Katkelma teoksesta Lindvistika

Suomentanut Hanna Pippuri

Metsäkirjasto

Roland Barthesista lähtien on ajateltu, että kirja syntyy lukijan, ei
kirjoittajan päässä. Virolaisten ja suomalaisten pitäisi lisätä tähän vielä yksi merkittävä tekijä – lukupaikka. Meillä jokaisella on suuri joukko sellaisia kirjoja, joista muistamme vielä vuosikymmenien jälkeenkin, missä ne on luettu ja miten lukupaikka on vähitellen
muuttunut osaksi kirjaa.

Tosiaan, on kirjoja, joiden lukupaikalla on erityinen merkitys. On ullakkokirjoja, majakirjoja, aitanporraskirjat, metsäkirjat ja puutarhakirjat. Kulinaristit voisivat lisätä listaan vielä maitolavakirjat, tallinyliskirjoja ja heinälatokirjoja. Hyvä romaani syntyy kolmesta
komponentista: kirjailijasta, lukijasta ja lukupaikasta. Vain tässä kolminaisuudessa avautuu lukemisen täydellisyys, sillä virolaisten lukemismalli on paikkaan sidottu. Paikkakansa ja lukijakansa kohtaavat toisensa ullakolla tai aitanportailla. Kirjallinen paikkavaisto
on luonnollinen osa paikallista lukemiskulttuuria.

Ajattelen, että kirjallisen kulttuurin näkökulmasta meille voisi luoda suoranaisen lukumetsien luokituksen. Lukemis- ja mietiskelymetsät, joissa ihminen voisi toteuttaa täysiverisesti sisäistä introverttiaan. Meille sopisivat maisemat henkisyyttä vahvistavine heinälatoineen ja syrjäisine metsäkirjastoineen, yksittäisten mietiskelymajojen
suonreunusta. Heinälatojen katoaminen saattoi hyvinkin olla merkki jostakin suuremmasta henkisestä romahduksesta.

Muistan, että lapsena minut valtasi silloin tällöin selittämätön lukemishimo. Kun jännittävä kirja oli löytynyt, saatoin alkaa etsiä sopivaa lukupaikkaa. Sellaisen paikan etsiminen oli oma rituaalinsa; kirjan saattoi lukea kuistilla, aitanportailla, keinussa, ullakolla, heinäladossa,
tikkailla tai maitolavalla. Kerran yritin jopa sitoa kirjaa polkupyörän tankoon voidakseni tehdä paria kivaa asiaa samaan aikaan, mutta se oli onneksi riittävän epämukavaa ja luovuin ajatuksesta varsin pian.

Varhaisesta lapsuudestani muistan vielä yhden omituisen harrastuksen. Minä nimittäin tykkäsin kerätä tyhjää paperia. Kun joku oli heittänyt uunin eteen rutistetun paperin, minä nappasin sen varkain itselleni, silittelin kätteni välissä suoraksi ja laitoin talteen. Minusta
oli mukava ajatella, että paperin toiselle puolelle voi joskus kirjoittaa jotakin. Minua on aina kiehtonut kirjoittamisen ja lukemisen mahdollisuus, tyhjillä sivuilla tanssii aina kaikkein villein romaani.

Muistan, että sain kerran 96-sivuisen vihon. Se tuntui huikean ylelliseltä. Päätin silloin, että on aika ottaa kirjoittaminen vakavasti, ja aloin kirjoittaa kirjaa. Tapahtumapaikka olisi (totta kai!) metsä ja päähenkilö orava. Sain suurella vaivalla kirjoitettua ensimmäisestä
sivusta noin kolmanneksen, sitten loppuivat ideat. Vaikka kuinka yritin, se typerä orava oli kuin liimattu kuusen kylkeen ja juoni sulkeutui jo ensimmäisellä sivulla. Revin lopulta sen tyhmän sivun irti ja koko vihko oli pilalla. Tästä ensimmäisestä kirjallisesta yrityksestä
jäi suuri trauma, joka kummittelee omalla tavallaan minulle edelleen: ajatteleminen on mukavaa, mutta kirjoittaminen tuntuu usein kammottavan työläältä.

Yksi jännittävä lukupaikka muistuu vielä mieleen – puun latvus. Kotipihassa ei kasvanut hyviä kiipeilypuita, suurten koivujen latvaan ei niin vain kiivettykään. Siksi kävin välillä salaa metsässä lukemassa, vaikka suuren kirjapinon kanssa puuhun kiipeäminen onkin melkein
kuin lukisi kirjaa päällään seisten – varsin epämukavaa. Suurista kuusista tulikin minulle ennemmin mietiskelypaikkoja. Olen pohtinut monia asioita puunlatvassa. Ajatukseni ovat kuin linnut: jotta ne nousisivat lentoon, pitää kiivetä mahdollisimman korkealle. Puissa
kiipeilevät tietävät, mitä tarkoittaa pääseminen vihreälle oksalle – se on oikein mukava tunne.

