Kolibrin lento

Suomentanut Annamari Typpö

Sinä päivänä, kun Amarant-täti soitti ovikelloa, haisi kummalliselta. Sinä päivänä haisi märältä koiralta, joka oli kieriskellyt liian pitkään kuraisella pihalla ja istui nyt eteisessä, koska sillä ei ollut lupaa tulla pidemmälle.

Amarant-täti tuli tuomaan minulle vaaleansinistä lasikolibria. En ollut aivan varma, miksi hän piti minua sen arvoisena tai päinvastoin, miksi hän halusi tuoda sen juuri minun vaivoikseni, mutta aavistin pahaa.

Siinä hän joka tapauksessa seisoi, vaaleankeltaisessa eteisessäni, kasvot hymyssä ja kädessä kultalangassa roikkuva vaaleansininen pikkuesine. Kummastelimme heti sitä, että ainoa asia, joka säilyi onnettomuudessa ehjänä, oli tehty kristallista. Kolibri oli ollut hukassa niin
kauan, etten ollut sitä enää muistanutkaan. Mutta siinä se roikkui, tädin laihojen sormien varassa, kimmeltävänä ja ehjänä, kuin uusi.

Amarant-täti marssi sisään ja vaivautumatta ottamaan kenkiä jalastaan laski kapeaan villahameeseen ahdetun takapuolensa nuhruiselle sohvalleni.

”Sinä olet aina ymmärtänyt minua”, Amarant-täti sanoi kirkkaalla äänellä ja asetti kolibrin eteensä matalalle puiselle pöydälle. Kolibri seisoi välissämme, ja tiesin tarkkaan, miten juttu etenee.

”Isäsi. Sanoin sinulle heti, että hän tekee minut hulluksi. Nyt hän on kaivanut kolibrin esiin. Joka ilta panen sen hyllyyn ja joka aamu se taas tuijottaa minua sohvapöydältä.”

”Ehkä hän ajattelee, että se sopii paremmin yhteen pitsiliinasi kanssa”, yritin vitsailla, mutta Amarant-tädillä ei ollut huumorintajua. Hän oli syntynyt opettajaksi ja rakasti elämän tummia sävyjä.

”Aina sinulla on ikkuna auki. Oli ilma millainen hyvänsä, sinulla on aina ikkuna auki”, täti valitti. ”Ymmärrän kyllä, että tuuletat asuntoa, että raitis ilma… Mutta millaista raitista ilmaa täällä liikenteen seassa saa? Ajattele, mitä kaikkea ikkuna vie mukanaan.”

”Vie mukanaan?” kysyin yllättyneellä äänellä, vaikken oikeastaan ollut yhtään hämmästynyt. Amarant-täti pelkäsi aina omituisia asioita.

”Vie kaiken mukanaan, ulos, imuroi koko huoneen, tyhjiöön. Kiskaisee minutkin mukaansa ja sinä jäät siihen yksin istumaan ja sinun pitää hyväksyä… Hyväksyä kaikki. Sitä paitsi siitä voi saada vetoa. Veto käy niskaan ja siinä sitä sitten ollaan.”

Katsoin ulos ikkunasta Luisenkadulle. Risteyksessä porhalsi autoja, ne pysähtyivät ja jatkoivat taas matkaa. Siinä tapahtui usein onnettomuuksia, enimmäkseen peräänajoja, harvoin mitään vakavaa. Vielä harvemmin tarvitsi vastata kysymykseen, tuliko henkilövahinkoja. Tavallisesti ei tullut.

Amarant-täti ei sietänyt keskustan menoa. Hän oli syntynyt pienessä kylässä lähellä Karksia ja hänellä oli kaksosveli, minun isäni. Isä oli pitkään ainoa, jonka kanssa täti ylipäänsä joutui mitään jakamaan. Suuret väkijoukot hirvittivät häntä yhä, vaikka hän asuikin taas yhdessä isäni kanssa. Isän läsnäolo olisi voinut rauhoittaa häntä, mutta hän saapui paikalle hermostuneempana kuin koskaan ennen ja alkoi taas puhua nopeasti uikuttaen.

