Pornofilmi ja pullo viinaa
Suomentanut Hannu Oittinen
Frederick Lies Still…
Lupaan teille, että tässä tarinassa ei tapahdu mitään muuta kuin juodaan pullo viinaa ja katsotaan pornofilmiä. Voitte tietysti keskeyttää lukemisen jo tässä vaiheessa.
Olin istunut edellisenä yönä puoli neljään tunkkaisen savuisessa kellarisalissa puhumassa kaverin kanssa konjakkilasin takana siitä, miltä tuntuu olla isä… huolimatta siitä, ettei meistä kumpikaan kasvattanut lastaan tai asunut hänen kanssaan. Puhuimme pikemmin biologisesta isyydestä, siitä niin kovasti yliarvostetusta, kuten saatoimme myös omista isistämme todeta.
Ja nyt siis itsestämmekin. Ilman sen kummempia syyllisyydentuntoja. Sellaiset ovat ajat, maassa eletään yksinäisyyden päiviä ja olisi epäoikeudenmukaista ja vaarallista kasvattaa omia lapsiaan (saati itseään) tuudittautumaan rakkauteen ja turvallisuudentunteeseen. Sellaiset ihmiset elämä lyö pirstaleiksi kuukausissa, päivissä, heti kun he irrottautuvat suojaavasta kuorestaan nuuhkiakseen tätä maailmaa, jonka tuoksut ja sävyt ja tunnelmat houkut-televat kuin mikä tahansa uusi ja erityinen ja vielä tavoittamaton.
Jos on aloittanut elämänsä järjettömän aikaisin ja myöhästynyt minun laillani lähdöstä ihan hirveästi eikä vasta siinä iässä, kun on jo tullut isäksi ja puurtanut vuosikaudet pitääkseen yllä omaa valtiota, jumalaa, pikkuruisia perversioita, syntyneitä riippuvuuksia ja rakkauden väistyneitä hedelmiä – samalla kun on piinannut ruumistaan kaikella mikä korventaa sisintä – niin ei voi mitenkään sinnitellä puoli neljään asti ylhäällä muistamatta edes miten tuli kotiin, vieläpä luottaen siihen, ettei seuraava päivä kostaisi sitä kipeästi. Se löi minua naamaan kuin hyvän valkoisen oikeudenmukaisen jumalan nyrkki keskeltä palavaa pensasta. Herätyskello pärähti ja rämisi alkavaa työviikkoa. Ajoin parran, otin taksin, join kaksi kuppia kahvia hienossa kahvilassa toimistoa vastapäätä; sitten neuvonpitoja, projektipäälliköitä, krakaan hirttäytyneitä itsetietoisen näköisiä hulttioita. Päivällä yksi tyttö soitteli, en vastannut puheluihin. En tiennyt, oliko minulla hänelle mitään sanottavaa. Pahempaa morkkista välttääkseni lähetin iltapäivällä viestin, tuon vastuuttoman pikku sanoman, joka sekä armahtaa henkirikokset että kuittaa poisjäännit, häviämiset, välinpitämättömyyden. Vastaus tuli nopeasti. Ymmärrettävää. Olet ihana. Niinpä niin. Alkaseltzer ei meinannut tehota, olo oli yhä kehno, heikko, ohimenevä, satunnainen, vain työntäyteiseen tylsyyteen juuttuneet kasvot vastapäisten pöytien takana varustivat minut purevan ylimielisellä tahdolla toimia odotusten mukaisesti, tavanomaisesti: olin vilpitön, avomielinen ja innokas kiskomaan ihmisiä mukaan mitä mielettömimpiin hankkeisiin. Viidennellä tupakkatauolla soitin kaverille saamatta häntä kiinni, taisi olla kiire. Samoin kuudennella kerralla. Hän ei lähettänyt viestiä, minkä tulkitsin merkiksi kunnioituksesta. Rehellisyydestä.
