Katkelmia siitä mitä on jäänyt mieleen
Suomentaneet Aaro Kalliokoski, Virpi Kauranen, Tuulikki Palva ja Annika Viirma
1930-luvun loppu
En tietenkään muista tarkalleen, mistä tämä muisto on, mutta se on unohtumaton: On kuuma kesäiltapäivä, istun (istumme?) vajan katolla, alla on mustaviinimarjapensaita, aurinko porottaa ja pehmentää katon tervahuopaa, kaikkialla tuoksuu ja kuumuus uuvuttaa.
Ja on raukean onnellista.
•
1950-luvun alku
Istun Võsun rannassa piikkilanka-aidan tällä puolen. Katson haravoidun hiekkarannan takaa meren yli pohjoiseen ja itken hiljaa.
•
25. kesäkuuta 2017
Varhain huomisaamuna lennämme Pariisiin Piretin ja lasten kanssa. Matkalaukku on pakattu. Taksin tilaan jo viideksi. Tapaamme lentokentällä. Kone lähtee vastenmielisen aikaisin, kello 6.30.
Ainakin aurinko on silloin jo noussut.
•
1930-luvun puoliväli
Villem-eno ja hänen vaimonsa Leida ovat juuri palanneet Pariisin-matkaltaan. Matinpellon talon pihalla Karepan korkeiden mäntyjen juurella koko kesäperhe kuuntelee tarinoita matkalta. Siellä on myös enon ja hänen vaimonsa tuttavia, jotka viettävät kesää muualla. Pikku minä muiden joukossa.
Mieleen painuu, että he olivat matkustaneet junalla Tallinnan Baltian asemalta Pariisiin.
Pariisissa he olivat istuneet kadulle katetussa pöydässä ja juoneet viiniä.
Kahvin kanssa Pariisissa tarjotaan lasi vettä.
Ja vielä: siellä puhutaan ranskaa, ja eno osaa sitä!
•
1950-luvun loppu
Tuttu säveltäjä on palannut hiljan Pariisista. Hän on ostanut sieltä kahvimyllyn, joka toimii sähköllä. Istumme Kuku-klubin pöydän ääressä tiiviissä puoliympyrässä ja pohdimme, kuinkakohan kätevästi sellaisella kapineella saa kahvin jauhettua.
Joukossamme on kaksi ranskan kielen filologia, jotka eivät koskaan ehtineet käydä Pariisissa. Se ei tarkoita, etteivätkö he olisi tunteneet kaupunkia läpikotaisin: on muitakin teitä, joita matkata.
•
1930-luvun puoliväli
Sininen linja-auto, jossa on pitkä etuosa, on perillä Karepalla.
Mäntyjen alla pysäkillä, kultaisen ilta-auringon paisteessa, seisoo vaari.
Astumme ulos linja-autosta, isä, äiti, minä-pienokainen. Linja-auton katolta nostetaan meidän matkatavaramme: suuri neliskanttinen, kannellinen rottinkikori ja pari kapsäkkiä. Kaikki ladotaan vaarin kärryyn.
Kävelemme korkeassa, harvassa mäntymetsässä pitkin mustikanvarpujen lomassa kulkevaa neulasten kattamaa hiekkatietä. Ilma tuoksuu männyiltä ja auringolta. Kaukaa kuuluu meren kohina.
Päivä on ollut pitkä. Ensin viheltävällä ja sankkaa savua tupruttavalla junalla Tallinnasta Baltian asemalta Rakvereen, sitten sieltä kummallisella sinisellä linja-autolla pölyistä tietä pitkin Karepalle.
Olen täynnä intoa ja onnea. Minulla on ylläni ohut kesämekko, joka on punainen ja kukikas, jalassa valkoiset sukat ja vaaleanruskeat Unionin kengät.
Olen vielä pieni, suunnilleen kolmi–nelivuotias.
•
Mummo on keittänyt teetä ja kattanut pöydän. Pöydällä ovat teekannu ja paksusta fajanssista valmistetut aivan erityiset kupit, joissa on leveät kultareunukset. Kuten nyt tiedän, ne ovat peräisin 1800-luvulta ja ne on valmistettu Pietarin porsliinitehtaan alaisuudessa, kaiketi Riian tehtaalla: Фабрика М. С. КУЗНЕЦОВА ВЪ Г РиГ… Viimeisestä kirjaimesta en saa selvää: jokin tsaarinaikainen koukero.
