Eilinen on historiaa
Suomentanut Maija Rantanen
1939
Tiedonanto Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta tyrmistytti liittoutuneita ja särki heidän silmillään viime aikoina olleet vaaleanpunaiset silmälasit.
– Robert Leckie
Itämeren rannoilla kesät ovat lyhyitä ja usein kylmiä ja tuulisia. Lämmintä on vain pari viikkoa. Isoäidin kesät kestivät vain pari päivää. Kun hän laski minut leikkimään ulos, hän tuli vähän väliä koettelemaan, tuntuivatko hiukseni kylmiltä. Vielä jäiden lähdettyä lahdelta ja tulvien laskettua hän myöntyi vain harvoin pyyntöihini päästä ulos leikkimään. Välillä kun Alma-täti lähti liiteriin, onnistuin livahtamaan ulos, ja isoäiti seurasi nopeasti kannoillani. Hän veti minut takaisin kuistille, jossa sitten seisoimme katsellen merelle ja hengitimme syvään, kunnes veitsenterävä tuuli viilsi poskiamme. Usein se riitti minulle tuomaan keväisen tuoksun. Viron keväinen ruohon tuoksu on jäänyt mieleeni koko elämän ajaksi.
Isoäiti, jota kutsuin Mämmäksi, oli aina kanssani. Teimme kaiken yhdessä. Isoäiti oli oikea taiteilija ja eli taiteelleen, niin kuin hänen sisarensa Alma eli vain musiikille.
Alma-täti kiinnitti minuun huomiota harvoin, hänellä oli liikaa tekemistä tuhlatakseen aikaa jutteluun. Hän kulki koko ajan talossa ja puutarhassa, pilkkoi puita, kantoi vettä ja hoiti vihannesmaata. Isoäiti ja minä yritimme auttaa häntä, mutta olimme vain jaloissa. Meidän oli parempi olla muualla, piirtämässä tai maalaamassa, kirjoittamassa runoja tai pitkillä kävelyretkillä ympäri Haapsalun monia lahtia ja lahdenpoukamia.
Isoäiti ja Alma-täti arvostivat hiljaisuutta ja rauhaa ja Mämmän työnä oli pitää minut pois pahanteosta. Alma-täti hoiti työnsä nopeasti, kärsimättömästi, odottaen vain pääsevänsä takaisin pianon ääreen. Jos hän ei auttanut oppilasta soittamaan asteikkoja, hän harjoitteli sunnuntaiseen esiintymiseensä rantasalongissa. Muina aikoina hän soitti vain itsensä iloksi ja täytti taloa musiikilla. Me elimme hiljaista ja harmonista elämää Chopinin, Beethovenin ja Bachin musiikin säestyksellä.
Meillä oli lisäksi ”rakas edesmennyt Erni”, isoisä, joka kuoli nuorena, sillä hänellä oli ”runoilijan sielu”. Isoäiti oli siis runoilijan leski.
Äiti ja isä olivat näyttelijöitä. He asuivat Tallinnassa, teatterissa, kirjaimellisesti omassa pukuhuoneessaan. Pian sen jälkeen, kun Tallinnan sairaalan kätilö rouva Takk oli auttanut minut maailmaan, hän vei äidin ja minut kotiinsa ja asuimme siellä hänen ja hänen kolmen tyttärensä luona siihen asti, kun teatterin uusi esityskausi alkoi. Koska äiti ei voinut hoitaa minua teatterin pukuhuoneessa, hän antoi minut Mämmälle ja Alma-tädille.
En tiennyt, mitä ”äiti ja isä” tarkoitti, tunsin vain ihmisiä, joita näin joka päivä. Tuohon aikaan ihmisten väliset suhteet olivat minulle merkityksettömiä. Todellinen suhde syntyi vain kasvoihin, jotka nähdessäni tulin onnelliseksi. Kun isoäiti esitteli minulle ensimmäistä kertaa ”rakkaan edesmenneen Erninsä”, hän teki sen niin, että heti nimen kuultuani halusin tietää enemmän. Mämmä ei ollut koskaan menettänyt miestään, hän oli vain menettänyt tämän lihallisen muodon. Erni oli aina mukana tekemisissämme. Kun kävelimme kaupungin hiekkateillä ja kapeilla kaduilla, ja minun jalkani olivat lyhyet ja iso- äidin vanhat ja väsyneet, pysähdyimme aina levähtämään isoisän patsaan juurella. Kun istahdimme sinne, mummi tervehti puolisoaan ja vaihtoi tämän kanssa pari sanaa. Minulle jäi vahva mielikuva, että ukki kuuli ja ymmärsi, mitä mummi sanoi.
Kun jalkamme eivät olleet väsyneitä ja ilma oli lämmin, kävelimme pitemmälle, hautausmaalle, jossa mummi piti huolta ukin haudasta. Keräsimme kuolleet lehdet pois, haravoimme multaa ja istutimme ukin syntymäpäiväksi hautakummulle kieloja. Ukin haudalla kasvoi kirsikkapuu, kuten hän oli toivonut, ”että ohikulkijat voisivat ihastella kukkia ja linnut nauttia kirsikoista”.