”Meidän koulussa oli yksi poika, hyvä poika, yksinkertainen poika, mutta eräänä päivänä hän katosi. Vanhemmat etsivät poikaa kaikkialta, mutta häntä ei löytynyt. Vanhemmat järjestivät pojalle hautajaiset ja olivat jo unohtamaisillaan kaiken, kunnes eräänä päivänä jättivät ikkunan auki kotoa lähtiessään. Vahingossa. Kun he palasivat kotiin, poika istui huoneessa. Hän ei ollut elävä eikä kuollut. Jotakin siltä väliltä. Kuka sitä vetoa oikein tarvitsi, minä vain kysyn?”

”Mutta täti… tässä tapauksessa tuuli ei ainakaan vienyt ketään mukanaan”, yritin lohduttaa.

”Siinä ei ole mitään eroa”, Amarant-täti intti ja naputti kynnellään kolibrin lasista selkää. Kolibri helisi vienosti.

Minä huokaisin. Olen yrittänyt analysoida tieteellisestä näkökulmasta, miksi jotkut ihmiset keskittyvät elämässään vain negatiivisiin asioihin, ja päätynyt lopputulokseen, että he kärsivät kroonisesta masennuksesta, mutta kieltäytyvät tunnustamasta sitä. Se tekee
kanssakäymisestä heidän kanssaan jatkuvaa piiloleikkiä. Tiedämme molemmat, että toinen meistä tarvitsisi apua, mutta ei halua ottaa sitä vastaan. Se on noidankehä. Mitä enemmän avuntarvitsijaa yrittää tukea, sitä vähemmän apua hän haluaa, sillä hän pitää itsestään
sellaisena kuin on.

Amarant-täti, joka oli luonteeltaan valittaja, piti niin ikään itsestään
sellaisena kuin oli. Ihmisenä, jonka heikkoutena oli pyrkimys järjestää toisten ihmisten asioita ja tuputtaa heille omia mieltymyksiään.

Tosiasia on, etten pitänyt Amarant-tädistä kovinkaan paljon, mutta hän oli oikeassa – olin aina ymmärtänyt häntä. Ymmärsin hänen kauheaa lapsuuttaan ankarien vanhempien puristuksessa, josta isäni selviytyi kutakuinkin normaalina, mutta johon Amarant-täti nuorempana ja herkempänä jäi loukkuun.

Huokaisin ja kysyin, haluaisiko Amarant-täti kupposen mustaa teetä. Täti pudisti päätään. ”Tiedät kyllä rakas, että minulla on herkkä vatsa.” Niinpä tietysti, tiesinhän minä. ”Kun se”, täti osoitti kolibria, ”ilmestyi taas esiin, soitin ensimmäiseksi lääkärille. Siellä ei tietenkään sanottu mitään järkevää. Sitten soitin äidillesi.”

”Äitisi kuunteli minua kyllä, mutta heti kun sanoin, että asia liittyy isääsi ja että nyt on taas ilmestynyt näkyville se kolibri, jonka te ostitte joskus Jaltalta, ja että jo silloin ihmettelin, miksi te ostitte kolibrin ettekä delfiiniä, äitisi keskeytti minut epäkohteliaasti ja sanoi, ettei
siinä lasitavaramyymälässä myyty delfiinejä…”

”Hän on oikeassa”, sanoin väliin. ”Delfiinejä ei ollut. Kysyimme niitä monesta paikasta, mutta ne oli myyty loppuun.” ”Miten sinä voit sitä muistaa, sinähän olit niin pieni!” täti huusi.

”Täti, tietysti minä muistan sen matkan. Se oli ainoa kerta, kun
pääsin lapsena ulkomaille.”

”Joka tapauksessa äitisi ei osannut sanoa minulle mitään järkevää. Käski minun heittää kolibrin menemään, miksi minä sellaisia romuja säilytän. Mutta kuinka minä saattaisin…”

Täti katsoi minua nähdäkseen, miten reagoin hänen puheisiinsa. En antanut huijata itseäni. Täti testasi mielellään ihmisiä. Kun olin vielä pieni, täti kysyi minulta, tiedänkö, mitä hänen nimensä tarkoittaa. Pudistin päätäni. ”Revonhäntä”, täti sanoi ja siristeli ovelasti silmiään. Jostakin syystä se lapsuudenaikainen keskustelu tuli minulle mieleen nyt, kun Amarant-täti oli viihtynyt sohvalla jo liian pitkään ja päivä … se haisi yhä enemmän märän eläimen turkille.