Tunsin kotini lähimetsissä suunnilleen kaikki suurimmat puut, joiden latvaan pystyi kiipeämään. Erityisen hauskaa oli kiivetä korkean kuusen latvaan kovalla tuulella. Kuusi on meillä päin varmaankin ainoa puu, jonka latvaan asti pystyy kiipeämään, ja tuivertava
tuuli lisäsi tähän harrastukseen runsaasti jännitystä. Suuren kuusen latva huojuu myrskyssä metrejä kuin raivokas vihreä heiluri. Samoin minusta oli mukava kiivetä puihin öisin, katsella tähtiä ja ajatella. Tuleepa mieleeni myös yksi juttu eräältä myöhäisemmältä
Siperian-matkaltani, jolla löysin hylätyn kotkanpesän siperianmännystä. Kiipesin monena iltana siperianmäntyyn ja istuin vanhassa kotkanpesässä kuin joku taigan valtias.

Vaikuttaa siltä, että virolaiset ovat aina olleet kovia kiipeämään puihin, vaikkakin sellainen villinpuoleinen lapsuus on nykypäivänä yhä harvinaisempi. Minun vieruskaverillani oli puun latvassa varsin kunnollinen maja, ei mikään kehno kyhäelmä, vaan oikein uljas
sisustettu huone, tapetti seinässä ja matto lattialla. Istuimme siellä ja kerroimme vitsejä Brežnevistä ja Carterista.

Kiipeilypuista on minulle kaikkein kirkkaimmin jäänyt mieleen eräs mahtava kolmekymmenmetrinen kuusi metsän laidassa. Sen latvasta avautui huikea näkymä Kummitusmetsän yli Võrtsjärvelle, loputtomalta tuntuva horisontti, jossa maailman toisessa laidassa nousi Tarvastun hopeinen kirkontorni ja toisessa korallimatona taivaaseen
kurotteleva Rõngun sääaseman masto. Se puu on toinen kahdesta kasvista, joiden kuolema on koskettanut minua syvästi. Toinen oli lapsuuteni jättiläismäinen pihakoivu, jonka myrsky kaatoi. Puiden sureminen tuntuu olevan virolaisille tyypillistä vielä nykyäänkin. Sen
suuren kuusen latvassa kiikkumisen tunne on yhä tallessa selkärangassani, miten maailma siinä höykytyksessä tanssi kuin jossakin maagisessa rituaalissa.

Uskon, että puiden henkisen elämän ymmärtämiseen ei ole parempaa keinoa kuin keikkua lapsena puiden latvuksissa. Puuta pitää koskea, pitää siitä kiinni, se on alkukantaisen ja eläimellisen kommunikaation kulmakivi, hetki, jona apinan käsi tarttuu kiinni pelastavaan liaaniin. Koivu ja mänty päästävät helpommin lähelleen, ne ovat avoimia puita. Kuusi sen sijaan on suljettu puu. Kuusta on vaikeampi ymmärtää, suuri kuusi herättää kunnioitusta. Kuusi on salaperäinen, voimakas, jopa vähän pelottava, mutta en osaa sanoittaa sitä. Kuusimetsätunne on erilainen kuin mäntymetsätunne, sen tiedämme kaikki. Kuusimetsä on enemmän noitametsä, minusta tuntuu, että suurin osa Viron metsäsaduista onkin juuri kuusisatuja. Mänty on kotoisampi puu. Koivu ja mänty ovat välillä kuin kissa ja koira,
niitä voi kouluttaa, mutta kuusta ei voi koskaan täysin kesyttää. Ei, vaikka se kasvaisi kotipihassa. Viro sijaitsee kuusen levinneisyysalueen sydämessä. Kun metsä saa kasvaa omia aikojaan, se muuttuu parissa sadassa vuodessa kuusikoksi.

Sieltä myrskyssä kiikkumisesta on peräisin myös halu välillä kuunnella puita. Erilaiset puut ääntelevät tuulessa eri tavoin ja kun menee sisään tähän kohinaan, avautuu toisenlainen maailma. Ääni riippuu tuulen voimakkuudesta ja puuskien laadusta, puulajista, puun suuruudesta ja varren muodosta sekä siitä, onko puulla nuoret vai vanhat lehdet. Keväiset ja syksyiset puut laulavat hiukan eri tavalla. Samoin sattuu joskus kohdalle erityisen musikaalisia puita, joiden melodia on poikkeuksellisen omaperäinen. Puiden kohinan maagisuus on ehkä siinä, että puut pitävät tuulessa erittäin matalaa ääntä, jolla on
aavistuksen transsiin vaivuttava luonne.

Virolaisen tilan poetiikka

Kesäpaikat eivät ole läheskään niin villejä kuin maalla sijaitsevat kotitalot. Todellisen maalaisihmisen pihamaa vaatisi erillistä ohjekirjaa. Se on kesytön tila, eri aikakerrostumien väkevä tiivistymä, jolle on tunnusomaista alkuvoimaisuus. Maatalon piha on kuin sukukronikka aidoimmillaan – seisomme siellä ja tunnemme, että kaikki,
kaikki ovat läsnä. Läsnä ovat vanhurskaat ja syntiset, pitkälle päässeet ja jäljelle jääneet, historiassa oikean ja väärän puolen valinneet, talonpojat, oppineet, liikemiehet, juopot. Jokaisessa suvussa on yksi herkkis, yksi juoppo, yksi jonka käsissä kaikki muuttuu kullaksi ja
yksi joka ajaa jeepillä. Niin se on.