Nyt yksi kuppi ja teekannu – tärkeät muistot Matinpellolta – ovat minun kaapissani. Muut kupit päätyivät Villem-enon ja Johanna-tädin perheille.
Pöydällä on myös kotivoi, ohuen suolavesikerroksen alla sinisessä lasikulhossa. Tai ehkä ei olekaan, ehkä sininen lasikulho, voi ja suolavesi ovat ruokakomerossa, ja voi on katettu pöytään jollain toisella tapaa.
Ja onpa siellä myös mummon savustama ankerias. Ja muutakin juhlavaa.
•
Aamu. Kenties sen saman illan jälkeen, tai sitten joku muu ensimmäinen kesäaamu Karepan kylässä.
Taivas näyttää mittaamattoman korkealta. Taivaalla lentää variksia. Ne pitävät ääntä.
Minä kävelen, juoksen ja hyppelen kävelytiellä. Polku kulkee pengermän reunalla, ja alhaalla näkyvät mummoni mansikkapenkit, kalasavustamo, viinimarjapensaat, vähän kauempana talomme, sen takana mäntymetsä ja metsikön takana meri.
Minulla ei ole ikinä missään muualla ollut tällaista avaruudentunnetta.
•
Todennäköisesti pengermä on ikivanhaa merenrantaa ajalta ennen meren vetäytymistä – voin vain arvella. Pengermä jakoi Matinpellon maatilan melkein kahtia. Kaksi pientä taloa sijaitsi alhaalla ja kaksi isompaa ylhäällä. Alhaalla, juuri pengermän reunan varjossa oli sauna, jossa mummo ja vaari asuivat kesäisin. Etäämpänä rannassa oli paaluaidan vieressä meidän kesämökkimme, jossa oli kaksi pientä huonetta, veranta ja pikkuruinen keittiö. Mökin oli vaari rakentanut perheellemme. Ylhäällä oli tilava talvihuvila verantoineen. Siellä oli kesällä lomalaisia. Myös enoni perheen kesähuvila, jossa oli tilava veranta ja avokeittiö.
Ympärillä mäntyjä, koko metsä täynnä mäntyjä.
•
Aamuisin herätessäni kuulin aina meren ja mäntyjen huminaa. Keittiön pöydällä saattoi olla iso savikulhollinen mummon penkistä poimittuja mansikoita.
Vielä oli alhaalla perunapelto.
Vielä oli alhaalla riippumatto.
•
Pieni minä piiloutuu kauhusta täristen kiven taakse. Sydän hakkaa.
Meren rannassa isolla kivenjärkäleellä seisoo mies, jonka viitta hulmuaa tuulessa ja jolla on päässään iso musta baskeri. Hän on selkä minuun päin, hän katsoo merelle.
Ranta on autio, on vain täydeltä terältä paistava aurinko, kivet ja kuuma hiekka, tuulessa aaltoileva vesi.
Ja se… rantaritari, josta vaari ja mummo eilen illalla isäni kanssa muistelivat kaameita juttuja. Mitä kaikkea täällä on ollut ja tapahtunut.
Äiti lähti kotiin laittamaan lounasta. Jäin vielä rakentamaan hiekkalinnaa loppuun ja aioin sen jälkeen juosta metsikön läpi hänen peräänsä.
Yhtäkkiä se on tuolla.
Olin kauhusta kankea. Konttaan jotenkin pusikkoon ja juoksen karkuun. Tänä päivänä tiedän, että se oli venäläinen pakolaistaiteilija Kaigorodoff, joka vietti kesät Karepalla. Niin kuin mekin.
Voin yhä nähdä hänet sieluni silmin.
•
2017
Katson Googlesta Kaigorodovin maalauksia, signeerannut Kaigorodoff. On näkymiä Tallinnasta, rantamaisemia, suuria kiviä vesirajassa, mäntymetsä.
Wikipedia: Anatoli Kaigorodov oli maailmansotien välisenä aikana tunnettu taiteilija, jonka teoksia oli esillä useissa näyttelyissä Euroopassa. Hän syntyi Pietarissa. Asui vallankumouksen jälkeen Tallinnassa. Vuonna 1939 lähti sieltä saksalaisen vaimonsa kanssa, asui Saksassa sekä Itävallassa, missä myös kuoli. Elinvuodet 1878–1945.
•
1930-luvun puoliväli
”Öömorin neulaskaupunki”, Irma Truupõld.