”Tiedätkö sinä, mikä kolibri se on?” kysyin tädiltä.
”Totta kai. Selvitimme sen heti. Se on hammasnokkakolibri. Sillä on hampaat.”
”Kolibrilla?”
”Niin. Se on ainoa laji, jolla on nokan sisäpuolella jotakin hampaiden
tapaista. Androdon aequatorialis.”

Itse asiassa tiesin sen erittäin hyvin. Olimme puhuneet siitä isän kanssa monta kertaa. Isä oli omasta nimestään erittäin ylpeä, sillä se oli epätavallinen. Neuvostoaikana virkailijoilla oli oikeus muuttaa omituisia nimiä, joita vanhemmat halusivat antaa lapsilleen. Androdonistakin haluttiin tehdä Andreas, mutta virkailijalla oli ollut viimeinen työpäivä ennen eläkkeelle jäämistä ja vaikka hän vakuutti saattavansa muutoksen vielä voimaan, hän unohti sen tai hänet keskeytettiin eikä hän enää ehtinyt työpöytänsä ääreen. On myös mahdollista, että hän vain päätti tehdä viimeisen hyvän työnsä, tai ehkä hänen läksiäisjuhlansa alkoivat. Sitä isä ei tiennyt.

Heidän luokallaan oli poika, jonka vanhemmat halusivat antaa lapselle kaksi
nimeä, mutta sitäkään ei sallittu. Niinpä hänestä tuli Stenerik. Tädin nimeksi tuli Amarant kummallisen sattuman vuoksi: vanhemmat halusivat antaa nimeksi Aurora, mutta se oli erään sotalaivan nimi. Yhdessä virkailijan kanssa he tulivat siihen tulokseen, että Amarant on yhtä hyvä.

Kaiken tämän oli isä kertonut minulle, lapselle, kun istuimme hänen huoneessaan ja hän puhalsi pieniä lasiesineitä. Äiti oli usein vihainen ja sanoi, että kerran isä vielä polttaa koko talon poroksi. Sitä ei koskaan tapahtunut. Sen sijaan isä lähti pakoon äidin myrkyttämää ilmaa ja otti kaikki lasiesineet mukaansa. Ilmeisesti hän otti mukaansa myös pienen lasisen kolibrin.

Muistin tämän kaiken vaaleansinistä kolibria katsellessani. Minkähän takia se jaltalainen lasitaiteilija oli halunnut tehdä juuri vaaleansinisen… Eivät kai hammasnokkakolibrit sellaisia tavallisesti olleet?

”Hammasnokkakolibri on vihreä. Mutta tämä on sininen”, Amarant-täti sanoi päättäväisesti. ”Sellaistako minun pitäisi joka päivä katsella? Kultaseni, sinähän ymmärrät minua?” En kestänyt hänen katsettaan.

Täti katseli asuntoani. Nyrpisti nenäänsä kynttilän hajulle ja kysyi, miksei ruoka ole pöydässä. Enkö todellakaan kunnioita häntä lainkaan? ”Veripalttua, herneitä, papuja ja leipää”, hän listasi asioita, joita pöydässä olisi perinteisesti pitänyt olla. Huokaisin ja lähdin keittiöön. Tunsin toisesta huoneestakin, miten Amarant-täti tuijotti minua kaiken näkevillä silmillään.

Kuulin narinaa, täti etsi ilmeisesti parempaa asentoa sohvalla. Hän veti keuhkot täyteen ilmaa ja huusi sitten läpitunkevalla äänellä: ”Kultaseni, minulla on sinulle todella huonoja uutisia!”

Jokin kuristi kurkkuani. Kuristaa jatkuvasti. Ensimmäistä kertaa kuulin nuo sanat, kun isä ei enää tullut kotiin, kun hän oli muuttanut takaisin tädin luokse, saanut sieltä oman huoneen ja jättänyt meidät äidin kanssa kaksin. Toisellakin kerralla sanat liittyivät isään. Silloin oli tapahtunut onnettomuus… Onnettomuus, josta selvisimme voittajina me kaksi – minä ja Androdon.