Yritämme nyt lähemmin kuvailla tällaista läpeensä virolaista tilaa. Ensimmäisenä aidossa maalaistalon pihassa pistää silmään vinous. Vinoon painuminen on virolaisen tilarunouden pakollinen elementti: vinot puupinot, vanha sauna, tuen varassa seisova liiteri, kiikkerä lautapino, vanha autonromu, jonka alle laitetut kivet ovat aikoja sitten vajonneet myyränkoloihin; aita on vinossa, postilaatikko tienvarressa on vinossa, suuri pihakoivu samoin on vinossa, koska vapaaksi päässyt mulli nappasi nuorelta puulta latvan. Myös keppiin nojaava vanhus on tavanmukaisesti vino. Jos jokin sattuukin olemaan sattumalta
suorassa, tuntuu se keikahtaneen perspektiivin vuoksi olevan aivan erityisen pahasti vinossa ja pitää vain kärsivällisesti odottaa, milloin tuo viimeinen vatupassissa oleva kohde saa vapauttavan iskun, joka muuttaa sen toisten kaltaiseksi.

Seuraava tunnusomainen piirre on lahoaminen. Maan, jossa melkein kaikki tehdään puusta, pitää vääjäämättä sisällyttää omaan kulttuurikuvaansa myös orgaanisten aineitten kierron viimeinen vaihe: ajan hampaan puremat rakennukset, lahoavat porrasaskelmat, maatuneet aidantolpat, homehtuneet lautakasat, saunan seinää vasten nojaavat ikivanhat heinäseipäät.

Mätäneminen ja huono sää synnyttävät seuraavan tilarunouden elementin, joka on henkeä salpaava haju. Maatalon pihan haisevan kolmikon muodostavat huussi, märkä koira ja tunkio. Vähän kauempana hajuaan levittää sontakuoppa. Sontakuoppa ja roskakuoppa
voivat olla yhdessä, mutta myös erikseen. Osa orgaanisesta jätteestä ajelehtii levällään jossain pihanlaidoilla. Kesäiseen aikaan pihalla syötäessä heitetään kaikki jätteet olan yli nokkospuskaan. Sieltä voi löytää järsittyjä siankoipia yhdessä kadonneitten urheiluvälineitten ja vanhojen leikkikalujen kanssa.

Seuraava elementti on harmaa väri. Mitä arkaaisempi ja aidompi maatalo, sitä harmaampaa siellä on. Harmaat rakennukset, harmaat portaat, aidat ja lautakasat, kaikki, mikä on puusta ja kenottaa ulkona sateen armoilla, muuttuu ajan myötä tuhkanharmaaksi. Harmaa on
tavallaan suojaväri. Ihmiset ovat harmaita, koirat, kissat ja pölyiset kanat – kaikki, mikä on jäänyt eloon, on harmaata. Aito virolainen katoaa täydellisesti maisemaan, sulautuu yhteen kotipihansa kanssa. Eräs japanilainen valokuvaaja kertoi minulle kerran, miten hän valokuvasi hylättyä virolaista maalaistalon pihaa. Kun hän alkoi kotona tarkastella kuvia lähemmin, hän huomasi, että kuvissa oli parikymmentä vanhusta, jotka pitivät pihassa sukukokousta. (Se oli vitsi.)

Mutta juu, meinasi unohtua – myös sää on täällä tavallisesti harmaa.

Nyt seuraavat kuopat ja kumpareet. Maa on täällä viljavaa, ja maan sisässä puuhataan vilkkaasti läpi kesän. Myyrien keot, kontiaisten käytävät ja koirien kaivannot eivät ylety kovinkaan syvälle, mutta voivat olla salakavalia. Maatalon lähistöllä voi törmätä myös
mittavampiin kaivantoihin, kuten vanhaan kaivoon, hiekkakuoppaan, perunakuoppaan, roskakuoppaan, umpeenkasvaneeseen tekolampeen tai muuhun vastaavaan. Kumpareita taas muodostavat vanhat puunjuurakot, kaatunut sahapukki, puupinon pohja tai kukkapenkin reunakivi, joka on peittynyt salakavalasti kasvillisuuteen.

Liikkuminen virolaisen maalaistalon pihapiirissä vaatii vuosien harjoittelua ja perittyä kokemusta siitä, miten jäädä henkiin niin negatiivisten kuin positiivistenkin pinnanmuodostumien käsittämättömässä sokkelossa. Se on todellinen topografinen haaste.

Seuraava tunnusmerkki on kura. Virolainen ei ole luopunut maalattiasta, se on vain muuttanut pihaan. Kesämökillä, jossa käydään harvoin, tätä ilmiötä ei esiinny, mutta todellisen maalaiskodin tuntee portaiden edessä sijaitsevasta multaisesta alueesta. Sateella tuon kohdan valtaa mahdoton kura, jonka takia taloon päästäkseen tulee suorittaa villejä hyppyjä. Kun pihalle heitetään tuhkaa ja kaikenlaista muuta jätettä, niistä syntyy sateella epämääräinen tasainen massa. Kotipihassa liikkuminen, etenkin sateella, vaatii uhkarohkeutta ja kaikkialla vaanivien vaarojen ennakoimista. Vieras, jolla tällaista
taitoa ei ole, kaatuu ja peittyy aineeseen, joka koostuu kanankakasta, kurasta, tuhkasta ja koirankarvatukoista. Kun hän on pääsemäisillään jaloilleen, hänen selkäänsä hyppää neljälle jalalle hyväntahtoinen koira, joka on yhtä kouluttamaton kuin sen isäntäkin.