Töiden jälkeen oli ontto olo, heikotti ja huippasi. Kahvia ja tupakkaa, en ollut syönyt mitään. Tilasin taksin. Hypermarkettiin. Ostin grillattuja kanankoipia ja vähän salaattia. Tölkin greippimehua. Ajattelin painua varhain pehkuihin, vaikka oli selvää, etteivät hermoni sallisi sitä. Katseeni pysähtyi välkehtivään viinapulloon: komeaan pulloon upotetun tekstin lomasta kimalsi kristallinkirkas viina. Sisikunnassani läikähti, sitten iski himo. Tuo pullo takaisi minulle tänään varhaisen unen. Aprikoin hetken, miten säällistä olisi soittaa sille tytölle, joka päivällä… ja kutsua hänet pistäytymään tunniksi pariksi, hätistää sitten pois. Se olisi kuitenkin ollut liian uuvuttavaa, hän olisi varmaan alkanut väittää vastaan ja nurkua yösijaa. Vuokrasin sen sijaan kaupan vierestä videolainaamosta pornofilmin, ainoan DVD:n, joka sikäläisessä valikoimassa tuntui tarjoavan vähänkään potkua, jotain rietasta fantasiaa collegetytöistä, joiden ainoa hyvä puoli muihin verrattuna oli se, että tytöt kuvissa näyttivät tosiaan 18- tai 19-kesäisiltä kolmikymppisten sijaan, ja siksi heidän kasvojaan ei vielä vääristänyt teennäisen naimisen elähtänyt tympeys.
Kotona söin vastentahtoisesti ja join kahvia. Aluksi tuntui niin pahalta, että piti vain istua ja haukkoa henkeä, telkkari ylhäällä seinällä välitti uutisia. Uutiset olivat huonoja kuten aina. Joltain taivaskanavalta tuli kasaribiisejä, mikä lämmitti mieltä. 1980-luvun saundeissa heijastuu itsekkyys ja yksinäisyys, ne ovat polleita, itsekeskeisiä, vieraantuneita. Kuten mekin. Kaadoin pakastimesta ryypyn kylmää viinaa, tarjoilin itselleni lautasella kurkkuviipaleita ja isoäidin marinoimia sieniä. Isoäiti oli valmistanut ensimmäiset sienensä joskus ensimmäisen maailmansodan aikaan, jo silloin vallitsi kaikkialla rappio. Paitsi ei tietenkään siellä, missä isoäiti eli. Hänhän asui maalla. Mitä yksinkertaisempi ja pienempi yhteisö, sitä vähemmän perverssejä tai pudokkaita, mietin. Tosin paikka saattoi yhtä lailla olla myös Dogville.
DVD-soitin korahti, kun lasersäde alkoi lukea infoa, alkoi lukea elämäänsä tyhjiin eläneitä typeriä kauniita tyttölapsia, jotka ehkä tietämättään olivat luopuneet siitä omanarvontunnosta, jota he toisissa nostattivat lupautumalla tuhansien mielikuvien ja hikisinä tumputtavien käsien armoille, tulemalla heidän omakseen. Tai toisaalta ei. Tai päinvastoin. Isälläni oli joskus kahdeksankymmenluvulla videonauhuri ja pari pornofilmiä, mikä oli siihen aikaan kova sana. Filmeissä esiintyi jotain saksalaisia miehiä käyrine muhkeine viiksineen ja keski-ikäisiä naisia peput näppylöillä. Joukossa oli kuitenkin pätkä, jossa matkittiin sitä elokuvakohtausta, jossa tuuli leikitteli Marilyn Monroen mekolla. Isäni uskoi vakaasti, että näyttelijä oli oikeasti Marilyn ja että tämä olikin näytellyt siinä elokuvassa. No olihan Norma Jean nakuna vanhoissa kalenterikuvissa, mutta silti… Miten pystyy kuvittelemaan jotain sellaista?
Olin nähnyt nuo elokuvat jo ennen kuin rupe sin seurustelemaan tyttöjen kanssa. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä. Kunnioitukseni ja kiihkoni tyttöjä kohtaan oli varauksetonta ja rehellistä, sillä uskoin rakkauteen enemmän kuin jumalaan, vaikka ajan tuulten uusissa pyörteissä pidin tuolloin itseäni nuorena kristittynä.
