Katkelma romaanista Pildilt kukkujad

Suomentanut Varja Arola

Romaanin ensimmäinen luku

Vuosi 2008

Nuutuneille kasvoilleen poskipunaa levittänyt Nadja piteli kouristuksenomaisesti
pelikortteja kädessään ja yritti näyttää luonnolliselta. Se ei onnistunut, kädet vapisivat, korvan taakse sipaistut hiukset valahtelivat takaisin kasvoille, puseron ylin nappi kuristi kurkkua, ilma ei kulkenut. Hän tunsi itsensä naurettavaksi. Kuvaaminen hermostutti
häntä, hän ei ollut tottunut poseeraamaan – ei hän edes muistanut, milloin viimeksi olisi ollut valokuvassa. Mitäpä sitä enää tällaista kulahtanutta muoria kuvaamaan, taannoisesta kaunottaresta ei ollut enää jälkeäkään, ja luultavasti joku tuntematon luulisi häntä vuosia
vanhemmaksi kuin mitä hänen passissaan luki.

Tuntemattomia Nadja tapasi nykyään harvoin, maallemuuttonsa jälkeen hän oli ollut tekemisissä vain parin naisen kanssa kylältä, hän oli tarkoituksella pysytellyt omissa oloissaan, jottei taas lankeaisi kuoppaan, josta vaivoin oli saanut itsensä kammettua.
Enemmän kuin ihmisistä hän piti kriikunapuista, kivikkokasveista ja perunapellosta.

Vuosien saatossa umpeen kasvanut puutarha oli parissa kesässä saanut uuden ilmeen, talon emäntänä hän askaroi siellä joutoaikanaan aamusta iltaan kuin etsien pelastusta kaalimaasta. Hän istutti aidanviereen päivänkakkaroita ja daalioita ja kantoi merenrannalta
yhä uusia kiviä, joilla laajensi kivikkopenkkiä kuin rauhoittavaa mandalaa. Jopa aidan toisen puolen hän niitti viikatteella siistiksi, vaikkei sellaista ollut niillä main tapana tehdä. Itsestäänkin hän huolehti jo hieman aiempaa paremmin: värjäsi taas hiuksiaan tummiksi ja osti silloin tällöin jonkin uuden vaatekappaleen pääasiassa siksi, että saisi kohennettua omanarvontuntoaan edes vähän.

Talon tila ei ollut likimainkaan yhtä hyvä, se oli varsinainen hökkeli, jota pari vuotta sitten oli hätäisesti koetettu tilkitä talven varalta. Seinänraoista hohkasi jatkuvasti kylmää, vanhojen ikkunanpuitteiden maali hilseili, niistä veti, ja tuulisina öinä ne kitisivät vaikeroiden. Laho keittiön lattia notkui melkoisesti. Huoneissa haisi ummehtuneelta, entinen kesähuvila oli vuosia seissyt tyhjänä keräämässä kosteutta ja hometta. Mutta parempaa paikkaa Nadja ei ollut saanut, kaupunkiasunto oli mennyttä.

Hyvä sentään, ettei hän joutunut kadulle, katto oli pään päällä, vaikka oikeastaan vain
olohuonetta saattoi käyttää. Hän oli täyttänyt ikkunalaudan kukilla ja antoi niille kerran viikossa verensekaista vettä. Kukat joivat sen kiitollisina, kukoistivat kuin sademetsä ja joka päivä ilahduttivat Nadjaa olemassaolollaan.

Entinen makuuhuone sen sijaan seisoi tyhjän panttina, leveä sänky oli poltettu, ja peili peitetty tummalla kankaalla. Huoneessa oli enää vain vaatekaappi ja vanha keinutuoli, joka välillä keinahteli aavemaisesti.
Niinä harvoina kertoina, kun poika tuli kylään, hän halusi nukkua isänsä entisessä työhuoneessa.
”Äiti, kuule, älä näytä noin juhlavalta”, Bruno pyysi keskeyttäen kuvien ottamisen.
”Miltä minun sitten pitäisi näyttää?”, Nadja kysyi hämmentyneenä.
”Olet liian laittautuneen näköinen”, poika sanoi ja tuli lähemmäs.
”Ihan kuin olisit menossa elokuviin tai luokkakokoukseen.”
”Elokuviinko? En edes muista, milloin viimeksi olisin käynyt elokuvissa”,
totesi äiti.
”Niin, mutta voisit näyttää vähän salaperäisemmältä ja häilyvämmältä etkä noin väkinäiseltä”, Bruno tarkensi. ”Eikä kuvissa välttämättä tarvitse olla kaunis.”
”Minun iässäni ei ole mitenkään vaikeaa näyttää rumalta”, tuumasi Nadja samalla, kun poika pörrötti hänen hiuksiaan entistä pahempaan sotkuun.