Yksi maalaistaloja leimaava piirre on ilmestynyt vasta hiljattain. Ne ovat kaiken maailman peitteet, tavallisimmin kohtuuttoman suuret siniset pressut. Niistä on tullut vanhan maataloarkkitehtuurimme tunnusomainen piirre. Virolaiselle on luontaista suojata kaikkea huonolta ilmalta tai pahalta silmältä. Sitä paitsi jokainen suuren mittakaavan
esine synnyttää naapurissa kateutta. Siksi on täysin mahdoton ennustaa, onko muovin alla hirsipino, vanha traktori, mätänevä olkikupo, kumolleen kaatunut sauna vai kuollut nauta. Joka tapauksessa on tosiasia, että jotakin siellä on, eikä kohtelias ihminen lähde kohottelemaan säänkestävän peitteen kulmaa, vaan yrittää varovasti hajun avulla päästä selvyyteen, mistä voisi olla kysymys. Onhan mahdollista, että siellä on vain sateessa vaunuissaan nukkuva vauva.

Seuraava tunnusmerkki on romu. Vanhat autot tai maatalouskoneet jätetään täällä usein kotipihan koristeiksi. Ajan hampaan puraisema Mosse on virolaisten maalaislasten tavallisin leikkipaikka, jossa suoritetaan mielikuvituksellisia ja jännittäviä manööverejä ennen oikean auton rattiin istumista. Virosta on vähitellen tullut Euroopan vanhojen autojen ja vanhojen vaatteiden hautausmaa. Täällä sijaitsee niin orgaanisen kuin epäorgaanisenkin kierron päätepiste. Koi ja ruoste saattavat työn loppuun ja maailma voi taas hengittää
kevyemmin. Näin virolainen maalaistalon piha muistuttaakin hiukan maatalousmuseota, hiukan ulkoilmamuseota, hiukan pientä luonnonsuojelualuetta
ja hiukan kodittomien eläinten hoitolaa. Täällä on tilaa kaikelle ja kaikille.

Vanhoja maalaispaikkoja leimaa se, että sekä rakennukset että koneet kokevat täällä luonnollisen kuoleman, se kuuluu erottamattomana osana virolaiseen tilan poetiikkaan.
Syntyminen ja maatuminen näyttävät rakastavan tätä paikkaa. Yksi piirre, josta on valitettavasti puhuttava jo imperfektissä, on suuri sontakasa navetan takana. Se on katoava kulttuurinähtävyys kuten heinäsuovakin. Aikaisemmin päti kirjoittamaton sääntö: mitä
suurempi sontakasa, sitä rikkaampi talo. Lisäksi se oli eräänlainen kunniamerkki asukkaiden hyvälle terveydelle. Ensinnäkin, sonnan levittäminen on maanviljelyksen kaikkein raskain työ. Toiseksi, sontakasa synnyttää huikeina parvina surisevia kärpäsiä. Monien ihmisten
ensimmäinen lapsuusmuisto on suunnaton sontakasa, joka imaisee sisäänsä lapsen saappaan ja saa vanhemmat ihmiset elehtimään kiukkuisesti. Agraariin kulttuurimuistiin kuuluu kärpäsiä kuhiseva sontakasa, josta siivekkäät aika ajoin nousevat ilmaan lennähtääkseen sisään keittiön avoimesta ikkunasta ja suorittaakseen siellä pienen
mutta arvokkaan kävelyn paistetun munan poikki ja lentääkseen sitten tyytyväisinä takaisin omalle paskamäelleen. Nälkäiset lapset tunkevat suuhunsa kärpästen tarkastamat munat ja pekonit ja ovat terveitä kuin pukit (hygieniahypoteesi!). Sontakasan juurella kasvanut
ikäpolvi on luonteeltaan siivotonta, mutta sitäkin terveempää.

Ja lopuksi, ulkohuussi. Vaikka tuo rakennus tuntuu olevan lähes yhtä kuuluisa kuin Tallinnan vanhakaupunki, siihen kätkeytyy vielä suuri joukko selittämättömiä ja arvoituksellisia aspekteja. Koska huussi on virolaisessa kulttuurissa varsin myöhäinen tulokas, ilmenee tiettyä päättämättömyyttä siitä, mihin tämä outo objekti tulisi sijoittaa.
Sen voi löytää melkeinpä mistä vain: on talouksia, joissa keskellä pihaa seisova pompöösi käymälä jättää varjoonsa kaikki muut rakennukset, se voi olla talon eteisessä, jonkin sivurakennuksen räystään alla, saunan takana, metsän reunassa, pihan nurkassa – sanalla sanoen, missä vain. Me hermostumme aina, kun tulee tarve esitellä tämä virolaisen
maalaiselämän kaikkein symbolisin rakennus ulkomaalaisille. Huussi on liukkaan ja umpeen tuiskunneen polun päässä sijaitseva kylmä ja haiseva laatikko, outo musta aukko, joka aika-avaruuden kaarevuuden takia imee itseensä kaikenlaista saastaa. Kaikkein epäloogisin
onkin tuon rakennuksen sijainti. Kun teille annetaan jonakin kylmänä ja pimeänä yönä vanha taskulamppu (jonka patterit ovat vasta tyhjentyneet) ja viitataan epämääräiseen suuntaan, niin tietäkää, että edessä voi olla viimeinen matkanne, jos juoksette huomaamattanne huussin ohi. Huussin takana loppuu ystävällinen ja kesytetty maailma ettekä enää milloinkaan löydä tietä takaisin. Siksi onkin viisasta talon ovella seistessään määrittää oma sijaintinsa Pohjantähden mukaan ja uskoa itsensä Taaran huomaan (jota ei ole olemassakaan).