Useiden muiden houkkien lailla en ollut vielä päässyt maistamaan menestysyhteiskunnan tulisia tunteita, pakahduttavia riemuja ja tuskaa. Kun näin jälkeenpäin mietin tuolloista rakkaudenjanoani ja -kykyäni, katsellessani televisioruudusta noiden kellertävien, punertavien, ruskeiden, valkoisten ruumiiden ähkintää ja huokailua, minua hämmästytti sen katoaminen – miten huomaamattomasti se olikaan vaihtunut häväistyksen rajalla toikkaroivaan, välinpitämättömään ja nautinnonhimoiseen metroseksuaalisuuteen. Ja – kuten kirotuille ominaista – tuo kiihko alkoi ajan myötä maistua sahanpurulta.
Muistan, että päätimme joskus tuon kaverini kanssa, vanhempiemme erottua, pysyä koston vuoksi romantikkoina, oppia pitämään huolta ja rakastamaan, tehdä vain sellaista työtä josta todella pidämme (ja josta tietysti maksetaan paljon), sen sijaan että meistä tulisi tyhjänpäiväisiä ja katkeria luusereita, jotka tarvitsevat lisätukea ja kainalosauvoja – sanalla sanoen emme halunneet olla kuin nuo henkiset rauniot. Silti jo ensimmäiset vuodet näyttivät armottomasti, ettemme osanneet toimia niin; emme olleet koskaan nähneet mitään sellaista saati että olisimme osanneet luoda sellaista. Kun näin tuonaikaisen avopuolisoni, nuoren ja suloisen taloustieteiden opiskelijan, kyynelehtivän ensimmäistä kertaa sen vuoksi mitä minä olin tehnyt, en yksinkertaisesti ymmärtänyt asian merkitystä, sitä miten kaikki tapahtui, miksi kaikki meni kuten meni.
Myöhemmin kohtasin uudestaan juuri hänen hahmonsa, ehkä kymmenkunta vuotta myöhemmin, asuessani erään toisen, tai oikeastaan jo viidennen tai seitsemännen naisen kanssa, sen joka odotti minulle ensimmäistä virallista ja omaa lasta. Näin hänet myös erään toisen opiskelijatytön hahmossa, jonka tummiin silmiin onnistuin samoin kirvoittamaan kyynelet. Sillä kertaa tiesin jo, mitä kyynelet merkitsivät, samalla kun osasin olla niistä piittaamatta… ainakin melkein. Tilanne oli kuin siinä pornofilmissä: kun tyttö jää opettajan kanssa kahden luokkaan tuntien jälkeen, niin siitä tietää, että hänet riisutaan paljaaksi ja tyrkätään opettajan pöydälle. Se on väistämätöntä, elämä oli opettanut minut reagoimaan välittömästi ja määrätietoisesti, noista tilanteista ei voinut seurata mitään muuta. Kiskoessani häneltä vaatteita odotin aina enemmän ja enemmän, elämän tarkoitusta, vähintään unohtumatonta kiihkoa, mutta jälkeenpäin kaikki maistui vain… sahanpurulta. Kuten haalea ja tuima veri vampyyrille, sehän minä olin… Keep the vampires from your door. Melkein kaikki, jotka olin joskus tuntenut, kaikki ystäväni olivat saaneet tartunnan – puremattakin, ja tauti jäi muhimaan mieleemme, sanoihimme, tekoihimme vieläkin nopeammin kuin jos olisimme öisillä kaduilla käyneet kiinni kurkkuihin. Ja jos välillä valitimmekin, niin ehkä vain siksi, että veri ei maistunut enää vereltä vaan kuin sahanpurulta tai pari päivää vanhalta hevonkuselta pilttuun lattiaan kovertuneessa kuopassa.