Joskus niin sanotaan tilanteessa, jossa ei oikeastaan pitäisi ollenkaan
käyttää niin kolkkoja sanoja. Joku saattaa esimerkiksi sanoa, että ”huonoja uutisia, sukassasi on silmäpako” tai ”huonoja uutisia, et päässyt kokeesta läpi”. Sellaisissa tilanteissa sitä haluaisi kääntää puhujalle selän ja poistua huoneesta, sillä hän on ansainnut vähintään yhtä dramaattisen kohtauksen kuin itse on järjestänyt. Tällä kertaa puhuja oli Amarant-täti.

”Minulla on huonoja uutisia… nyt on niin, että sinun on pantava se ikkuna kiinni. Minulla todettiin eilen niskassa hermotulehdus. Voit kuvitella, miten kosteaa siellä ylhäällä on. Sinnehän kasaantuu kaikki, vuorien ympärille pilviksi, ja sataa sitten yhtenä kauniina päivänä alas, mutta siihen saakka… Millaista elämää se on?”

Kiitos, Amarant-täti, sanoin itsekseni. Draamaa ruudussa, liioiteltua ja merkityksetöntä.

Eteisen pöydällä soi vanhanaikainen lankapuhelin. Tiesin, että soittaja oli äiti. Ensiksikin, kukaan muu ei ollut soittanut siihen pitkään aikaan ja toiseksi, äiti soitti aina, kun Amarant-täti oli hermostunut.
”Etkö meinaa vastata?” täti kysyi uteliaana.

Oliko täti aina työntänyt nenänsä toisten asioihin? Ei kai. Muistin, että aina kun isä ja äiti veivät minut tädin luo, hänellä oli kiire. Hän vei minut vierashuoneeseen, jota hän nimitti ”kissan huoneeksi”, ja jätti minut sinne piirtämään. Kun olin kurkkuani myöten täynnä piirtämistä, kurkistelin Amarant-tätiä ovenraosta. Yleensä ei ollut mitään nähtävää, sillä täti roikkui puhelimessa ja jutteli jonkun kanssa. Välillä hänellä kävi vieraita.

Täti muuttui sellaiseksi isän kuoleman jälkeen. Isä oli ollut poissa
jo viisi vuotta, mutta täti kävi edelleen kerran viikossa minun luonani.
Hänellä oli aina mukanaan jotain isältä jäänyttä. Tällä kertaa sitten tuo kolibri…

Tulin keittiöstä, laskin pöydälle vadillisen punaisia papuja ja otin lasilinnun käteeni. Tunsin sen kylmän sileän selän kämmenelläni ja katsoin siipiä, joihin oli painettu sulkakuvioita. Jos olisin asiantuntija, sanoisin: ”Hienoa työtä.” Mutta minä en ollut asiantuntija, isän
lasiharrastuksesta huolimatta en tiennyt alasta juuri mitään.

Minusta oli tullut kuvataiteilija, joka tietenkin oli työtön ja eli satunnaistöillä ja äidin armopaloilla.

”Tuli mieleeni, kun kävit maalaamassa minun luonani”, täti sanoi.
”Muistatko, että kerran piirsit kolibrin? Lähetit kuvan Pohjantähteenkin, ja se julkaistiin. Olimme niin ylpeitä. Isäsi oli todella ylpeä. Hän uskoi,
että sinustakin tulee lasitaiteilija.”
”Se oli tukaani”, keskeytin tädin puheen.
”Tukaani?”
”Niin, se lintu oli tukaani, ei kolibri. Kuvan nimi oli Maailma on avoin. Se oli vuonna 1988. Ei ihme, että ne julkaisivat sen.”
”Hyvä isä, en ole koskaan tajunnut, että sinä olet niin vanha. Sanot,
että vuosi oli 1988… Sinä osasit siis jo kirjoittaa?”
”Kyllä. Olin kahdeksanvuotias.”
”Kahdeksan… voi luoja miten aika juoksee. Mitä sinä nyt teet?”
Hän kysyy sitä joka kerta.
”Aivan, sinä maalaat, eikö?”
”Ei, en maalaa, täti. Tämä käsi…” sanoin ja näytin hänelle alaspäin
taittunutta kättäni.
”Ah, niin… kuin siivet olisi leikattu…” Amarant-täti huokaisi.