Mutta vaikka ette eksyisikään, voivat teitä vaania monet muut vaarat. Eräs lääkäri kertoi minulle kerran, että yksi vanhojen ihmisten yleisimpiä kuolinsyitä on alkuun vaarattomalta näyttävä murtuma jalassa. Luu paranee kyllä, mutta sitten astuu peliin eräs salakavala
tekijä; ulkona puuhailemaan tottuneelle vanhukselle neljän seinän sisällä istuminen on todellista piinaa ja hän lähtee ohuissa vaatteissa ulos, vilustuu ja saa keuhkokuumeen. Joka vuosi suuri joukko ikäihmisiä kuolee keuhkokuumetta seuranneisiin komplikaatioihin. Kun
nyt ajatellaan maalaisihmisiä, on kaikkein tavallisin käden tai jalan murtumisen syy liukastuminen huussipolulla. Johtopäätös on helppo tehdä: huussi on kaikin puolin salakavalin rakennus, tappaja-arkkitehtuurin synkkä lippulaiva. Samalla ulkohuussiin liittyvät rituaalit ovat niin vahvoja, että ilman kunnollista, kotoisin välinein koristettua
ja absurdissa paikassa sijaitsevaa huussia jäisi todellisesta maalaiskokemuksesta
puuttumaan jotakin oleellista.

Kun nyt yritämme koota yhteen vanhan virolaisen maalaistalon tilarunouden peruspiirteitä, voisivat ne olla alkuvoimaisuus, odottamattomuus ja elämänkylläisyys. Nokkoset, takiaiset ja sammaltuneet maanmyötäiset marjapensaat, pääskynen, eukko ja kana (joskus myös jänis, hirvi ja karhu), vihainen kukko, kouluttamaton koira, kuralammikko ja pyöreät kivet, lahonnut aita ja vino liiteri… kaikki se ilmentää asioiden luonnollista tilaa, johon ei ole tapana puuttua. Tämä saattaa heijastella jotakin suurempaa virolaisen tilan filosofiaa,
kaaokseen perustuvaa tilan poetiikkaa, jota ei vielä ole muotoiltu tai kirjoitettu auki.

Ja miten tuo tila kuitenkin hoivaa ja yhdistää sukujamme! Se ihmeellinen hetki, kun seisomme siellä ja huomaamme, että kaikki ovat paikalla. On herkkis, on juoppo, kultakätinen työmies ja yksi, joka tuli jeepillä. Minä tosiaan rakastan näitä sydänkesän epätavallisia, hiukan surrealistisia kokoontumisia. Mikä yhdistää näitä näkymättömiä, yhä laajemmalle ympäri maailmaa varisevia Viron ihmisiä? Minä luulen, että se on juuri tämä piha, biofilian ja topofilian ihmeellinen saareke, jossa jokin utuinen aaltoliike menneisyydestä yltää varpaanpäissämme maksimiinsa.

Täytyy tunnustaa, ettei mitään ole tehtävissä sille, että kulttuurimme kaikkein oleellisin
rakennuskivi onkin se pimeyteen katoava rakenne, jota kutsumme suvuksi. Se on eloonjäämisyksikkö, joka on pystynyt vuosisatojen saatossa pehmentämään kaikkia katastrofeja. Se siemen, joka aina kesäisin heitetään uudelleen multaan siellä maatalon pihamaalla kaaoksen rajamailla häälyvässä alkuvoimaisuudessa, elää kauemmin kuin
ihminen, kauemmin kuin historia.

Voidaan siis todeta, että virolaisen ihmisen kolme tärkeintä asiaa ovat kotitalo maalla, suku ja metsä. Ne ovat meidän kansalliset eloonjäämisyhteisömme. Näille kolmelle pohjautuu sanoittamaton ja kaiken kattava strategia, jonka avulla olemme selvinneet vuosisadoista,
joista taaksepäin katsottaessa ei kai ollut tarkoituskaan selvitä hengissä.

Ruokasodat

Jos olet virolainen, olet suurella todennäköisyydellä osallistunut ruokasotiin. Tarkoitan niitä kiihkeitä sotia, joiden taistelut käydään vanhempien tai isovanhempien ovella, kun nuorempi väki valmistautuu lähtemään kaupunkiin. Mitä runsaampi syksy, sitä suurempi sota ja
sitä pidemmiksi venyvät taistelut. Ruokasodan laukaiseva suhdanne on tavallisesti aina sama: runsas sato ja huolehtiva isoäiti. Juuri kun ihmiset ovat hyvästelleet ja astumassa ulos, keittiön ovi avautuu ja ovella seisoo isoäiti voittoisa ilme kasvoillaan. Hänen takanaan
kohoaa jättimäinen vihreä kasa, joka on välittömästi ja välttämättä kuljetettava kaupunkiin.

Voi, miten rakastan näitä ruokasotia, joita käydään hillittömällä innolla, harvinaista strategista taitoa noudattaen! Näissä taisteluissa käytetään kaikkia vuosisatojen kuluessa opittuja sodankäynnin strategioita: äkkihyökkäystä, lahjontaa, uhkailua, huolellisesti koottuja vakoilutietoja, uhkavaatimuksia, neuvotteluja ja lopulta viimeisessä hädässä, kun toinen osapuoli on ajettu nurkkaan, vetoamista inhimilliseen myötätuntoon. Ruokasodissa taistellaan kaikkensa antaen.