Pöydän ääressä istuvaa naista katsellessaan valokuvaaja ihmetteli hiljaa mielessään, miten huonosti hän lopulta tunsi oman äitinsä kasvonpiirteet, hän paneutui nyt tutkimaan niitä kuin ensimmäistä kertaa. Hän tarkasteli kiinnostuneena kaikkia uurteita ja poimuja,
poskien pehmeyttä ja ennen niin täyteläisiä huulia. Vain mustien silmien valpas katse tuntui tutulta, muuten äiti vaikutti vieraalta. Nyt kun poika asiaa ajatteli, ei hän itse asiassa tiennytkään äidistään kovin paljon. Istuessaan varsin jäykässä asennossa äiti yritti tehdä Brunolle mieliksi, olla ärsyttämättä tätä ja täyttää hänen toiveensa, vaikka keho pani vastaan.

”Odota, älä katso tännepäin”, poika sanoi ryhtyessään kuvaamaan.
”Tee vaan omia asioitasi aivan kuin minä en olisikaan täällä.”
”Siis mitä omia asioitani minä tässä tekisin?!”, ihmetteli äiti.
”Lyöt kortteja pöytään ja tutkit tulevaisuuttasi”, vastasi Bruno kuvia räpsien.
”Oliko tuo vitsi?”, Nadja kysyi kiristyvään äänensävyyn.

Hän mulkaisi poikaansa loukkaantuneena aikomatta suostua moiseen pelleilyyn. Yhtäkkiä hänestä tuntui, että poika piti häntä pilkkanaan. Että tämä nauroi kaikille hänen kukallisille liinoilleen ja kuluneita kohtia peittäville värikkäille matoilleen. Tämä vain irvaili lahoille puunkappaleille, jotka paremman puutteessa hoitivat huonekalujen virkaa. Mielessään tämä virnuili, kun sai viedä koko kurjuuden muiden katsottavaksi ja ripustaa sen nähtäville jonnekin, jossa on paljon valoa ja valkoiset seinät. Ikään kuin dokumentin,
jota kaikki voivat ihmetellä. Kaikki tärkeilevät tyypit, joilla ei ole mitään käsitystä hänen elämästään. Eivätkä ainoastaan he! Ei, ei! Sitä saavat katsella jopa aivan satunnaiset sisääntulijat. Joka helvetin ötökkä ja sittisontiainen, joka sattuu jostain katonraosta ryömimään, saa kaikessa rauhassa toljottaa häntä. Kaikki saavat pällistellä hänen
kurjuuttaan juuri niin paljon kuin haluavat.

”Voisit kuule edes vähän yrittää”, poika lausahti keskeyttäen työnsä.
”Esittää jotain takkutukkaista pölvästiä, niinkö?”, Nadja kysyi äkäisesti.
Tuon äkillisen synkkyyden, joka sekunneissa levisi äidin kasvoille, poika tunsi liiankin hyvin, oli tuntenut lapsesta saakka.
”Jokaisessa kuvassa on oltava tarina”, Bruno selitti.
”Muuten tässä ei ole mitään järkeä.”
”Eihän tässä olekaan mitään järkeä!”, äiti parahti.
Bruno ei antanut äitinsä äkäisyyden noin vain häiritä itseään, vaan jatkoi räpsimistä.
”Nousisitko vaikka seisomaan?”, hän kysyi hetken päästä. ”Voisit ottaa kainalosauvat ja seistä ikkunan ääressä mietteliään näköisenä.
Voisit polttaa tupakkaakin niin kuin ennen vanhaan…”