Ylhäällä televisioruudussa edettiin kohtaus kohtaukselta uppoutuessani tuohon kaikenlupaavaan ja unohduksentäyteiseen tunkkaisuuteen. Se oli oikeastaan yksi ja sama itseään alati toistava kaavamainen kohtaus: asennot seurasivat toisiaan kuin ikuisesti palaava rakenne lavadiskossa, kehys, jossa vaihtuvat vain kasvot, väri, jotkin yksittäiset sanat. Minua alkoi pelottaa, koetin muistella aina hektisemmäksi ja pinnallisemmaksi käynyttä sukupuolielämääni ja irtosuhteitani – en pystynyt täysin saamaan silmiini, mitä milloinkin tein heidän kanssaan. Aloin pelätä toistavani tuota pornofilmistä opittua mallia, kohtaus kohtaukselta toistuvaa kaavaa siitä, että sukupuolielämäni on pelkkä kopio arjen sovinistisesta massaviihteestä. Koetin ravistaa ajatuksen harteiltani, join. Olivatko pornofilmit, mainokset, musiikkivideoiden ihanteet jäähdyttäneet suhteeni vastakkaista sukupuolta edustaviin ystäviini? Että näin heissä vain heidän ruumiinsa, heidän petollisen tapansa hymyillä, mahdollisuuden viettää ilta, yö tai aamu ikään kuin jonkun kanssa eikä vain yksin, omalta kantilta enimmäkseen lämpötilattoman ruumiin seurassa. Eräs pitkäaikainen koulutoverini oli tavattoman kaunis, kissamaisen notkea, ruskeasilmäinen tyttö, jonka sielussa paloi taide. Hänen aina ruskettuneessa vartalossaan huomiotani kiinnittivät isot syntymämerkit – ja hän ymmärsi olemukseni, muuttumiseni ja kiinnostukseni täysin väärin. Minulle leikki oli vampyyrin leikkiä, palkintona mahdollinen ateria; hän taas rakastui ja repi auki elämänsä tärkeät suhteet, halusi olla kanssani. Tuhosin lyhyessä ajassa kaiken hyvän tai kauniin, mikä oli syntynyt välillemme. Tartutin myös hänet, ja kohdattuamme sittemmin harvoin olemme pari kertaa päätyneet yhteen jopa yöksi. Mutta häntä ei kiinnostanut, ei haluttanut enää, hän käyttäytyi koneellisesti – tosin taiten ja kiihkeästi mutta tietäen samalla että aamulla… kaikki on sahanpurua. Koetin muistaa, milloin olin pystynyt puhumaan jonkun naisen kanssa silmästä silmään, työn ulkopuolella vailla seksuaalisia tarkoitusperiä, vailla pelaamista. Se oli ollut pari kuukautta takaperin yhden kuusikymppisen kanssa, ei kovin kauniin, ei rumankaan. Äidin kanssa.
Pelästyin ja vedin viinan väärään kurkkuun niin että sitä purskahti nenästäkin, tuli kylmä ja pistävä olo. Ruudussa vilahti ihmisiä, kasvoja, huone oli taas vaihtunut: siivoojanainen ja isokokoinen urheilijapoika siivouskomerossa. Kaikki muu entisellään. Kuten omakin koneellinen toimintani vailla mielenliikkeitä; kuten lasin nostaminen tai laskeminen, kuten silloin tällöin haukatut suolakurkut tai sienet. Jossain mieleni perukoilla tiesin, että niiden maku, niiden olemus ei petä, että maku olisi samanlainen sittenkin vaikka eläisin ihan oikeaa elämää, jos oikeasti koskettaisin todellisuutta.
Se hetki. Hellä ja uskomattoman kaunis kuin muuttolinnulta pudonneen sulan ja puusta leijaavan syksyisen koivunlehden kosketus lempeässä merentuoksuisessa länsituulessa on se hetki, kun edellisen päivän kuvotus, päänsärky, levottomuus, masentuneisuus muuttuu pirteäksi ja pakahduttavaksi levollisuudeksi, määrätietoisuudeksi, leväperäisyydeksi ja myötäsukaisuudeksi tätä maailmaa kohtaan. Tiesin, mikä on paras antidepressantti, paras tapa murskata seurusteluvaikeuksien näkymättömiä seiniä, paras tapa saattaa tytönheitukoita hekumallisen epätoivon partaalle, paras tapa näyttäytyä itselleen jalona ja kauniina, traagisena ja kaikkivoipana.