Kirjasto oli koulurakennuksessa, joka sijaitsi aika lähellä.
Äiti luki minulle; me luimme. Kävimme kävelyillä katsomassa muurahaispesiä. Aurinko paistoi. Sateen jälkeen kaikkialla oli pisaroita ja tuoksuja, ja muurahaispesät mustikanvarpujen keskellä näyttivät kuolleilta. Mutta me tiesimme, että jossakin neulaskaupungin uumenissa olivat muurahaiset mukavasti kuivina ja turvassa. Siellä oli prinsessoja, ja muurahaisprinssit valmistautuivat avaamaan siipensä lentoa varten.
•
Marraskuu 2017
Sinä olit pieni, et tiennytkään vielä, että kirjan oli kirjoittanut joku, ja joku oli tehnyt siihen kuvat. Oli vain ihmeellinen kirja.
Sinä muistat kirjan, muistat sen koko ikäsi.
Myöhemmin saat tietää kirjoista muutakin, toki saat, kun kasvat: kirjat ovat kirjallisuutta! Saatat myös sattumalta kuulla radiosta, kuinka kiusallista kääntäjälle on hyväksyä, että oikean kirjallisuuden lisäksi hän kääntää toisinaan myös lastenkirjoja – eihän lastenkirjallisuus ole kirjallisuutta.
Ne ovatkin pelkkiä kirjoja. Myös sinua nolottaa yhtäkkiä. Irma Truupõld peloteltiin ja pilkattiin hiljaiseksi 1940–1950-luvun vaihteessa.
•
1930-luvun puoliväli
Vaari oli rakentanut pengermälle kulkukauppiaan ohjeiden mukaan savustusuunin kalojen savustamista varten. Siellä oli rautalangasta tehdyt tasot, johon kalat laitettiin: ankeriaat, siiat, kuhat. Silakat.
Uunissa poltettiin leppää. Vaari toi sitä ryteiköstä, tuoretta leppää. Uunissa oli myös kuivia puita, mutten muista mitä.
Uunin vieressä rinteen alla oli kummallakin puolella mätäs. Toisella istui mummo. Toisella esimerkiksi lapsenlapsi. Serkku Helgi. Minä. Me juttelimme, kunnes kalat olivat valmiita.
Leppäsavu tuoksui. Kalat tuoksuivat.
Oli jo ilta.
•
Mummo savusti kesänviettäjille kalaa.
Kalaa ostettiin kalastajilta, vastikään merestä pyydettyä kalaa. Ne tuotiin mummolle. Mummo tuoresuolasi ne ja ne suolaantuivat aitassa tietyn ajan. Ja sen jälkeen ne laitettiin savustusuuniin.
Savuankeriasta, vielä kuumana ja rasvasta tihkuvana savustusuunista otettua.
Ankerias ja siika olivat kuitenkin niin kalliita, ettemme syöneet niitä kovin usein. Mutta joskus kuitenkin.
•
Vähän matkaa edempänä meren rannassa oli Taormina.
Villa Taorminan rakennutti 1800-luvun lopussa Seljan kartanonomistajan, paroni Girard de Soucantonin leski Meta, paronin kuoleman jälkeen. Hän nimesi huvilan Italian Taorminan mukaan. He olivat viettäneet siellä aikoinaan kuherruskuukautensa.
Nyt kaksi aatelisrouvaa piti siellä pensionaattia. Muistan heidät hyvin hämärästi, sillä kävin siellä mummon kanssa ehkä kerran tai kaksi.
Mummo vei Taorminaan savustettua kalaa, mansikoita ja kenties muutakin.
Välillä sieltä tuotiin meille mansikoita ja kermavaahtoa.
Sen ajan luksusta siis.
•
Oli kaksi ”rantaa”: kotiranta suoraan metsän takana ja jokiranta, mihin myöskään ei ollut männikön poikki pitkälti. Niiden välissä oli kivikkoinen niemi, jonka mantereenpuoleisella laidalla kasvoi suuria vinoja tuomia.
Kotiranta oli hiljainen ja erillään. Sinne saattoi kaivaa hiekkaan syviä kuoppia, missä merituulelta suojassa otettiin aivot pehmeiksi asti aurinkoa. Välillä tökittiin vielä oksia kuopan reunaan tuulen suojaksi. Jokaisella kesänviettäjäperheellä oli ikioma kuoppa koko kesän ajan.
Jokirantaan kokoontui suuri joukko kesävieraita. Muistan Parijõet, varsinkin rouva Parijõen.