Siinä rikkaruohoja kitkiessä kuulin jälleen heidän kotoista rupatteluaan. Aivan kuin ukki olisi ollut nurkan takana tai toisessa huoneessa. Aivan kuin sillä ei olisi ollut mitään merkitystä, oliko ihminen seinän takana, Tallinnassa teatterissa töissä vai lepäsikö maan mullassa. Olin jo tottunut siihen, etten pystynyt koskettamaan niitä, joita halusin eniten nähdä, ja että suurin osa mummin ystävistä asui hautausmaalla. Aina hautojen ohi kulkiessamme tervehdimme heitä. Opin jo nuorena, että kaikki elävä elää omaa elämäänsä, näimme sitä tai emme, ja että kaikki voivat elää minun kanssani tai ilman minua. Näytti siltä, että olemme tekemisissä enemmän niiden kanssa, joita emme näe, kuin niiden, jotka näemme.
Kylmällä ilmalla, kun en päässyt ulos yksin, olin usein keittiössä, polvillani keittiönpöydän päällä. Iso- äiti oli jossakin lähellä, kolisteli pannujaan ja kattiloitaan, hämmensi keittoa, keitti lakanoita, liotti räkäisiä nenäliinoja tai lämmitti tiskivettä. Sen vuoksi ikkuna oli koko ajan höyryssä ja ulos nähdäkseni minun piti pyyhkiä huuruun aukko. Näkymät keittiön ikkunasta olivat loputtoman kiinnostavia. Heti aamiaisen syötyäni kiipesin pöydälle ja painoin nenäni lasia vasten.
Talomme merenpuoleinen näkymä oli kiinnostavampi kuin kadunpuoleinen. Enkä edes saanut mennä olohuoneeseen usein. Olohuone oli täynnä huonekaluja ja pieniä posliiniesineitä, jotka putoilivat lattialle ja menivät rikki aina kun lähestyin niitä. Myös piano oli kielletty. Sen pintaan ilmestyi sormenjälkiä kuin itsestään. Ja kun hilloleipä putosi lattialle, se putosi aina hillopuoli alaspäin. Toinen syy siihen, miksen saanut mennä olohuoneeseen, oli se, ettei etuovella ollut askelmia. Alma-täti oli käyttänyt osan talon rakentamiseen tarkoitetuista rahoista pianon ostamiseen ja askelmat jäivät tekemättä. Portaita korvaamaan riitti jakkara. Olohuoneen ovea käyttivät vain piano-oppilaat, ettei heidän tarvinnut tulla keittiönoven kautta. Jos ei tiennyt askelman puuttumisesta tai jos ei varoitettu, päätyi varmasti pensaisiin.
Koska talvet olivat pitkiä, suurin osa muistoistani liittyy lumeen. Kun lahti oli jäätynyt, sitä pitkin olisi voinut horisonttia kohti mennessä päästä teoriassa Ruotsiin, mutta oikeasti vain vironruotsalaisten kyliin, joita yhdisti Haapsaluun pengertie. Talvella jäätä pitkin kulki katkeamaton liikenne. Ihmiset potkivat kelkalla ja ajoivat pulkalla. Kuorma-autojenkin kuljettajat käyttivät tätä lyhyempää tietä siihen asti, kunnes jää alkoi sulaa. Aina yksi kuorma-auto vajosi jäihin yrittäessään vielä viimeisenä ajaa yli jään.
Lahdella käytiin myös jääpurjehduskilpailuja. Joskus keskinäinen kisa johti siihen, että jääpurjeet rysähtivät takapihamme aitaa vasten. Kun tuli pimeää, ja talvella päivänvaloa riitti vain muutamaksi tunniksi, jäälle tuli luistelijoita. Puiden oksille ripustettiin värikkäitä lyhtyjä, rantasalongista kantautui särisevää musiikkia ja kaikilla näytti olevan valtavan hauskaa. Katselin kateellisena paksuihin talvivaatteisiin pakattuja luistelijoita itse polvillani keittiönpöydällä, nenä lasiin painettuna. Toivoin, että meillä olisi ollut potkukelkka eikä se tavallinen kelkka, jolla Alma-täti vei minut välillä ajelulle. Emme menneet koskaan kovaa emmekä käyneet kaukana.
Kun kinokset eivät olleet vielä liian korkeita, seurasin Alma-tädin värillistä huivia, joka pilkahteli talon ja liiterin välillä lumikinosten takaa. Naapurimme, Petersonin venevajan herra Peterson, antoi meidän hakea kesäisin vettä kaivostaan. Kun vesi jäätyi, hän kantoi meille ämpärillä lunta keittiöön hellan päällä sulatettavaksi. Herra Peterson lapioi auki puuliiteriin menevän polun ja halkoi suuremmat pölkyt pienemmiksi. Hän rysäytti puut
kolinalla lattialle ja jäi juomaan kupillisen teetä. Teestä käytettiin välillä sanaa tšaikku. Meillä puhuttiin saksan, venäjän ja viron sekakieltä, välillä luotiin uusia sanoja. Isoäiti sanoi, että siinä heijastui valloitettujen kansojen surullinen historia. Mutta kun isoäiti ja Alma-täti alkoivat puhua keskenään pelkkää venäjää tai saksaa, kuuntelin tarkkaan. Sillä se merkitsi, etteivät he halunneet minun ymmärtävän heitä.