Kainalosauvojen varassa seisomaan noussut äiti puristi suutaan tiukasti kiinni, jottei aloittaisi riitaa poikansa kanssa. Olihan tämä kuitenkin tullut maalle hänen takiaan. Tuskin tämä muuten olisi tullutkaan, mutta Nadja oli kaatunut ja onnettomasti murtanut
sääriluunsa, joka sitten paikkailtiin kokoon sairaalassa, minkä jälkeen haava tulehtui ja jalka turposi epäilyttävästi. Siksi Nadjan oli lopulta soitettava, vaikka kuinka vastusteli. Hän olisi mieluiten maannut sängyssä ja antanut tukaluuden levitä koko kehoonsa ja viedä
tämän kaiken päätökseen. Aluksi hän makasikin, mutta sitten nousi kuume. Huimasi, ja haavaa vihloi ja kivisti niin, että alkoi jo pelottaa. Kauankohan hän joutuisi mätänemään täällä? Voisi kestää viikkoja, ennen kuin loppu tulisi.

Niin hän soitti kaupungissa asuvalle pojalleen, joka vei hänet uudestaan lääkäriin, osti apteekista lääkkeitä ja päätti jäädä viikoksi maalle tarkkailemaan toipilasta. Siellä he sitten istuivat. Neljän seinän sisälle pakotetun äidin olo oli kuin ansaan ajetulla eläimellä, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä kuin taistella mieleen tulvivia painajaisia vastaan. Mieliala oli päivä päivältä surkeampi. Ruoka jäi suuhun pyörimään, mitään ei enää tehnyt mieli. Jopa kääretorttu ja broilerinkoivet lensivät lopulta roskiin, vaikka ne olivat olleet vuosia
Nadjan lempiruokia. Mikään ei piristänyt! Hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin könkätä kainalosauvoilla pihalle, jäädä nojaamaan puuhun ja toivoa, että raikas ilma tuulettaisi tuskaisen olon pois. Alkukesän vehreyshän on kuulemma kuin palsamia! Mutta illat olivat vielä viileitä, Bruno hätisti äitinsä takaisin sisälle ja tarkkaili tätä vaivihkaa valppaasti. Ei kai tämä taas? Ei tehnyt mieli kysyäkään. Eikä hän osannut puhua äidin kanssa. Sen sijaan
hän päätti kuvata tätä, koska kumma kyllä, vaikka hän oli jo vuosia valokuvannut ammatikseen, ei hän aiemmin ollut käyttänyt mallina äitiään.

”En minä pysty samanaikaisesti polttamaan tupakkaa ja pitämään kainalosauvoja. Tosi hankalaa, vai eikö sinun mielestäsi?”, Nadja nurisi noustessaan pystyyn.
”Okei, istu vaan uudestaan”, sanoi poika mietteliäänä. ”Yritä sitten vähän rentouttaa hartioita ja ota taas kortit.”
”Mitä minä niillä?”
”Katsot, mitä ne kertovat.”
”Kuule, mitä me tässä oikein leikimme?”
”Niin juuri, leikkiähän tämä nimenomaan on.”
”Mutta kun minua ei huvita leikkiä! Ymmärrätkö?”

Nadja heitti kortit pöydälle katsoen järkähtämättömänä poikaansa, hän ei kyllä enää ryhtyisi esittämään mitään ennustamista. Joskus kauan sitten hän oli katsonut korteista, mutta siitä oli iäisyys. Silloin hän oli vielä uskonut, että korteista saattoi nähdä tulevaisuuden.
”Äiti, kuule, älä nyt viitsi kiukutella”, Bruno sanoi ja alkoi taas kuvata.
”Enhän minä kiukuttelekaan! En vain halua kekkaloida tässä!”
”Rauhoitu nyt, tämähän on vain leikkiä.”
”Leiki sitten yksinäsi, kun kerran haluat”, Nadja vastasi äreänä.

Kameran takaa katseensa nostanut Bruno katsoi äitiään pistävästi. Hänen poskipäänsä nyki, ja se sai silmän räpsymään ärtyneesti.
”Yksinhän minä tässä olen leikkinytkin jo pitkään”, hän sanoi painokkaasti.
”Niin, niin”, Nadja mutisi.