Kumpikaan osapuoli ei antaudu (rituaalisesti), mutta toinen puoli joutuu lopulta taipumaan (murtuen samalla rituaalisesti). Yksikään taisteluissa karaistunut isoäiti ei korvaansa lotkauta lapsellisille argumenteille, kuten ettei kaupunkiasunnon kellariin enää mahdu kymmentä purkillista hilloa, viittätoista kolmen litran omenamehupurkkia ja suunnilleen samaa määrää säilöttyjä kurkkuja. Aivan yhtä hyödytöntä on vetoaminen vastenmieliseen pikkuporvarilliseen minijääkaappiin, johon ei mahdu edes kahdeksaa laatikollista
munia, kymmentä kiloa lihaa ja kantamuksellista tuoreita juureksia. Olen elämäni aikana pannut korvan taa suuren joukon erilaisia petollisia manööverejä, joiden avulla ihmiset ovat selvinneet näistä sodista ehjin nahoin. Yleisesti pätee sääntö, että mitä tolkuttomampi
argumentti on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se hyväksytään. Aristoteelinen logiikka lentää tässä kohden suorinta tietä roskakoriin, sillä onpa argumentti miten vakuuttava hyvänsä, isoäiti heristää sille uhkaavasti koukkuista sormeaan ja sanoo: ”Mutta siitä huolimatta!” ja koko edeltänyt argumentaatio hajoaa kuin mätänevä kurpitsa.

Kaikkein suurimmassa tietämässäni petoksessa jonkun piti harhauttaa isoäitiä sillä välin, kun niin sanottu autoon kannettava tavara koukkasi ovelasti takaisin kellariin. Huijaus paljastui, kun isoäiti löysi kevään korvalla kellarinsa epäilyttävän notkollaan olevia hyllyjä
tutkiessaan hilloja, jotka eivät olleet hänen tekemiään. Tarina päättyi täydelliseen katastrofiin, sillä yli-innokastakin isoäitiä pahempi on demonstratiivisesti vaikeneva isoäiti. Parempi on rakentaa itselleen suurempi kellari kuin riskeerata rikkomalla sanattomia sääntöjä, jotka ovat kehittyneet ruokasotien kunniakoodeksiin vuosisatojen aikana.

Elokuun puolimaissa Viro julistetaan marinoimisen, suolaamisen ja kiehuttamisen kuningaskunnaksi ja valta siirtyy parlamentilta isoäideille. Vielä aivan hiljan keitettiin talven varalle monta sataa purkillista hilloa ja kaksi 50 kilon sokerisäkkiä oli yhden perheen kesäinen sokerikiintiö. Todennäköisesti hillomäärä henkilöä kohti saavutti suunnattomat mittasuhteet. Uskon jopa, että oli aikoja, jolloin virolaiset saattoivat helposti pitää hallussaan maailman hilloennätystä.

Kun kaupunkilainen varaa muonavaroja kahdeksi vuorokaudeksi, on maalaisella varastoissaan ruokaa kahden vuoden tarpeiksi – seuraava vuosihan voi olla katovuosi. Onneksi meillä on vielä tarpeeksi ihmisiä, jotka osaavat arvostaa vanhaa hyvää hilloperinnettä. Kerran kun mietin kaikkia niitä groteskeja tilanteita, joita arkaainen
vieraanvaraisuus tuo mukanaan, aloin piruuksissani kirjoittaa opettavaista kauhujuttua siitä, miten eloperäinen kuorma sammuttaa sellaisen nuoren ihmisen elonliekin, jolla ei ole tarvittavaa taistelukokemusta. Juoni kulki niin, että ylenmääräisen kohteliaan vävypojan
kunto heikkenee matkalla kaupunkiin ja hän vaipuu hengettömänä ojaan lähellä Elvaa, koska nuorukaisen heikko terveys ei kestä hänen kannettavakseen sälytettyä suunnatonta ruokakuormaa ja hän tukehtuu, vitamiinipitoinen sipulivarsi nenässään. Joskus tulevaisuudessa eräs pikkumies osoittaa hautaa ja kysyy äidiltään: ”Miksi hän kuoli?”
Äiti vastaa murtuneella äänellä: ”Poikaseni, hyvien ihmisten lahjat tappoivat hänet…” Outo Liivinmaan potlatch. Kuolinsyynä hapankurkku, tuore sipuli ja mustaherukkahillo.

Vanhan ja uuden kulttuurin raja kulkee jossakin edellisen vuosisadan puolimaissa. On suuri ero siinä, elikö lapsuutensa Stalinin aikana vai myöhemmin. Monilla ihmisillä sota-aika kesti viisikymmenluvun puoliväliin. Itsesuojeluvaisto pakotti varustamaan perheen riittävillä
muonavaroilla, keinoja kaihtamatta. Rituaaliset ruokasodat ovat jossakin mielessä synkkiä varjoja aivan toisenlaisesta maailmasta. Kun oikein etsii, voi sellaisia kroonisesta puutteesta ja ylenpalttisesta runsaudesta johtuvia totaalisesti eriäviä arvoasetelmia löytää enemmänkin. Huomion arvoista on, että meidän kulttuurimuistimme ei suinkaan vielä ole unohtanut sitä toista, jatkuvassa puutteessa kamppailevaa maailmaa.