Nuorempana olin arvellut, tiennyt, että meidän perheen, lapsuuteni satumaailman – tuon jumalten, luomisen ja myyttien ajan – hävitti viina. Isäni loputtoman hämyisä katse, viitsimättömyys sitoa itseään minulle niin pyhään maailmaan. Hän oli innokas kalamies, harvoin tuli viikonloppua, ettei hän olisi löytänyt tilaisuutta käydä kalassa. Mutta noilla retkillä hänen paras kaverinsa oli viinapullo. Kun kulkee niin kovan miehen matkassa, oma lapsi ei tietenkään mahdu mukaan, kun rehellisyyttään vähänkin tuntee ja tietää tuon maailman vaarat… Niin emme sen enempää minä kuin paras ystävänikään olleet koskaan käyneet kalassa. Teimme sen vasta sitten, kun olimme jo menestyneet ammattilaisina, lyöneet itsemme läpi. Hankimme parhaat vehkeet, pyysimme tuttua kalamiestä pitämään meille luennon, hankimme puolilaillisesti kalastusluvat ja vietimme kolme päivää ryöstökalastuksen ja viinanoton merkeissä, kiskoen noista hetkistä nautintoja ikään kuin ne olisivat olleet rakastettavia ja himottuja mutta tavoittamattomia neitokaisia. “Painu faija vittuun!” ystäväni huusi vetäessään kuiville ahvenen sinttiä (ahven se kai oli, mikä muukaan), ja niin iltahämärä sai todistaa mekkalointiamme. En edes muista, mitä teimme kaloille. Taisimme kännipäissämme lahjoittaa ne kolmannelle kaverille, joka osasi tehdä niille jotain. Se oli meille symbolinen ele, sillä me emme kaivanneet noita kylmiä, kuolleita, suomupintaisia elukoita. Ne olivat meille nyt menneisyyttä, vielä jotain, missä me olimme tulleet vahvemmiksi. Ne olivat meille melkein yhtä vieraita ja käyttökelvottomia ja olankohautuksen veroisia kuten isämmekin, nyt kun me olimme isoja. Oi, mehän olimme kasvaneet paljon isommiksi kuin he olivat koskaan olleet.
Ajan myötä aloin itsekin uskoa, että ehkäpä viina oli se ainoa väline, jonka avulla saattoi välttää viimeistä konfliktia, se jokin mikä esti tuskallisinta hetkeä tulemasta (kuten juoppo ei päänsä seinään iskiessään tajua sitä kipua, jonka seuraavan päivän selväpäisyys tuo tullessaan), se jokin jonka varassa saatoimme pidentää meidän perheen yhdessäoloaikaa edes kotvan, se jokin mikä esti katsomasta todellisuutta silmiin. Ei se tehnyt minusta sopuisampaa suhteessa vanhempiini, mutta ainakin uskoin, että kyseessä oli jokin harha-askel, jokin typerä virhe, jotain sellaista, että he unohtivat rakastaa toisiaan, mikä ammensi koko meidän elämän tyhjiin, murensi perheidentiteetin tyystin. Enkä saanut oppia, miten asia olisi pitänyt hoitaa. Tuo kaava näkyi toistuvan meidän sukupolvessa, perheestä perheeseen. Silloin en enää myöskään uskonut viinan tuomaan viivytykseen. Painkiller vastaa nimeään, se nujertaa tuskan tuokioksi, niin että yhteiskunnassa voi toimia puolinaisena ihmisenä, oikeuttaa olemassaolonsa rahastaville ja rekisteröiville roboteille, ei sen enempää.
Silti. Vaikka huomasinkin, että viina on oma organisminsa, vähän kuin valta, kirjallisuus, raha, niin pysyttelin sen uskon helmoissa. Millaisia jumalia sitten olisi pitänyt suosia? Vain yhtä tyhjänpäiväisiä, yhtä älyttömiä.
Paitsi että rakkauteen voisi uskoa enemmän, asettaa askelensa sen mukaan öisillä puistokujilla, bulevardeilla, jokien tai meren kaltailla. Mieleeni nousi yksi radiosta kuulemani tarina, siltä ajalta kun vielä kuuntelin radiota. Tammsaarekin, meidän kirjallisuusklassikko ja varhaisfilosofi, jota taotaan oppikirjojen alasimeen virolaisuuden vasaralla, sanoi oikeastaan vain, ettei rakkaus lopulta tullutkaan Vargamäelle. Jos ei sinne, niin miten sitten minun luokseni?
Kaiken kokemani kautta?
Huomasin uppoutuneeni metafysiikkaan, filosofian syövereihin ja tunsin itseni hyvin tyytyväiseksi. DVD-soitin tarjosi mahdollisuutta katsoa filmi uudestaan, mutta napsautin kaukosäätimestä kuvaruudun mykäksi ja pimeäksi, telkkarin tummaksi ja epäselväksi kuvastimeksi hämärässä. Peilasihan se elämääni. Taakkaa sielussa, ajatuksissa, päässä ja jaloissa. Sitä ihmistä, jonka ympäristö oli minusta tehnyt.