Silkasta tottumuksesta hän nyökytteli, mutta todellisuudessa pojan sanat menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Nadja naputteli pöytää sormenpäillään ja silmäili hermostuneesti kelloa, vaikkei ollut aikeissa lähteä minnekään. Taas yksi typerä tapa.
”Et ilmeisesti pysty edes kuvittelemaan, millaista on, kun…”, aloitti poika lösähtäen tuolille ja laski kameran syliinsä.
”Äh, älä nyt liioittele”, lausahti Nadja hajamielisesti.
”En liioittelekaan”, Bruno vastasi. ”Putosin ajat sitten pelistä.”
”Eivät asiat niin hullusti ole”, totesi hänen äitinsä. ”Sinähän olet vielä nuori.”
”Nuori?!”
”Niin juuri.”
”Kuule nyt, äiti, minä olen kyllä jo aika vanha! Etkö ole huomannut?”
”No, sinusta on tullut kypsä, ja tiedät mitä haluat.”
”En kyllä muista, että olisin halunnut mitään tällaista!”, Bruno jatkoi ärsyyntyen koko ajan lisää.
”Luuletko sinä tosiaan, että halusin tähän pisteeseen? Niinkö luulet?”
”No, enhän minä tiedä, mitä sinä halusit”, lausahti Nadja mietteissään.
”Aivan! Koska se sinua ei ole ikinä kiinnostanut!”, Bruno huudahti.

Bruno katsoi äitiään, hänen katseeseensa sikisi jotain uhkaavaa, ja hänen kehonsa jännittyi.
Turtumuksestaan herännyt Nadja painui kokoon ja muuttui yhä pienemmäksi, suorastaan lapsenomaisen hauraaksi ja pelokkaaksi. Pojalla oli tietenkin oikeus moittia häntä. Halutessaan hän olisi voinut laatia pitkän syytöspuheen, jonka jokainen sana olisi ollut
totta. Eihän Nadja voinut toivoakaan, että menneisyyden tapahtumat eräänä kauniina päivänä pyyhkiytyisivät pois pojan muistista.
Mahdotonta!

”Tämä on vain pieni laskukausi, joka menee kyllä ohi”, hän mutisi avuttomana.
”Pieni laskukausi?”, Bruno huusi.
”Sekö on sinun mielestäsi pieni laskukausi, että joutuu vuokraamaan kotinsa, jotta pysyisi edes jotenkuten hengissä? Ja itse kökkii jossain kaverin luona ja laskeskelee senttejä,
jotta selviytyisi seuraavaan päivään. Helvetti sentään, autokin hajosi eilen, eikä minulla ole varaa korjauttaa sitä!”
”No, jospa minä lainaan sinulle vähän”, Nadja ehdotti hapuillen.

Bruno katsoi äitiään yllättyneenä, tuollaista avuntarjousta ei usein tullut. Hän tarkasteli Nadjaa huolellisesti ja pohti, voisiko tämän sanaan luottaa. Menneiden valossa asia epäilytti. Mutta mene ja tiedä. Maalle muuttonsa jälkeen Nadja oli jo vuosia ollut töissä pienessä meijerissä. Yrityksen omistajat olivat kaukaisia sukulaisia, jotka olivat ottaneet äidin töihin armosta. Epäröiden mutta kuitenkin. Varmaankin he ajattelivat, ettei tuo kauan jaksaisi porskuttaa, kävisi töissä pari viikkoa ja sitten häipyisi. Mutta äitipä jaksoikin yllättävän hyvin ja teki nurisematta kaiken, mitä kulloinkin tarvittiin, liukuhihnatyöstä siivoukseen. Eikä äidillä elämiseen kovin paljon kulunutkaan, ulkona hän ei ollut käynyt aikoihin ja lounaan hän sai töissä. Jospa hänellä sittenkin oli jotain säästössä?