Toinen samanlainen ilmiö ruoan hamstraamisen rinnalla on vanhojen ja jo tarpeettomien tavaroiden säästäminen. Vanhoilla ihmisillä ei ole tapana heittää mitään pois, sillä koskaan ei voi tietää, milloin jotakin taas tarvitsee. Eräässä fiksussa maalaisperheessä ihmiset ovat
tottuneet liikkumaan kylki edellä, sillä vuosikymmenten aikana kertyneet tavarat ja niistä pinotut tornit peittävät leijonanosan lattian pinnasta.

Kolmas vanha kulttuuri-ilmiö, jota Virossa kyllä kohtaa yhä harvemmin, on vieraanvaraisuus myös ventovieraita kohtaan. Sen takana on ikivanha yhteenkuuluvaisuuden tunne, käsitys siitä, että kulkijalle täytyy antaa ruokaa ja katto pään päälle.

Neljäs voisi olla luontaistalous, ruokavarojen kerääminen perinteisen keräilytalouden tapaan. Hyvin virolainen ja luultavasti myös ikivanha on myös se tapa, että vieraanvaraisuuden piiriin ei kuulu jakaa etenkään vieraiden kanssa sieni-, marja- ja kalapaikkoja. Muistan lapsuudestani, miten vanhemmat ihmiset suorastaan opettivat minua
tietoisesti valehtelemaan. Keruupaikan näyttäminen vieraalle oli suuri rikos. Muistan seisoneeni sienikori näpeissä metsänreunassa ja yrittäneeni itsekseni ratkaista monimutkaista eettistä dilemmaa: sanoako vieraalle, mistä olin ne sienet löytänyt, vai ei. Lopuksi tietysti osoitin suunnan, jossa tiesin kasvavan vain roskasieniä. Tämä kulttuurikoodi
periytyy varmasti ajoista, jolloin salainen ruoankeruupaikka saattoi pelastaa koko suvun nälkäkuolemalta.

Viides tunnusomainen piirre: Luonnonlääkkeet. Ihmiset luottavat yhä edelleen muinaisiin lääkekasveihin ja voi varmasti väittää, että kyseessä on yksi harvoista virolaisen kulttuurin traditioista, jota on noudatettu katkeamatta jo kauan ja jonka juuret ulottuvat luultavasti
satojen vuosien taakse.

Kuudes: Puiden tuominen sisälle, villikasvien ja puunoksien kerääminen. Kesäisin koivut ja talvisin kuuset, keväisin pajunoksat ja syksyisin pihlajanoksat maljakkoon. Männynoksia voi tuoda milloin vain, mutta useimmiten niin tehdään kylminä vuodenaikoina.

Seitsemäs: Paikallisuuden vaikutus. Monille vanhoille ihmisille on luonteenomaista suhtautua epäillen matkustamiseen. Miksi etelävirolaisen pitäisi matkustaa Saarenmaalle tai Rakvereen? Ei tietenkään pidäkään – ja Virossa onkin tuhansia ihmisiä, jotka eivät käy siellä
koskaan ja joille ei – meistä poiketen –koskaan tule tunnetta, että he olisivat jääneet jostakin paitsi.

Kahdeksas: Kärsivällisyys, hämmästyttävä kyky suunnitella omaa toimintaa kymmenten vuosien aikajänteellä. Vanhan koulukunnan edustaja ei halua olla tarpeettoman tehokas. Tehokas ihminen on ikävä ihminen, hän on jatkuvasti rauhaton ja elää kuin tulisilla hiilillä.
Sellainen ihminen, joka ei odota mitään, suhtautuu kallisarvoisena lahjana kaikkeen, mitä elämä hänen eteensä tuo.

Yhdeksäs: Läheisiä ei kätellä, halaaminen on uusi ja virolaisille vieras tapa. Kättä annetaan vain hautajaisissa. Tässä pidättyväisyydessä on jotakin japanilaista tai intiaanimaista.

Kymmenes: Älä sekaannu asioihin, joita et oikein ymmärrä. Älä ota kantaa. Älä puutu. Jätä rauhaan.

Suurin osa näistä arvoista on luotu selviämiseen maailmassa, jossa ihminen voi luottaa vain itseensä. Nämä arvorakennelmat ovat kaikki katoamassa, sillä runsaus tuo mukanaan aivan toisenlaisen ajattelumaailman.

Pohdiskeleva ohjaustanko

Polkupyörä on Virossa (ja itseasiassa kaikkialla maapallolla) kaikkein tehokkain kulkupeli. Millään toisella kulkuneuvolla ei voi liikkua yhtä vähällä energiankulutuksella niin pitkiä matkoja. Siksi polkupyörä on yksi ihmiskunnan hämmästyttävimpiä keksintöjä. Yhä edelleen
puuttuu vastaus kysymykseen, miksi luonto itse ei ole keksinyt pyörää. Pyörien liikkumista esiintyy kyllä luonnossa, mutta vain vähäisessä määrin.

Vastaus kysymykseen, miksi pyöräilyn suosio levisi niin nopeasti, on ilmeisesti siinä, että 1800-luvun ihmiset olivat tottuneet ratsastamaan. Ihminen siirsi ikivanhan ratsastuskokemuksensa polkupyörän selkään. Polkupyörää ja hevosta yhdistävät sama istumisasento ja jotenkin samansukuinen tasapainotaju.