”Kultaseni, tiedätkö. Olen ajatellut, että sinun pitäisi hankkia itsellesi
jokin toinen koulutus. Sellainen, jossa pitää puhua enemmän”, täti alkoi taas järjestellä elämääni, mutta minä en kuunnellut. Ajatukseni karkasivat päivään, jolloin lähdimme isän ja tädin kanssa uimaan. Täti oli pukeutunut keltaiseen mekkoon, joka aaltoili hänen täyteläisten reisiensä ympärillä. Päänsä hän oli suojannut auringolta hatulla. Isä yritti istua varjossa ja suojella hintelää, kalpeaa ruumistaan palamiselta, mutta lopulta tädin onnistui houkutella hänetkin uimaan. Sitten täti järjesti meille piknikin ja avasi samppanjan, jota me isän kanssa emme juoneet ja jonka hän siis joutui kumoamaan yksin. Kun ajoimme järveltä poispäin, pajunoksat iskeytyivät vasten auton avoimia ikkunoita ja tädin hattua, paarmat surisivat tuulilasin alla ja
täti hermostui. Hän pyysi minua monta kertaa sulkemaan ikkunan,
mutta minulla oli liian kuuma. Pistin käden ulos ikkunasta tuulen
siliteltäväksi ja katselin auton peruutuspeilissä riippuvaa vaaleansinistä
kolibria. Isä oli kiinnittänyt sen siihen pian matkan jälkeen. Täti kokeili sillä välin ovissa olevia nappuloita ja painoi lopulta kaikki yhtä aikaa alas. Muistan, että minuun sattui kovasti ja sitten heräsinkin jo sairaalassa. Minulle kerrottiin, että käsi saatiin irrotettua ikkunan
välistä, mutta jänteet olivat vahingoittuneet niin pahasti, ettei se
pysyisi enää koskaan kunnolla suorana.

Täti oli sen onnettomuuden jälkeen pari kuukautta kadoksissa. Sitten hän ilmestyi taas mukanaan kasa lahjoja. Se toistui joka viikko. Aina täti oveni takana, mukana muutama lahja. En ole puhunut tästä aikaisemmin. Mutta tiedän,
että hän tietää, miltä minusta tuntuu.

”Kulta, voisitko ottaa sen itsellesi, se tekee minut hulluksi. Hän tekee
minut hulluksi”, Amarant-täti sanoi viattomasti.

Nyökkäsin ymmärtäväisesti ja lupasin panna kolibrin piiloon, ettei hänen tarvitsisi nähdä sitä. Minulla oli isän tavaroita varten erillinen huone. Se alkoi hiljalleen täyttyä, mutta se ei haitannut, sillä minulle jäi vielä pari ylimääräistä huonetta. Täti alkoi tehdä lähtöä. Äkkiä minulle valkeni…
”Oliko se isä?”
”Mikä?”
”Onko se isä, joka pyytää sinua käymään täällä ja vahtimaan
minua? Siksikö sinä aina tuot mukanasi hänen tavaroitaan, että hän
tahtoo tietää, onko minusta tullut mitään… joku merkittävä? Että
muistaisin aina, että minulla on hänen lapsenaan velvollisuus tulla
suureksi taiteilijaksi?”
”Älä nyt… Kaikki on hyvin, kultaseni”, Amarant-täti sanoi odottamattoman
lämpimästi ja katsoi minua kuin huolestunut vanhempi sairasta lastaan. Ymmärsin, että olin ylittänyt rajan.

Sisälläni alkoi kiertää, avasin ikkunan uudelleen, halusin tuulettaa sen hajun pois. Täti istui ikkunalaudalle ja valmistautui lentoon. Ensin hän kiitti minua ja sanoi sitten varmuuden vuoksi, että myös hän oli ollut siinä autossa, jota minä olin yrittänyt ohjata vahingoittuneella kädelläni ja josta olimme selvinneet vain kolibri ja minä.

Nyökkäsin hiljaa kuten aina ja katsoin, kuinka täti leijaili kattojen taa. Huokaisin helpottuneena: ”Seuraavaan vainajien muistopäivään, Amarant-täti.”

Ripittäytyminen

Kahdeskymmenesensimmäinen marraskuuta, kello kuusitoista yksitoista.

Hei. Kirjoitan sinulle toista kertaa. Miksi minä näin yhtäkkiä kirjoitan,
sinä varmaan mietit. Halusin vain tunnustaa muutaman asian. Muutaman erittäin pahan asian, jotka olen elämäni aikana tehnyt.