Ennen kuin Alma-täti tai herra Peterson ehti rikkoa vastasataneen lumen pinnan, Tondu-kissani oli jo jättänyt siihen tarkasti tasaväliset käpälänjäljet, jotka johtivat talolta puuliiterin katolle. Siellä se istui hievahtamatta ja katseli merelle tuntikausia. Tondukin oli runoilija ja kaipasi elämältä vain rauhaa ja hiljaisuutta.
Kesällä kaikki oli toisin. Kun ruoho vihertyi, kukat alkoivat kukkia ja suuriin puihimme ilmestyivät lehdet, rantapromenadi heräsi henkiin. Vieraita alkoi saa-pua Haapsalun kuuluisaan mutaparantolaan ja muihin huvituspaikkoihin.
Haapsalu oli jo vuosisadan vaihteessa tunnettu kylpyläkaupunki. Radioaktiivista merimutaa käyttävä parantola perustettiin vuonna 1825. Jo tuolla vuosisadalla vieraita alkoi saapua eri puolilta Eurooppaa etsimään parannusta erilaisiin vaivoihin. Romanovit tulivat omalla yksityisjunallaan. Tsaari Nikolai toivoi, että radioaktiivi- nen muta parantaisi pienen perillisen hemofiliasta.
Toinen Haapsalun vetonaula oli Valkea daami, jonka aavemainen hahmo ilmestyy elokuun täydenkuun yönä Haapsalun tuomiokirkon itäiseen ikkunaan. Se jää sinne joksikin aikaa, katse suunnattuna kaihoisasti katsojiin, ja sitten ilmestys haihtuu. Vaikka moni on yrittänyt, kukaan ei ole onnistunut selvittämään, onko kyseessä temppu vai kuunvalon leikki. 1200-luvulla linnoitus oli piispan asuin- paikka, ja tarinan mukaan yksi siellä eläneistä ritareista rakastui paikalliseen tyttöön. Hän puki tytön pojaksi ja toi tämän salaa linnaan, mutta piispa sai tietää ja määräsi molemmat muurattavaksi seinään. 1920-luvulla tehdyissä kaivauksissa työmiehet löysivät lukitun huoneen ja hyvin säilyneen ritarin, joka istui pöydän takana pidellen päätä käsissään. Kammioon päässyt ilmavirta rikkoi umpiotilan ja ritari hajosi tomuksi. Tytön jäänteitä ei ole löydetty, mutta eipä se ole tarpeenkaan, sillä hänet voi nähdä omin silmin. Vuodesta 1279 asti, yli 700 vuoteen, hän ei ole jättänyt kertaakaan tulematta!
Eräänä kesäyönä isoäiti vei minut katsomaan Valkeaa daamia. Minua jännitti valtavasti, kunnes hahmo viimein ilmestyi. Petyin syvästi. Se oli vain joku nainen pitkässä yöpaidassa, aivan kuin isoäitini ennen makuulle menoaan.
Kolmas nähtävyys Haapsalussa oli Tšaikovskin penkki, joka jäi meidän takaportistamme vasemmalle. Penkki omistettiin säveltäjälle sen jälkeen, kun hän oli vieraillut Haapsalussa kaksosveljiensä Anatolin ja Modestin kanssa 1860-luvulla. Yhden vierailun aikaan Tšaikovski viimeisteli kuudetta sinfoniaansa, jossa on katkelma virolaisesta kansanlaulusta Rakas Mari. Tšaikovski sävelsi myös yhden kappaleen Valkealle daamille ja lyhyen pianokonserton Souvenir de Hapsal, Muistoja Haapsalusta’, jonka hän omisti Vera Davydovalle. Kansanlaulun nuotit on kaiverrettu penkin selkänojassa olevaan kuparilevyyn.
Parantolan asiakkaat erottuivat selvästi kaupungin asukkaista. Yleensä Haapsalun hiekkateillä näki määrätietoisesti astelevia naisia kori kädessä, huivi harteilla, liina päässä ja saviset kengät jalassa, miehiä kumisaappaissaan, kalaverkot olalla.
Mutaparantolan asiakkaat erottuivat myös muista kesävieraista, jotka kiiruhtivat tai huojahtelivat vuokratuilla polkupyörillä kohti rantaa. Kylpylän vieraat eivät koskaan kiirehtineet. Heidän ei tarvinnut koskaan kantaa koreja. He käyskentelivät avonainen kirja kädessään tai pieni koira kipittäen hihnassa vierellä. ”Koira on hihnassa, jotta se ei kaatuisi”, ilmoitin tärkeänä isoäidille. Isoäiti vain nyökytteli.