”Milloin maksaisin takaisin?”, Bruno kysyi.
”Maksa vaikka sitten, kun saat rahaa kuvistasi ”, ehdotti äiti.
”Mistä kuvista?”
”Sinähän kerroit, että otit jotain kuvia tavaratalolle.”
”Mutta sitten kävi ilmi, että kuvani eivät käyneetkään heille. Ovat kuulemma liian masentavia ja rumia. Voitko kuvitella – rumia?! Painukoot helvettiin!”
”Jaa, no, entä kaikki ne aikakauslehdet? Ennen nekin tilasivat.”
”Nyt ne sanovat, että kuvat ovat liian kalliita, heillä kun säästetään, ja jokainen sihteerikin jo ottaa kuvia omalla pokkarillaan.”
”Osaavatko he?”
”En minä tiedä! Mutta siellä ne vaan räpsivät!”, poika kiivastui.

Tukahduttaen kasvavaa ärtymystään Bruno käyskenteli edestakaisin keittiössä katse pakonomaisesti lattiaan naulittuna. Seurasi pitkä hiljaisuus. Brunon teki mieli huutaa, mutta mitä se hyödyttäisi? Äiti saattaisi tuoda valeriaanaa, mutta lasiseinä jäisi vankkumattomana
pystyyn. Sen läpi ääntään ei voinut saada kuuluville. Oli auttamattomasti liian myöhäistä ryhtyä rikkomaan sitä.

Kaikki tähänastiset yritykset olivat epäonnistuneet surkeasti. Brunosta tuntui, että toisinaan Nadja yritti, mutta nuo avuttomat yritykset oli tuomittu epäonnistumaan ja syvensivät entisestään kuilua heidän välillään. Asioita, joille ei mahtanut mitään, ei kannattanut
sohia. Elämässä kaikelle oli hetkensä, ja jos se hetki meni ohi, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin itsepetos, mutta sitä Bruno ei halunnut. Mieluiten hän olisi lopettanut keskustelun tähän paikkaan. Hän ei jaksanut kuunnella typeriä neuvoja.

Vasta vähän aikaa sitten hän oli suuttunut eräälle kaverilleen samasta asiasta. Tämä oli alkanut viisastella, miten meidän jokaisen on oltava valmis siihen, ettei meitä eräänä
päivänä enää tarvita. Se on väistämätöntä! Eikä sitä kannata ottaa itseensä, se pitää vain kestää! Näin sanoessaan tämä kaveri oli istunut komeassa huvilassaan kuin itsensä pinkeäksi imenyt punkki. Aina kun Bruno muisti asian, viha leimahti hänessä. Saamarin neropatit,
aina jauhamassa kaiken maailman perikadoista ja maailmansodista, ja itse he kylpevät yltäkylläisyydessä!
”Mutta otithan sinä joskus mainoskuviakin”, äiti jatkoi. ”Eikö niitä enää tilata?”

Se maailma oli Nadjalle täysin vieras, hän tiesi vain joitain yksittäisiä irrallisia asioita, jotka poika oli maininnut vuosien saatossa. Ei mitään muuta. Ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten siinä maailmassa tullaan toimeen tai mitä sääntöjä siellä noudatetaan. Hänellä
ei ollut yleiskuvaa poikansa elämästä. He tapasivat ani harvoin, Bruno piti häneen yhteyttä vain velvollisuudentunnosta, eikä Nadja tohtinut tunkeilla, sillä pelkäsi pojan etääntyvän itsestään lopullisesti.
”Luuletko, että en vastaa niiden puheluihin?”, Bruno kysyi myrkyllisesti.
”Enhän minä tiedä…”
”Ole sitten hiljaa!”
”Niin mutta…”, Nadja kakisteli.