Ikkunastani avautui kaunis näkymä kaupunkiin, sen valoihin. Se selvitti hetkeksi pääni, palautti mieleen sen romanttisen kauneuden, jonka olin joskus nähnyt lasissa, metallissa, betonissa ja vieraantuneisuudessa. Mieleeni juolahti, etten ole fatalisti vaan seison oman elämäni tienhaarassa viiden minuutin välein – sillä niin kauan mielestäni kestää vähänkään kelvollisen ajatuksen muodostaminen – ja risteyksessä voin aina aloittaa uudestaan, voin aina päättää toisin. Esteinä tielläni ovat vain pelot, laiskuus, arjen riippuvuudet, eivät kuitenkaan vanhemmat, viina saati pornofilmien pimatsujen etuveitikat.
Kului viisi minuuttia, ja vaikka en ottanutkaan aikaa, niin päätös syntyi: käyn kylvyssä ja menen nukkumaan, koetan ottaa huomisen vastaan kokonaisena, kunnollisena, oikeana päivänä, pettämättä itseäni – koetan olla rehellinen, yhtä rehellinen kuin mies, joka siinä vanhassa Veljo Käsperin elokuvassa lyö postimerkkiaarteestaan vetoa. Olin aina katsonut filmin pelonsekaisen haltioituneena – mutta pystyisinkö toistamaan saman omassa elämässäni? Niin että muut katsoisivat minua yhtä pelonsekaisen kunnioittavasti?
Koetin saada ystävääni kiinni. Jostain kaukaa, ehkä kaupunginvallien takaa, sumupeitteiden ja mökämöhkäleiden tuolta puolen, kuulin levottomana ja ärsyttävän selvästi hänen soittoäänensä, pätkän acid jazzin klassikkoa. Hän ei vastannut. Oli varmaan, minun laillani, vaipunut uneen odottamaan uljasta uutta maailmaa, missä meidän yhteinen välinpitämättömyytemme ja hedonismimme kuuluisi vain menneisyyteen. Miten ylväitä ajatuksia viina sittenkin piikittää minuun joskus, ajattelin astuessani kylpyhuoneeseen. Pesualtaassa partakarvoja ja höylä, partavaahto aamuisesta ajamisesta. Lattialle viskellyt kosteat pyyhkeet. Kylpyverho oli edessä, amme näytti olevan täynnä. Minua värisytti, olin varmaan käynyt eilen kylvyssä ja unohtanut laskea veden pois. Vedin verhon syrjään laskeakseni haalean ja saippuaisen veden korisemaan poistoaukon nieluun.
Siellä haalean ja välinpitämättömän veden pohjalla makasi alastomana ystäväni, silmät kiinni, kapeat huulet kalvenneen sinisinä, yksinäinen kupla ponnistamassa huulilta, rauhallisena, mistään piittaamatta, itseriittoisena ja kylmänä suhteessa ympäristöönsä, kuten valtaosa sukupolvestamme. Roikotin vielä puhelinta kädessä ja valitsin levollisesti ja automaattisesti pelastuslaitoksen numeron ja selitin lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Siirryin takaisin olohuoneeseen. Pullossa oli vielä tismalleen ryypyn verran, kaadoin itselleni ja kumosin sen, jotta lumous ei haihtuisi, jotta tunne kestäisi, viipyisi vielä hetken. Sen jälkeen palasin kylpyhuoneeseen. Jos en olisi aamulla ollut niin töttöröö ja kanttuvei, olisin tietysti nähnyt hänen vaatteensa mytyssä pesukoneen kannella, päällimmäisinä hienot ja kalliit housut, joita koristi hieno hopeinen juova, niiden päällä hänen älypuhelimensa. Se helähti juuri soimaan. Vastasin ja päätin puhelun. Istahdin kylpyammeen viereen lattialle, jalat eivät oikein kantaneet. Ajattelin, miten vanhempani, viinapohatat, pornotehtailijat, menestyksen kiihkoa julistavat aikakaus- ja sanomalehdet, ihmiset ympärilläni olivat etäännyttäneet minut niin kauas itsestäni, etten kyennyt edes suremaan mennyttä ystävääni. Eniten minut oli silti johtanut harhaan oma itseni, oma heikkouteni, oma hälläväliä. Siksi puhkesin itkuun, aloin itkeä oman itseni, en hänen vuokseen. Tein sen ainoan, mihin egoisti pystyi.