Monet kylpylävieraista olivat varakkaita ulko- maalaisia, jotka viettivät siellä kesää tai asuivat lahden rannoilla komeissa huviloissa. Rantapromenadilla oli monta nimeä: Tšaikovskin puistotie, Hiljainen lahti, Takalahti ja Suklaapromenadi; viimeinen nimi johtui mielestäni siitä, että kun katsoi maahan, voi nähdä vieraiden poisheittämiä suklaakääreitä. Käärepaperit tuoksuivat herkullisilta! En ollut koskaan maistanut suklaata, mutta tiesin, että tuntisin sen tuoksusta, jos sattuisin joskus sitä saamaan.
Promenadi oli kuin loputon näytelmä, joka koostui merkillisistä kuvaelmista. Yksi aiheutti minulle suurta murhetta.
”Mämmä, Mämmä, tule katsomaan, palvelija!” huusin isoäidille ja pyysin häntä katsomaan.
Isoäiti oli se, joka vastasi kysymyksiini kaikesta, mitä halusin saada selville, ja me keskustelimme myös siitä, miksi mitäkin tapahtui. Minä halusin tietää, miksi jotkut ihmiset olivat hienoissa vaatteissa ja miksi heidän vierellään kulki huonommin pukeutuneita ihmisiä, jotka vilistivät kuin pienet koirat, kantoivat heidän laukkujaan ja poimivat pudonneita tavaroita, eikä heitä edes kiitetty siitä. Miksi nuo hyvinpukeutuneet eivät voineet nostaa omaa nenäliinaansa itse? Pahimpia olivat hienot rouvat. He huusivat näille toisille myös silloin, kun nämä eivät olleet tehneet mitään väärin.
Oli monia invalideja, myös hyvin pukeutuneita, mutta ilmeisesti he eivät pystyneet kävelemään. He tarvitsivat toisia ihmisiä työntämään heidän pyörätuolejaan. Hiekka- ja mutapoluilla se oli usein hyvin raskasta. Silti työntäjille huudettiin, kun tuoli juuttui. En ollut ennen nähnyt töykeitä ihmisiä. Pyysin isoäitiä selittämään, miksi nämä hyvinpukeutuneet eivät nähneet, että heidän auttajansa tekivät parhaansa.
Kun isoäiti tuli katsomaan selkäni takaa, hän tuhahti ja selitti, että ne onnettomat olivat ”palvelijoita”, joille maksettiin siitä, että he tekivät toisille palveluksia saamatta kiitosta, ja että ne, jotka huusivat palvelijoilleen, olivat ”nousukkaita”.
Käveltyämme muiden lahtien ympäri isoäiti ja minä palasimme omalle lahdellemme ja istuimme viimeiseksi lepohetkeksi Tšaikovskin penkille ennen kuin palasimme takapihan portillemme. Isoäiti tasasi hengitystään tai luonnosteli venettä tai sorsia tai jotakin silmiin osunutta (hänellä oli takkinsa taskussa aina kynä ja lehtiö), ja minä kuljetin sormiani pitkin säveltäjän kuparisia nuotteja. Minulle oli näytetty, miten nuo nuotit soitetaan pianolla, mutta ne eivät kuulostaneet koskaan yhtä hyviltä kuin Alma-tädin soittaessa.
Eräänä varhaisiltana, kun istuimme penkillä luonnostelemassa, kuulimme yhdestä huvilasta metallinsävyistä musiikkia. Se ei kuulunut yhtä voimakkaasti kuin Kuursaalista tai pianolla soitettuna. ”Mitä tuo on?” Kysyin. ”Se on levysoitin”, isoäiti vastasi.
Tietoisuus omasta itsestä kehittyi asteittain toisesta suunnasta, kadulla, kun minua tervehdittiin nimeltä. Vieraille olin Elin, äidille ja isälle Mussa, maatilalla olin Kaie. Minullakin oli lempinimiä noille ihmisille. Mämmä oli kaikkein läheisin. Sitä naista, jonka sanottiin olevan äitini, kutsuin Mimmaksi, ja sitä miestä, joka kävi vielä harvemmin ja jota sanottiin isäkseni, kutsuin Taatiksi. Alma-täti oli Tätä, ja ”rakas Erni”, kuparisen rintakuvan alle etsattu Ernst Enno, oli joka päivä läsnä ja kuunteli ääneti harvoja ilojamme ja arkisia huoliamme. Hänen vakava katseensa ei koskaan harhaillut ikuisuudesta, josta hän oli kirjoittanut. Noiden tervehdysten kautta, tietoisuudessa näkyvistä ja näkymättömistä ystävistä ja sukulaisista, minustakin tuli joku: ihminen, joka määriteltiin toisten silmien (ja peilin) kautta suvun jäseneksi. Vielä tärkeämpää oli se, etten ollut koskaan yksin. Kun kuulin keittiöstä astioiden kilinää, kun minut kutsuttiin illallispöytään, kun isoäiti tai Alma-täti juttelivat minulle askartensa lomassa – joskus riitti vain valojuova oven alta huoneesta, jossa joku luki, soitti pianoa, kirjoitti tai piirsi – niin sain olla varma siitä, että joku kuulisi ääneni. Parasta oli, kun joku tuli istumaan vuoteeni reunalle. Kun tunsin pehmeän kosketuksen ja kuulin lempeän äänen, tiesin olevani rakastettu lapsi.
