiskasin enolle. Se vain ähisi kuin tukehtumaisillaan. Silloin älysin, että jotain on nyt pielessä. Petrolilamppu kohosi maasta ylös ja liikkui kohti pöytää ja kirkonkynttilöitä. Kaksi kynttilää nousi pöydältä ilmaan ja sytytti itsensä petrolilampun sydänlangasta palamaan. Ja leijui sitten meitä kohti. Ne jäivät eteemme ilmaan kuin seisomaan ja alkoivat lähestyä kasvoja. Aluksi sitä tulen lähenemistä oli kaunista katella, mutta sitten pääsi helvetti irti. Kynttilänliekki oli melkein nenän alla ja alkoi jo polttaa. En saanut käsiä vieläkään irti, yritin väistää sivummalle, mutta kynttilä seurasi. Ja sitten kangistuin kummallisesti. Eno kiljui toisella puolen ikonia ja minä toisella. Liekki ei suoranaisesti polttanut lihaa, mutta pelkkä kuuma ilma sattui, sieraimet kun on ihmisellä arat. Pian pökerryin.
Heräsin kirkon edessä siihen, että minua potkittiin joka puolelle niin, että kipu nenässä unohtui saman tien ja taju lähti kohta uudestaan. Ja sitten meidät pantiin johonkin putkaan istumaan. Edes vettä ei annettu moneen päivään vaikka pyysimme. Ainoastaan haukuttiin oven läpi. Me istuttiin siellä enon kanssa, kummallakin nenät karrella ja häntä koipien välissä. Odotettiin kaupunkiin viemistä ja käräjiä.

Kirkon kupeessa asuva mies kertoi oikeudessa, että oli kuullut huutoa, mutta kun hän oli päässyt kirkon luokse ja astunut ovesta sisään, oli jo hiljaista. Petrolilamppu vain paloi ikonin edessä, kaksi miestä oli siellä vieressä kumollaan, naamat lattiaa vasten, kädet ikoniin tarrautuneina. Ilmassa oli tuntunut palaneen käryä ja Pyhän Paraskevan ikoni itkenyt, lattialle oli syntynyt siitä jo pieni lammikko. Ja tiiäkkö, sen kun kuulin niin rupesin uskomaan Jumalaan. Tajusin, mitä olin tehnyt uskovaisille ihmisille, jotka niissä tsasounissa ja kirkoissa kävivät koko ajan purkamassa sydäntään Jumalalle. Minä kuitenkin olen kateellinen sellaisille, jotka uskovat muuten vaan, ilman että elämän tarvitsee niille mitään opettaa. Me sentään tunnustettiin rehellisesti kaikki touhumme ja meidät pantiin tietysti vankilaan. Vasalemmaan.

Noh, istuin aikani. Muutin asumaan toiselle paikkakunnalle, jossa minua ei tunnettu. Selvisin sodasta ja kaikesta muustakin sen jälkeen. Enovainaa armahdettiin saksalaisten aikana, se lähti vapaaehtoisena rintamalle ja jäi Sinimäille. Mutta nyt kun Setomaalla alettiin taas rakentaa ja kunnostaa niitä tsasounia, minä läksin sinne joko kyläjuhlien aikaan tai pyysin vahteja päästämään minut sisälle ja vein jokaiseen yhden ikonin, jonka olin eläkerahoistani ostanut. Joitain reissuja varten hankin vielä Venäjän viisumin. En ilennyt sanoa ihmisille, miksi minä sillä lailla lahjoittelin. Pyysin vain rukoilemalla anteeksi. Minähän en ollut käynyt niissä pitäjissä viiteenkymmeneen vuoteen! Joka paikan jälkeen sydän vähän keveni. Mutta siellä Pihkovanjärven rannalla… siellä ei ollut enää tsasounaa. Se oli pommitettu sodan aikana puruksi. Pelkkä kukkula oli jäljellä. Ikonille ei ollut mitään paikkaa. Silloin minä itkin ja viskasin ikonin järveen…

• • •

Lauri Sommer

“Ikonirosvot” on avauskertomus Lauri Sommerin proosakokoelmasta Lugusid lõunast. Se on vaikuttava ja hirtehinen tarina sotien väliseltä ajalta. Jännitys kohoaa kerronnan edetessä, ja sen maaginen realismi tuo mieleen Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden.

Lauri Sommerilta on ilmestynyt tähän mennessä neljä proosateosta. Lugusid lõunast (‘Tarinoita etelästä’) vuodelta 2016 on niistä viimeisin. Sommer on käyttänyt alkumateriaalina tosina kerrottuja tarinoita, joita hän on kuullut ja äänittänyt kierrellessään Võrumaan ja Setomaan kylissä. Tekstejä muokatessaan Sommer on säilyttänyt puhekielimäisyyden, mutta häivyttänyt paksun murteen, jotta lukijakin ymmärtäisi. Oma äidinkieleni on savo ja siten luonteva lähde maltillisesti ammennettavaksi. Juuri tasapainon etsiminen murteen ja yleiskielen välillä oli kääntämisessä haasteellisinta. Lukekeehan naatinnolla!

Kirjailija, kääntäjä, runoilija ja muusikko Lauri Sommerin (s. 1973) juuret ovat vahvasti Etelä-Viron mullissa. Hän on valinnut asuinpaikakseen Räestun talon Võrumaan kukkuloiden ja metsien keskellä. Talon Lauri Sommer peri Setomaalta muuttaneilta isovanhemmiltaan kuten myös kulttuurin, kielen sekä kyläkristillisyyden sävyttämän tiiviin ja hieman mystisen siteen luontoon. Hän muun muassa kertoo sytyttävänsä usein kynttilät omalle nimikkopyhimykselleen.

Vaikka Sommer asuu kissoineen yksin ilman televisiota ja kirjoittaa yksinäisistä ja yksinäisyydestä, hän ei pidä itseään erakkona. Luonto auttaa keskittymään olennaiseen, ja kotiseudun jokilaaksot, metsät, kivet ja puut puhuttelevat häntä. Sommer puhuu maisemaherkkyydestä ja paikkatietoisuudesta: “Osa kulttuurista säilyy juuri tuon tietoisuuden kautta, eikä sen tarvitse merkitä nurkkakuntaisuutta.”

Lauri Sommer on opiskellut kirjallisuustiedettä Tarton yliopistossa ja tutkinut diplomityössään perin pohjin Uku Masingin tuotantoa. Hän on perehtynyt etelävirolaisiin kirjailijoihin kuten Juhan Jaikiin ja Artur Adsoniin ja lukee paljon sadan vuoden takaista kirjallisuutta sen voimallisen kielen ja ilmaisun takia. Etelä-Viron murteet ovat Sommerille tärkeitä, ja hän maustaa murteella sekä runojaan että proosatekstejään.

• • •

Arja Korhonen

Arja Korhonen (s. 1960) on yli 25 vuotta Virossa asunut kääntäjä ja toimittaja, joka nauttii sekä kiäntämisestä että viäntämisestä.