Nyt sinä mietit, miksi juuri sinun pitää joutua tämän verbaalisen ripulin uhriksi, miksi en voinut kirjoittaa jollekulle toiselle? Mutta minä pyydän, lue kuitenkin tämä kirje.

Ensiksi, minun ei ollut helppo keksiä juuri niitä oikeita tapahtumia, elämäni kaikkein kamalimpia tekoja. Minun piti ensin punnita niitä huolellisesti. Toiseksi, ainakin yksi teko koskee myös sinua. Tiedän, että olet miettinyt sitä, ja me kumpikin tiedämme, mistä on kyse. Mutta suo minulle kuitenkin se ilo, että kirjoitan sen joka tapauksessa paperille eli tunnustan.

Ole hyvä ja kirjoita minulle, jos haluat. Vilpittömästi tervehtien.

Kahdeskymmenestoinen marraskuuta, kello neljätoista nolla seitsemän.

Tiesin, että alat etsiä kirjeestäni taka-ajatusta. Mutta sellaista ei ole.
Halusin vain kertoa sinulle elämästäni ja siitä, mitä olen tässä välissä
tehnyt. Sen teon suhteen tulin toisiin ajatuksiin. Voi olla, että keksit
itse, mikä se oli. Jos et, sano. Ehkä raotan salaisuuden verhoa.

Suuri kiitos muuten, että vastasit. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Oli mukava lukea, että sinulla on kaikki hyvin. Mietin tässä välillä omaa
elämääni ja kirjoitin muistiin vielä yhden asian. Sen, mitä sinä teit
minulle. En ole edes ihan varma, kumpi on typerämpi teko, sinun
vain minun. Tiedätkö sinä?

Kirjoitat, että olet minusta huolissasi. Älä suotta huolehdi, minulla on kaikki hyvin ja oloni on loistava. Tiedän, etten kohdatessamme antanut itsestäni kaikkein vakainta vaikutelmaa. Millaisen kuvan voisikaan antaa itsestään ihminen, joka roikkuu alttarilla Jeesuksen Kristuksen patsaan kyljessä.

Mutta usko minua, sillä hetkellä olin varma, että hän puhui minulle, ja halusin kuulla sen mahdollisimman hyvin. Halusin painaa korvani hänen suutaan vasten varmistaakseni, että kuulin oikein.

Pyhä isä, kunniasanalla, kuulin oikein. Jeesus sanoi: ”Pelasta minut!”

Kahdeskymmeneskuudes marraskuuta, kello yksitoista seitsemäntoista.

Anteeksi, etten ole vastannut pariin päivään. Oli muutama kiireellinen
henkilökohtainen asia hoidettavana. Minun mielestäni arkkipiispaan ei tarvitse olla yhteydessä. Jos olisit halunnut puhua tästä hänen kanssaan, olisit voinut tehdä sen heti. Nyt on kulunut jo niin kauan aikaa ja Jeesuskin on jo tottunut uuteen elämäänsä.

Minä itse asiassa luulen… ei, olen täysin varma, että hän viihtyy täällä. Tälläkin hetkellä hän katsoo minua pöydän toiselta puolen iloinen pilke silmissään. Yritin asettaa hänet tuolille istumaan, mutta hän luisui maahan.
Lopulta sain sen onnistumaan vyön avulla. Välillä minusta tuntuu, että hän on kuin vanha ihminen, josta pitää huolehtia joka päivä, mutta oikeastihan hän on vain 33-vuotias.
Yksi ongelma kyllä on, ruokahalu hänellä ei ole kummoinen. Tiedätkö, mitä sille voisi tehdä?

Neljästoista joulukuuta, kello yhdeksän kaksikymmentäkolme.

Anteeksi, että vastaamisessa kesti näin kauan. Rehellisesti sanottuna
edellinen kirjeesi Jumalan vihasta ärsytti minua todella paljon ja päätin,
etten kirjoita sinulle enää.

Jeesukselle annoin nimeksi Peeter, se sopii hänelle paremmin. Jos sinua kiinnostaa – ja minä tiedän, että kiinnostaa – voin kertoa, mitä me päivittäin teemme. Eilen kävimme autoajelulla. Panin Peeterin takapenkille pitkälleen, sillä etupenkille hän ei mahdu, ja minusta tuntui, että hän nukkui.