Moni on varmasti oivaltanut, että polkupyörä on kaiken lisäksi oivallinen kokemisen väline. Polkupyörä on zeniläinen esine: pyörä pyörii huikealla nopeudella, vaikka navan sisällä haukottelee tyhjyys. Pyöräily sopii erinomaisesti yhteen virolaisen maiseman kanssa.
Parhaassa tapauksessa Viro voisi olla paikka, jossa syntyisi uusi omaperäinen pyöräilyfilosofia. Juoksemisen filosofialle on pyhitetty lukuisia kirjoja, pyöräilyfilosofiaa ei muistu mieleen.

Viro on omanlaisensa maastopyöräilijän paratiisi – vaihteleva ja kumpuileva maasto, paljon kylä- ja metsäteitä. Viron jaksaa polkea pyörällä ristiin rastiin ja päästä päähän, Amerikkaa ilmeisesti ei. Virosta tekeekin erityisen pyöräilymaan juuri pienten teiden loputon moninaisuus, mahdollisuus polkea yksin metsässä, paljon ei-kenenkään-maata. Eräs ilmiö, joka mukavasti kuvaa pyöräilyä Virossa, on mahdollisuus kokea ihmeellinen pyöräily-yksinäisyys. Virolaisen stilisoitu pyöräilypäiväkirja voisi näyttää enemmän tai vähemmän tältä:
Perjantai, 8. toukokuuta
Ajoin 38 km metsäteitä, ei yhtäkään ihmistä. Vain jänis, teeri ja hirvi.
Tiistai, 12. toukokuuta
Ajoin 42 km metsäteitä, ei yhtäkään ihmistä. Jälleen jänis, teeri ja hirvi, lisäksi kurki, metsäpeura ja kotka.
Sunnuntai, 17. toukokuuta
Ajoin 53 km metsäteitä. Jälleen jänis, teeri ja hirvi. Paluumatkalla näin kauempana yhden ihmisen. Siitä tuli epämukava olo. Moneen päivään ei tehnyt mieli mennä metsään: siellä on liikaa ihmisiä.

Metsässä virolaista pelottaa eniten se, että siellä sattuisi kohtaamaan
toisen ihmisen. Eurooppalainen taas ei mene metsään, koska siellä ei ole yhtäkään ihmistä.

Valdur Mikita

Valdur Mikita (s. 1970) on virolainen semiootikko ja kirjailija, joka on kirjoituksillaan ja luennoillaan saanut virolaiset rakastamaan sekä semiotiikkaa että kielitiedettä ja tarkastelemaan oman kulttuurinsa ja kielensä ilmiöitä uusin silmin. Lukukaudella 2016-2017 hän toimi myös Tarton yliopistossa vierailevana vapaiden taiteiden professorina.

Mikitan kirjoituksissa luonto on lähellä. Hän näkee virolaisen ihmisen toiminnassa runsaasti yhteyksiä maaseutuun ja erityisesti metsään. Ensimmäiseltä koulutukseltaan Mikita on biologi, ja hänellä itsellään on lapsuudestaan lähtien ollut vahva side virolaiseen maisemaan.
Hän muun muassa tutkii luontosuhteen muuttumista yhteiskunnan muuttuessa ja näkee tuoreita ja usein odottamattomiakin merkityksiä luonnon ja ihmisen välisissä suhteissa.

Kirjoittajana Mikita tuntuu impulsiiviselta ja innostuvalta. Vaikuttaa siltä, että ajatus lähtee joskus kehittymään kirjoittamisen edetessä ja hän saattaa itsekin yllättyä, mihin on kirjoituksensa lopussa päätynyt. Mikitalla on poikkeuksellinen suhde omiin teksteihinsä.
Hän näkee tekstiensä olevan jatkuvassa muutoksessa ja kirjoittaa uudelleen jo ilmestyneitäkin kirjoituksiaan.

Tähän antologiaan suomennetut Valdur Mikitan tekstit ovat hänen virolaisuutta analysoivan trilogiansa kolmannesta osasta. Trilogian ensimmäinen osa Metsik lingvistika: sosinaid kartulikummardajate külast, ilmestyi vuonna 2008, toinen osa Lingvistiline mets:
tsibihärblase paradigma vuonna 2013 ja kolmas osa Lindvistika ehk
metsa see lingvistika vuonna 2015. Se, että trilogia ei ole suoraan asettunut
tiettyyn genreen, vaan jää esseistiikan, semiotiikan ja kaunokirjallisuuden
rajamaille, ei ole haitannut virolaisia lukijoita, jotka ovat ottaneet Mikitan omakseen.

Mikita avaa kirjoituksissaan sellaisia virolaisuuden erityispiirteitä, jotka virolaisten ja heidän ystäviensä on helppo tunnistaa, mutta joiden historialliset, yhteiskunnalliset ja psykologiset taustat ovat usein erittäin kiinnostavia. Virolaisuuteen kuuluu taito nauraa itselle.
Valdur Mikita antaa siihen paljon mahdollisuuksia.

Hanna Pippuri

Hanna Pippuri on vuonna 1969 syntynyt Viroon ja sen kieleen hurahtanut
teologi ja lingvisti. Hän on tehnyt viron kielestä sekä asiatekstiettä
proosa- ja runosuomennoksia.