•
Joen suisto muutti syksy- ja kevätmyrskyjen aikaan muotoaan ja asentoaan. Aina alkukesästä oli jännittävää mennä katsomaan, että kuinka se joki tänä kesänä virtaa.
Joen suulla oli loivat hiekkarannat. Ennen hiekkaista joen suuta rantapenkereet olivat korkeita ja joen pohja monin paikoin vielä kohtalaisen kivinen. Kalamen maatilan pihamaalla oli äkkijyrkkä avoin jokiäyräs, minun mielestäni se oli kamala kuilu. Kävimme ostamassa kalaa Kalamelta.
Kesävieraita oli myös Kalamella. Nikolai Triik, Voldemar Mellik ‒ kukin vuorollaan. Richard Sagrits opiskeli aikoinaan Pallaksessa.
Toisella puolella jokea oli Rutja, kalastajakylä sekin, mutta auringonpalvojat kokoontuivat aina Karepan puolella, vaikka Rutjan puolellakin oli loivaa hiekkarantaa.
•
Mummolla oli lehmä ja sikoja.
Yhden kesän siat olivat nimeltään Aada ja Kusti. Aina kaksistaan, sottaisina ja ahnaasti rynnimässä kaukalolle, kun mummo kaatoi niille ruokaa. Sianruokaa, jonka valmistamista olin aiemmin jännityksellä saunan keittiössä seurannut. S:n muotoisella kaaliraudalla pienittiin keitettyjä perunoita (minäkin tiitiäinen sain kokeilla niiden survomista!), ja sekaan sotkettiin kaikkea muuta sianruuaksi kelpaavaa.
Välillä Aada ja Kusti saivat ämpärin loput niskaansa, niin innokkaasti ne olivat siellä kärsät ojossa, että osasivat juuri parahiksi rynnätä ämpärin eteen.
Lehmän nimeä en muista. Muistan kyllä, kuinka iltalypsyn aikaan seisoin hämärässä navetan ovella maitokannu kädessä. Odottamisen muistan ja lämpimän maidon maun. Laskevan auringon valon. Illan tuoksun.
Maidosta sai kermaa ja piimää. Ja tuoretta voita. Sitä oli aina ruokakomerossa, pienessä sinisessä lasikulhossa, suolavedessä. Aivan aistin tässä tietokoneeni ääressä ruokakomeron tuoksun ja pehmeän kotivoin sinisessä kulhossa. Juuri nyt. Näen keltaisen voin värin silmissäni. Haistan ruokakomeron tuoksun nenässäni.
•
Äidin serkku tuli miehensä kanssa meille kylään Karepalle. Ja kylläpä he istuivatkin pitkää iltaa yhdessä.
Aamiaisen jälkeen läksimme rantaan, joen suuhun, minne kesävieraat kokoontuivat ottamaan aurinkoa ja uimaan.
Oli kuuma ja aurinko porotti korkealta, kirkkaalta taivaalta. Oikea kesäunelma: meri, hiekkaranta ja hento suvituulen vire.
Muistan, kuinka isä talutti enon pensaan suojaan varjoon. Näin, miten isä toimi murhemielin. Näin, miten murheellisia olivat kaikki ympärillä.
Isä kyllä tiesi, mitä ja miten.
Isä oppi välskäriksi tsaarinarmeijan aikoina Brest-Litovskissa ja myöhemmin vielä Tarton yliopistossa. Hän oli ollut sodassa, nähnyt paljon ja tehnyt paljon.
Myöhemmin he kaikki matkustivat pois moneksi, moneksi päiväksi. Äiti ja isä muiden mukana. Minä jäin mummon hoiviin.
Olin nähnyt kuoleman ensimmäistä kertaa. Viimeistä kertaa, kaikki he ovat menneet pois muualla. Kaukana. Sairaaloissa.
Minun läheiseni.
•
Kesä 1943
Mummon lähtöä olin lähimpänä ‒ yöllä, viereisessä huoneessa, missä äitini ja enon vaimo valvoivat hänen vierellään.
Minä toisessa huoneessa syvässä lapsenunessa, olin yhdentoista.
Olimme tulleet äidinisän hautajaisiin. Rannan vaarin hautajaisiin.
Oli sota ja saksalaiset. Tarvittiin paljon lupia ja dokumentteja, ennen kun voitiin matkustaa Järvakandista Karepalle.