Äiti ja isä olivat salaperäinen pariskunta. He il- mestyivät yllättäen ja lähtivät yhtä äkisti. Äiti oli suosittu näyttelijä, jonka erikoisalaa olivat nuoren viattoman tytön roolit; isä oli näyttelijä ja myöhemmin tuottaja. Äiti ja isä elivät taiteelleen lauseen julmemmassa merkityksessä. He eivät tehneet myönnytyksiä perheelleen, mutta isoäiti ja Alma-täti tekivät myönnytyksiä minun takiani, ja siitä olen syvästi kiitollinen.
Isoäiti kertoi minulle, että vanhempani ansaitsivat meille leivän pöytään. Koska meillä oli yleensä pöydässä leipää, yhdistin nämä kaksi asiaa ja olin kiitollinen. Tiesin, että he olivat perhettäni, vaikka he pukeutuivat kuin rantapromenadin kävelijät, jotka myös tulivat ja menivät kausien mukaan. Kun he tulivat käymään, teatterin näytöskausi oli ohi, ja heidän läsnäolonsa muistutti talon läpi puhaltavaa kesämyrskyä.
Kun äidin ja isän tulo läheni, tiesin ettei kesä ollut kaukana. Isoäiti ja Alma-täti poistivat sisemmät ikkunalasit, avasivat ikkunat apposen auki ja alkoivat lakaista ja pyyhkiä. Ovet paukkuivat, verhot heiluivat, ja lattialle varisi lasien väliin kuolleita kärpäsiä. Saatoimme jälleen haistaa meren ja herra Petersonin vastatervatut veneet, jotka olivat kuivumassa kumollaan, valmiina uutta vuokrakautta varten. Herra Petersonkin oli siellä isoissa kumisaappaissaan ja työnteli kottikärryjä talojen välillä, keräsi pudonneita oksia, korjasi aitaamme ja varastoi lankkuja odottamaan seuraavaa kevättulvaa. Hän kuului perheeseen, vaikkei ollut mitään sukua. Hän oli ainoa oikea mies, jonka tiesin. Muut olivat näyttelijöitä.
Äidillä ja isällä ei ollut autoa, mutta jollakulla aina oli. Kun kuulimme autontorven äänen, Alma-täti hypähti pystyyn ja alkoi suoristaa huiviaan ja esiliinaansa. Isoäitikin alkoi touhuta rivakasti, hän keräsi vaatteet tuolien selkämykseltä ja sulloi kaikki lipastoihin ja työnsi tyynyjen alle ovelle mennessään. Jos lattialla oli vielä jotakin, se potkaistiin sängyn tai sohvan alle. Kun kuistilta kuului korkeiden korkojen kopina, Tondi hyppäsi ulos lähimmästä ikkunasta. En nähnyt kissaani ennen kuin portti taas paukahti kiinni viimeisten näkemiin-vilkutusten jälkeen.
Äiti tuli aina ensimmäisenä. Naiset tulivat hänen perässään kipittäen vähän epävarmasti koroilla, jotka oli tarkoitettu kaupungin kaduille. Heidän jälkeensä tulivat miehet, jotka kantoivat matkalaukkuja ja hatturasioita. Yksi näyttelijätär oli kuuluisa siitä, että hän piti aina viittaa ja monokkelia. Hän elehti laajoin liikkein ja pudotteli esineitä lipaston päältä. Talomme oli liian pieni suuriin eleisiin.
Äidin kohdatessani menin aina sanattomaksi. Kun hän kumartui suutelemaan minua, lamaannuin ujoudesta. Hänen höyhenboansa kutitti nenääni. Kun ojentauduin suutelemaan hänen poskeaan, varoin etten olisi sotkenut hänen hiuksiaan tai siirtänyt hattua paikaltaan. Eniten pelkäsin hänen hopeakettujaan, joiden karvainen kuono oli täynnä teräviä hampaita. Kun näin sellaisen ensimmäistä kertaa, menin paniikkiin ja aloin kirkua. Äiti ehkä säikähti kirkumistani, sillä hän ei tullut enää koskaan niin lähelle minua. Tuosta kohtauksesta jäi pysyvä huono muisto minun ja äidin turkisten välille. Höyhenboat olivat kiltimpiä, koska niillä ei ollut hampaita.
Isäkin suuteli minua poskelle. Hän sanoi aina: ”Oletpa sinä kasvanut.” Joskus hän nosti minut ja pyöritti ympäri ja laski sitten alas. En osannut sanoa hänellekään mitään. Sitten hän siirtyi suutelemaan Alma-tädin kättä ja ojensi tälle pullon. Hänen ystävänsäkin kumarsivat ja suutelivat Alman kättä leikitellen. Jotkut saivat palkkioksi kevyen läpsäytyksen. Kaikki nauroivat ja rentoutuivat niin kuin aikuiset tekevät, kun heidän ei tarvitse enää olla kohteliaita.