• • •
Jürgen Rooste
Novelli “Pornofilmi ja pullo viinaa” on ilmestynyt Jürgen Roosten valittujen novellien kokoelmassa Surm Tallinnas (Tuum, 2018).
Tallinnalainen, vuonna 1979 syntynyt Jürgen Rooste tunnetaan ennen kaikkea tuotteliaana runoilijana. Roosten omia tekijänkokoelmia on vuonna 1999 ilmestyneen esikoisteoksen Sonetid jälkeen ilmestynyt viitisentoista. Niiden rinnalla voi erikseen mainita kuvittaja Kirke Kangron kanssa tehdyn lastenrunokokoelman Tähesadu (2012) sekä runoilija Doris Karevan kanssa tehdyn yhteiskokoelman Elutants (2013). Pitkäaikainen yhteistyö Asko Künnapin ja Karl Martin Sinijärven kanssa taas on johtanut useihin yhteishankkeisiin, joiden tulokset ovat näkyneet niin perinteisten runokirjojen kuin epätavallisempien runokorttipakkojen muodossa. Tähän mennessä ilmestyneistä neljästä runokorttipakasta jokainen sisältää myös Roosten runoja.
Jürgen Roostelta on julkaistu suomeksi runokokoelma Citykani ja duracellpupu omana käännöksenäni (NyNorden, 2010), mutta sen sijaan hänen proosaansa ei tiettävästi ole aikaisemmin suomennettu. Alun perin kirjallisuuslehti Vikerkaaren numerossa 6/2006 ilmestynyt novelli Pornofilm ja pudel viina sai vuonna 2007 Friedebert Tuglaksen novellipalkinnon, joka myönnetään vuosittain kahdelle tuoreelle mestarinovellille.
Tarinan alussa lukijaa johtaa tieten harhapolulle novellin raflaava nimi, jota vielä korostaa ehdotus lukemisen keskeyttämisestä. Tarinan hurjat rakennusainekset eli pornofilmin katselu ja alkoholismi estävät lukijaa ensin näkemästä tämän taitavasti rakennetun kulissin taakse. Vasta vähitellen alkaa hahmottua, että päähenkilönä esiintyvää minäkokijaa jäytää syvä syyllisyys tapahtumasta, joka selviää lopussa. Vahvasti viinanhuuruisessa tunnustuksessa kommentoidaan ankarasti kokijan omia suhteita, perhe- ja kaverihistoriaa jos virolaisen työelämän ja nykymenon tolkuttomuuksiakin.
Viinankäyttö tarjotaan ikään kuin selitykseksi syyllisyyteen samalla kun kokijan vaiheet vihjaavat kyvyttömyyteen tuntea aidosti samalla kun ne kertovat ihmissuhdeongelmien kaavamaisista ratkaisuista. Kun kokija on silti samalla ilmeisen tunneherkkä, on tarinaa kantava yleisinhimillinen ja ymmärrettävä ristiriita valmis.
Rooste kirjoittaa ilmavaa mutta mutkikkaan salakavalaa tekstiä, jonka kääntäminen oli äärimmäisen hidasta ja hankalaa. Lopputulos ei paljasta, että lähes jokaisen lauseen kanssa sai tapella vimmatusti, jotta se olisi suostunut asettumaan suomenkieliseen asuun.
• • •
Hannu Oittinen
Hannu Oittinen on toiminut viron kielen kääntäjänä 1990-luvun puolivälistä lähtien. Hänen kaunokirjallisiin suomennoksiinsa virosta kuuluu alun toistakymmentä romaania sekä muuta proosaa, sen lisäksi mittava määrä runokäännöksiä. Hän on suomentanut virosta myös tietokirjoja, toimittanut useita kaunokirjallisia teoksia sekä toiminut tietokirjallisuuden parissa yhtenä osa-alueenaan juuri Viro.