Hän etsi lohduttavia sanoja, mutta pää oli tyhjä. Nadja maiskutti avuttomana suutaan ja räpytteli kostuvia silmiään. Hänen sisimpänsä vaati häntä sanomaan jotakin. Jotakin, joka ei vaikuttaisi turhanpäiväiseltä höpinältä eikä tyhjältä sanahelinältä, mutta hänen suunsa
vain vaikeni.
”Pidin keväällä näyttelyn”, lausahti Bruno. ”Se oli minun juhlanäyttelyni, tai sellaiseksi ainakin tarkoitin sen.”
”Niin, sinä kerroit.”
”Mutta arvaapa, montako ihmistä avajaisiin tuli?”
”En tiedä… Väkeä varmaan oli”, Nadja sanoi.
”Oli joo! Lähetin monta sataa kutsua, mutta paikalle tuli vain muutama ystävä ja tuttu. Kourallinen ihmisiä!”
”Eihän tuosta nyt kannata…”, yritti äiti lohduttaa.
”Sano nyt vielä, että pää pystyyn vaan”, Bruno tokaisi hyökkäävästi.
”Muuta ei voi.”
”Tuo on, tiedätkö, typerin neuvo, jonka olen koskaan kuullut! Pää pystyyn! Pidä lippu korkealla! Mitä vielä? Usko parempaan huomiseen?!”
”Enhän minä pahalla…”
”Mitä helvettiä sinä siinä viisastelet, häh?”
”Onhan sinulla ennenkin ollut näyttelyitä.”
”Se oli sata vuotta sitten! Ei sitä enää kukaan muista!”
Samaan hengenvetoon sanonut lauseet sinkosivat keittiön poikki kuin tuomio ilman valitusoikeutta.
”Niin mutta… asiat voivat aina muuttua”, Nadja mutisi.
”Niinkö uskot?”, poika kysyi pistävästi.
Nadja nyökkäsi, mutta hieman epävarmasti.
”Just! Itsehän sinä olet oikein elävä esimerkki siitä, vai mitä?”, tiuskaisi poika synkkänä.
”Eihän sinun tarvitse tehdä niin kuin minä tein, en minä osannut…”

Keittiöön virisi jännittynyt hiljaisuus. Bruno käsitti, ettei kannattaisi sanoa enempää, mutta pitkään pidätelty sisäinen pakko otti vallan.
”Minun ei olisi pitänyt törsätä rahojani siihen näyttelyyn”, hän sanoi lähinnä itselleen. ”Minulle sanottiin, että pura jo tuo näyttely, turhaan tuhlaat rahojasi tilanvuokraan, ei kukaan käy noita kuvia katsomassa.”
”Tämä vain on sellaista aikaa”, äiti tokaisi. ”Ei sille mitään mahda.”
”Niinpä, mutta minut on pyyhitty pois kuvioista lopullisesti!”, puuskahti poika.

Lyhyen kipeän hetken ajan heidän katseensa kohtasivat, sitten Bruno kääntyi ja lähti harppomaan kohti ovea, jotta pääsisi vihdoin eroon tästä painostavasta keskustelusta.
”Ei kai kukaan voi ketään toista mistään pyyhkiä”, äiti huusi hänen peräänsä.
”Sehän se onkin juuri kaikkein pahinta”, sanoi Bruno ja pysähtyi.
”Mikä?”
”Se, etten itsekään enää usko itseeni. Se usko vähenee päivä päivältä.”
Ovi kolahti kiinni. Nadja katsoi ikkunasta ulos, siellä sataa tihutti.

Tiina Laanem

Tiina Laanem (s. 1974) on ollut ehdolla Tuglasin novellipalkinnon saajaksi vuosina 2102 ja 2014 novelleillaan Tigedad tähed ja Estonian Hikikomori. Pildilt kukkujad on hänen kolmas romaaninsa. Se kertoo yhden perheen ja kolmen sukupolven vaiheista Viron lähihistorian
käännekohdissa. Tarina alkaa sotia edeltävästä ajasta ja nuoren taiteilijan, Emmin, pyrkimyksistä elää itsensä näköistä elämää. Kerronnan toinen linja kulkee nyky-Virossa. Siinä seurataan Emmin pojanpoikia Brunoa ja Marvinia, jotka etsivät itseään ja paikkaansa kilpailuyhteiskunnan paineessa.

Varja Arola

Varja Arola on helsinkiläinen kääntäjä ja tulkki. Hänen viimeaikaisia suomennoksiaan ovat Tiit Palun näytelmä Eläintarinoita (2017), Triin Soometsin runokokoelma Olemisen ompelet (2016) yhdessä Anniina Ljokkoin kanssa sekä Elmo Nügasen elokuva 1944 (2015).