Isän läsnäolo tuntui sekä jännittävältä että pelottavalta, sillä hän oli aina eri ihminen. Joskus hänellä oli tummat hiukset, toisinaan vaaleat. Kerran hänellä oli harmaa peruukki ja hän sanoi olevansa Beethoven. Toisella kertaa hänellä oli viikset, jotka hän repäisi lennokkaasti irti ja kaikki säikähtivät. Minä luulin, että hän oli satuttanut itseään. Kerran hänellä oli silmälasit, mutta kun kosketin niitä, huomasin ettei niissä ollut linssejä. Kaikki nauroivat. Tunsin itseni typeräksi. Isoäiti kertoi myöhemmin, että lasit olivat rekvisiittaa, mutta äidin silmälasit olivat aidot. Äiti piti niitä taskussaan ja piti niitä vain, kun hänen täytyi nähdä jotakin tärkeää. Hän nosti lasit nopeasti nenälleen, vilkaisi ympärilleen ja pani lasit taas pois. Ajattelin, että sen vuoksi hän ei aina nähnyt minua edessään ja käveli usein ohi aivan kuin en olisi ollutkaan paikalla.
Isoäiti vakuutti, että vanhempani rakastivat minua. He olivat vain hyvin kiireisiä. Hän kertoi, miten isä oli ollut niin innoissaan syntymästäni, että oli jäädä raitiovaunun alle synnytyslaitokselle tullessaan. Sen jälkeen hänen kiinnostuksensa minua kohtaan varmaan lopahti. Epäilin sen johtuvan siitä, että silmäni karsastivat. Olin ollut kaksivuotiaana isän kanssa puutarhassa, kun naapurin koira oli hypännyt takaa päälleni. Olin kierähtänyt niin nopeasti, että silmäni lihakset olivat venähtäneet eivätkä palautuneet enää entiselleen. Muistan tapauksesta vain paljon huutoa, lähinnä omaani, ja äidin ja isän keskinäistä syyttelyä. Isoäiti pani minut nukkumaan siteet silmien ympärillä.
Unohdin koko asian, kunnes menin kerran isän kanssa ostamaan lehteä. Tapasimme kadulla naisen, joka tunnisti isän kuuluisaksi näyttelijäksi. Nainen kumartui minua kohti ja sanoi: ”Tässä siis on tyttärenne.” Sitten hän kavahti järkyttyneenä ja huudahti saksaksi: ”Aber sie schielt!” Ymmärsin täysin. ’Hän on kierosilmäinen.’ Karsastus sai ihmiset puhumaan minulle eri tavalla.
Kaipasin vanhempieni hyväksyntää niin kovasti, että olin liian innokas ja kömpelö. Kun he joskus sattuivat puhumaan minulle, menin niin tolaltani, että tein asioita, jotka suututtivat heitä. Joskus äiti pysäytti minut kesken kävelyn ja lateli liudan numeroita, jotka minun piti laskea heti yhteen. Naps, naps, hän napsutteli sormiaan. Minä pelästyin niin, etten muistanut enää mitä hän oli sanonut. Yhdellä käynnillä hän ojensi minulle parfyymipullon haisteltavaksi. Minä luulin, että hän halusi minun juovan siitä. Toisen kerran hän näytti leninkiä, jossa oli ruskeita ja valkoisia laikkuja. ”Mitä pidät tästä?” Hän kysyi minulta. Sanoin, että se näytti ihan Tomsonin mummin Betti- lehmältä. Äiti läimäytti minua korville, mutta totta se oli. Betti oli kaunis lehmä, jolla oli samannäköisiä ruskeita ja valkoisia laikkuja. Ja kerran yksi naisista kysyi, tykkäänkö käydä maatilalla. Sanoin, että tykkään, koska minusta on kiva ajaa takaa torakoita. Äidin kasvot punehtuivat, ja pakenin keittiöön, jossa Alma-täti pesi juomalaseja ja pilkkoi vihanneksia.
Vieraita varten Alma-täti teki ruokaa tanskalaisesta keittokirjastamme. Sivut ja kuvat olivat rasvaisia ja tuoksuivat herkullisesti. Sain yleensä maistaa kaikkea, mutta syödä sain vasta vieraiden jälkeen.
Keittiö oli vaarallinen paikka silloin, kun valmistettiin hienoa päivällistä. Joka puolella oli teräviä veitsiä, kattiloissa kiehui, joskus ylikin, ja jokaisella tasolla oli viinilaseja ja muuta särkyvää. Kun Alma-täti näki minut, hän komensi minut hakemaan vähän tilliä. Hän käski aina niin, kun olin tiellä. Se tarkoitti, että ”mene isoäidin luokse”.
Mämmää ei ollut vaikea löytää. Kuulin hänen mutisevan itsekseen kuistilla samalla kun hän pani kukkia maljakoihin. Varsia leikatessaan hän puristi huulet tiukasti yhteen ja ilme muuttui vakavaksi. Vain minä tiesin, ettei hän pitänyt kukkien leikkaamisesta. ”Anna kukkien olla”, hän sanoi minulle kävelyretkillämme. ”Luonnonkukillakin on oma elämänsä. Meillä ei ole oikeutta riistää sitä niiltä.” Kun hän näytti tyytymättömyyttään, vaikkakin hillitysti, keveni oma syyllisyyteni siitä, mitä tunsin vanhempiani ja heidän ystäviään kohtaan.