Junat oli koottu vaunuista, joiden osastot oli eristetty toisistaan ja niistä oli ovi suoraan asemalaiturille. Junat olivat täyteen ahdettuja, mutta mahduimme kyytiin kuitenkin.
Sukulaiset ja tuttavat kokoontuivat yhteen. Mummo oli suunnitellut kaiken valmiiksi, oli säästetty sokeria ja riisiä, kaikkea oli. Isän veli naapurikylästä oli tehnyt olutta.
Mummo ei tullut haudalle, vaan jäi kotiin järjestelemään hautajaiskahveja. Minuakaan ei voitu ottaa mukaan Haljalaan. Matka oli melko pitkä ja hevosilla mentiin. Satoi rankasti. Sanottiin, että itse merikin tuli vanhaa merimiestä saattamaan.
Enon vaimo istui sinä aamuna sänkyni reunalle ja sanoi, että mummoa ei enää ole. Hän jatkoi vielä, että mummo oli valvonut ja odottanut täsmälleen sitä hetkeä, kun tuli viikko täyteen vaarin kuolemasta.
Ja sanonut sitten: ”Nyt on aika.”
• • •
Aino Pervik
“Katkelmia siitä mitä on jäänyt mieleen” (Miniatuure sellest, mis meelde jäänud) on Aino Pervikin uutta, aikuisille kirjoitettua tuotantoa ja ilmestynyt Looming-kirjallisuuslehden numerossa 1/2018. Katkelmissa liikutaan neuvostomiehityksen vuosikymmeniltä 2010-luvulle, kartalla puolestaan Länsi-Virumaan Karepan kylän ja Võsun pienkauppalan rannoilla ja mäntymetsissä sekä legendaarisella taiteilijoiden suosimalla Kuku-klubilla Tallinnan Vapaudenaukion laidalla.
Tekstissä esiintyy nimiä, jotka saattavat olla virolaista kulttuuria tunteville tuttuja. Tekstin Piret on Aino Pervikin tytär, lastenkirjailija Piret Raud, ja Villem-eno taas kirjallisuudentutkija Villem Alttoa. Lisäksi katkelmissa mainitaan lasten- ja nuortenkirjailijat Irma Truupõld ja Jüri Parijõgi, kuvataiteilijat Richard Sagrits ja Nikolai Triik sekä kuvanveistäjä Voldemar Mellik. Tekstissä mainittu Pallas taas oli tarttolainen taideyhdistys, jolla oli oma taidekoulu vuosina 1919–1940.
“Katkelmia siitä mitä on jäänyt mieleen” on käännetty neljän kääntäjän yhteistyönä vironkielisen kaunokirjallisuuden kääntämisen kurssilla Helsingin yliopistossa keväällä 2018. Teksti oli opettaja Sanna Immasen valitsema ja hurmasi meidät kaikki. Oli kiehtovaa uppoutua mielikuviin Karepan kylässä vietetyistä onnellisista lapsuuden kesäpäivistä, viinimarjapensaista ja männyistä ja ottaa selvää muistoissa esiintyvistä henkilöistä ja paikoista.
Aino Pervik (s. 1932 Rakveressa) on yksi virolaisen lastenkirjallisuuden suurista nimistä. Hän on julkaissut yli 60 lastenkirjaa, joita on käännetty 12 kielelle ja joista monia on sovitettu näytelmiksi ja elokuviksi. Pervik on kirjoittanut myös proosaa ja runoutta aikuisille sekä kääntänyt viroksi unkarilaista kirjallisuutta. Hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu lastenkirjat Konkkamuori (Kunksmoor), Konkkamuori ja Kapteeni Trummi (Kunksmoor ja kapten Trumm) ja Arabella, merirosvon tytär (Arabella, mereröövli tütar). Vuonna 2018 Pervik sai Viron valtiollisen kulttuuripalkinnon elämäntyöstään kirjailijana. Hän asuu Tallinnassa ja kirjoittaa edelleen.
• • •
Aaro Kalliokoski on opiskelija, joka puolivahingossa suuntautui viron kieleen, mutta ei kadu. Virpi Kauranen on aikuisopiskelija, joka antoi kieltenopiskelun intohimolle pikkusormen ja jolta viron kieli ja kääntäminen vei koko käden. Tuulikki Palva opiskelee Helsingin yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta sekä viron kieltä ja kulttuuria. Annika Viirma on käännös- ja tulkkausviestinnän opiskelija, jota kiehtoo alan monipuolisuus.