Ainoa asia, josta nautin noiden vierailujen aikana, oli päivällisen jälkeinen musiikkihetki. En saanut syödä muiden kanssa, joten murjotin keittiössä lautaseni ääressä ja kuuntelin tarkkaan, milloin tuoleja alettaisiin työntää taaemmaksi sinisessä huoneessa. Heti kun äänet kovenivat, juoksin olohuoneeseen ja käperryin isoon nojatuoliin ikkunan luona. Vieraat kerääntyivät pianon ympärille. Koska he olivat ammatiltaan laulajia ja pianisteja, he kaikki osasivat laulaa ja soittaa, mutta silti minusta Alma-täti soitti parhaiten. Suljin silmäni ja nojauduin tuoliin. Ei levysoittimia meidän taloon!
Kun verhot alkoivat lehahdella ja täyttyä musiikista, minä aloin itkeä. En tiennyt, miksi. Ihmiset tanssivat kuin luistelijat lahdella. Se oli niin kaunista! Isoäitikin itki, kun hän luki runoja tai näki auringonlaskun, mutta kun äiti näki minun itkevän, hän talutti minut vaivihkaa huoneesta ja kertoi isoäidille olevansa huolissaan minun mielenterveydestäni.
Minut vietiin lääkäriin. Äiti sanoi, että olin musiikkia kuullessani äännellyt oudosti jo ennen puolen vuoden ikää. Lääkäri tutki minua, mutta ei löytänyt mitään vikaa. ”Tytöllä on vilkas mielikuvitus”, hän kertoi vanhemmilleni.
Kerran yksi näyttelijättäristä toi suuren kimpun pioneja. Minä rakastuin niihin. Vain isoäiti ja minä tiesimme, että kukat voivat olla onnettomia. Lupasin pioneille, etten antaisi niiden kuolla yksin. Istuin niiden luona joka päivä siihen asti, kun terälehdet alkoivat tippua. Kun kuolema näytti varmalta, tulin hysteeriseksi. Kukkien kuoltua minut vietiin pakolla olohuoneesta omaan vuoteeseeni. Isoäiti antoi minulle valeriaanateetä. Äiti jatkoi tuskailuaan minun hermoistani, löi sitten kädellä otsaansa, kun hänellä välähti. Hän arveli, etteivät he olleet huomanneet musiikillista lahjakkuuttani.
Minut vietiin heidän teatteriinsa Tallinnassa. Ihmiset pyörivät ympärilläni. Joku paukutti pianoa ja minua pyydettiin toistamaan nuotit. Pettymys oli suuri, kun huomattiin, ettei minulla ollut nuottikorvaa. En pystynyt tuottamaan yhtäkään nuottia. Siihen sammui toivo uudesta Shirley Templestä, eikä äiti pystynyt vakuuttamaan isälle, että oli ollut oikein pitää minut. (En osaa vieläkään laulaa, mutta kuulen, jos joku muu laulaa nuotin vierestä.)
Vaikka vanhempani olivat pettyneet, vietin yön heidän luonaan. Sitä ei ollut tapahtunut koskaan ennen eikä tapahtunut sen jälkeen. Äiti nukkui vuoteella, minä sohvalla ja isä lattialla sohvan vierellä siltä varalta, jos putoaisin yöllä. Seuraavana päivänä äiti vei minut takaisin Haapsaluun. Ainoa tilaisuuteni tehdä vaikutus vanhempii- ni oli päättynyt häpeään.
Mämmä ei ollut huomaavinaan kyyneliäni. Hän pani eteeni ison lautasellisen kaurapuuroa ja sanoi, ettei häntä kiinnostanut, osasinko laulaa tai tanssia, kunhan vain kirjoitin runoja ja piirsin kuvia. Löysimme runon, jonka olin kirjoittanut ennen Tallinnaan lähtöä ja panimme sen pöydälle ja tutkimme kriittisesti, varsinkin oikeinkirjoitusta ja käsialaa. Keskustelimme suhteista ja merkityksestä. Runo kertoi kärpäsestä, jolla oli tuhat silmää ja joka näki yhtä aikaa kaiken joka suunnalla. Mukana oli piirros kärpäsestä, jonka silmät muistuttivat pieniä ikkunoita. Huoneen eri osat heijastuivat ikkunoista, myös kärpäslätkä. Isoäiti kehui runoa ja piirrosta, vaikka paperilla oli räkä-, maito- ja puurotahroja. Pöydästä noustuamme vilkaisin vielä taakse ja näin Tondun nuolevan maitolaikkuja. Sekin piti minun runostani.
Minua ei viety enää koskaan Tallinnaan ja olin siitä iloinen. En uskaltanut kertoa kenellekään, miten paljon pelkäsin vanhempieni ja heidän ystäviensä tuloa, mutta kerroin sen ”pikkuihmisille”, jotka elivät piparjuuripen- kissä. Heille purin pahaa oloani.
”Lopettakaa!” huusin heille kädet puuskassa. ”Siihen ei saa koskea!” huusin ja marssin pensaan ympäri näyttääkseni, että olin tosissani. ”Leluja ei saa jättää lojumaan!” kiljuin ja poljin jalkaa. En antanut pikkuihmi- sille hetken rauhaa äidin ja isän ensitervehdyksestä portin viimeiseen paukahdukseen, joka toi Tondun takaisin talon alta. Sitten saimme taas elää rauhassa – seuraavan teatteri- kauden ajan.
Äiti kutsui taidetta ”sukuviaksemme”. Talon omisti Alma. Hän oli rakennuttanut sen pianoaan ja Ernin epäkäytännöllistä perhettä varten, jotta ”näillä olisi vanhoilla päivillään katto pään päällä”. Kellään muulla kuin Alma-tädillä ei ollut aikaa ruoanlaiton ja siivouksen kaltaisiin maallisiin asioihin. Minun hoitamiseni ympättiin isoäidin arkisiin askareihin, joten en edes huomannut olevani erossa vanhemmistani, kunnes äiti ja isä tulivat ja heidän ja meidän erilaiset odotuksemme kalahtivat yhteen. Minun mottoni oli ”perhe ja sukulaiset”, äidin ”ystä- vyys”. Hänen mielestään ystävät olivat ainoita, jotka eivät varmasti särkisi sydäntä. Sinisessä huoneessa oli albumi, jossa oli valokuvia äidistä ja isästä eri näytelmissä. Minä pidin erityisesti yhdestä Lumikuningattaren kuvasta. Äiti ei esittänyt kuningatarta, vaan pientä tyttöä, joka kohtaa kuningattaren, mutta minun silmissäni hänestä tuli kuningatar, varsinkin aina kun hän harmistui minuun.
• • •
Elin Toona Gottschalk
“Eilinen on historiaa” on ensimmäinen kappale Elin Toona Gottschalkin muistelmateoksesta Into Exile.
Elin Toona Gottschalk (s. 1937 Tallinna) on ulkovirolainen kirjailija, joka asuu nykyään Floridassa. Englanninkieliseen tuotantoonsa hän on ikuistanut toisen maailmansodan pakolaisten kokemuksia ja kuvaillut Virosta lähteneiden elämää uudessa maassa.
Ensimmäinen teos Puuingel ilmestyi jo vuonna 1964. Vuonna 2013 ilmestyneissä muistelmissa Into Exile Elin kertoo oman perheensä pakotarinan Haapsalusta Puolan ja Saksan kautta Englantiin. Kirja on vironnettu nimellä Pagulusse. Olen suomentanut tässä julkaistun katkelman englanninkielisestä alkuteoksesta.
Teksti välittää kiehtovia näkymiä 30-luvun Haapsalusta, jossa Elin asuu isoäitinsä kasvattamana näyttelijävanhempien luodessa uraa Tallinnassa. Kylpyläkaupunkia värittävät kesävieraat ja elämää täyttää musiikki, joka soi sekä rantapaviljongissa että Elinin kotona. Isoäidin sisar Alma on lahjakas pianisti ja talo on tulvillaan soittoa ja laulua myös silloin, kun Elinin vanhemmat tulevat vierailuille taiteilijaystävineen.
Sota särkee Haapsalun idyllin. Syyskuussa 1944 äiti ja isoäiti ottavat 7-vuotiaan Elinin mukaansa pakomatkalle veneellä Haapsalusta kohti länttä.
Vaikka tapahtumista on pitkä aika, aihe on surullisen ajankohtainen. Erityisen riipaisevaa on pakolaisuus lapsen kokemana. Sen lisäksi, että Elin kuvaa pakomatkaa Neuvostoliiton hirmuvallan alta, lukija pääsee todistaman pakolaisten kohtaloa kahdessa uudessa maassa.
Saksassa pientä virolaista Eliniä kiusataan idästä tulleena ”venäläisenä”. Ensimmäisessä pakolaismaassaan Elin oppii saksan kielen, ja kun hän pääsee viimein Englantiin, häntä syrjitään ”saksalaisena”. Pakolaisia käytetään uudessa kotimaassa häikäilemättä halpana työvoimana.
Elin Toona Gottschalkin muistelmat ylittivät odotukseni. Hän on taitava kertoja. Sanallinen lahjakkuus on sukuperua, sillä Elinin äidin isä oli runoilija Ernst Enno. Tämän leski, itsekin lahjakas taiteilija Ella Enno, on muistelmien rakas isoäiti, Mämmä.
• • •
Maija Rantanen
Maija Rantanen (s. 1960) opiskeli englantia ja suomea Helsingin yliopistossa. Hän on av-kääntäjä, joka suomentaa televisiolle ja teatteriin. Tietoisuus Virosta heräsi laulavan vallankumouksen aikoihin ja samalla syttyi innostus viron kieleen.