Autossa nukkuessaan hän näkee varmasti toisenlaisia unia kuin kotisohvalla, ja ajattelin, että ehkä hän näkee unessa sinutkin. Sillä sinut hän on tietysti elämänsä aika nähnyt monen monta kertaa. Etkös sinä ollut 18, kun sinusta tuli pastori? Siinä voi olla vähän sensaation makua, kun niin nuori poika ottaa hoitaakseen niin vastuullisen tehtävän.

Varmasti Peeterilläkin oli siitä oma mielipiteensä. Mutta hän oli varmaan liian kohtelias kertoakseen sitä sinulle. Mitä autossa sitten tapahtui? Peeter nukkui takapenkillä ja minä ajattelin sinua. Ajattelin, että voiko pyhän isän sisällä olla niin paljon raivoa, että hän uhkaa hengenmiestä Herran vihalla?

Lopulta tulin siihen tulokseen, että sinulla oli varmasti siihen hyvä syy. Luulen, että olit ehtinyt ajan kuluessa kiintyä kovasti Peeteriin, ehkä jopa rakastit häntä, ja nyt tunnet itsesi yksinäiseksi.

En paheksu sitä ollenkaan, mutta sinun on hyvä tietää, ettei tuollainen käytös tuo Peeteriä yhtään lähemmäksi. Hän ei nimittäin siedä kiukkuilua. Minä esimerkiksi eilen suutuin yhdelle autokuskille, joka ajoi parkkipaikalla automme oikeasta kyljestä sisään. Mitään vakavaa ei tapahtunut, mutta minun oli sanottava hänelle hyvin pahasti, sillä olihan auton kylki kuitenkin rutussa enkä saanut Peeteriä enää autosta ulos. Suurella vaivalla se kuitenkin lopulta onnistui.

Tämä on oikeastaan syy, miksi päätin kirjoittaa sinulle. Peeterin pää nimittäin kärsi kolarissa. Osaatko sanoa, keneltä voisin pyytää apua?

Viidestoista joulukuuta, kello viisi neljäkymmentäkaksi.

Kiitos ymmärryksestä. Tästä onkin tosi vaikea puhua ja siksi valehtelin. Valehtelu on tiettävästi yksi kuolemansynneistä, yksi Danten helvetin piireistä. Ei epäilystäkään, että sen teon vuoksi en löydä pelastusta. Vai löydänkö sittenkin, nyt, kun olen siitä kirjoittanut.

Mitä luulet? Oikeastaan on toinenkin valhe. Muistatko, kun kävin joka päivä sinun luonasi? Sinä et tainnut koskaan huomata minua. Istuin aina oikealla puolella kuudennella rivillä. Ihan penkin päässä. Huomasitko? Minä joka tapauksessa huomasin sinut. Jos ollaan rehellisiä, ihmiset, jotka tapaavat toisensa usein, ovat ystäviä.

Mutta mitä minä tein? Kun tohtori kysyi, onko minulla ystäviä, vastasin ”ei”.
Se oli valhe. Minä valehtelin lääkärille, ettemme sinä ja minä ole koskaan olleet ystäviä. Mutta hän vain kysyi ja kysyi, onko minulla harrastuksia, onko läheisiä…

Kerran sitten sanoinkin, että yksi ystävä on ja että kuuntelen mielelläni musiikkia. Siihen asti, että toisesta huoneesta kuuluu kovaäänisen ja pisteliään pojan ääni, toisesta kaiken maailman myymälävarkaiden huutelua. Mutta hän ei voinut luovuttaa vaan tivasi joka kerta, puhunko minä sinun kanssasi ja tapaanko minä sinua ja jaanko kanssasi surut ja ilot. Lopulta en enää kestänyt lääkärin painostusta ja sanoin, että tiedätkö, sinä ja minä
emme ole todellisia ystäviä. Lääkäri oli tietysti närkästynyt. Hän sanoi, että minun pitäisi ajatella asiaa uudelleen. Että ystävyys ei ole kuin vanha lapanen, jonka voi kuluneena ja reikiintyneenä viskata roskiin ja neuloa tilalle uuden. Lääkärin mielestä minun pitäisi olla
enemmän tekemisissä kanssasi ja olla itse aloitteellinen.

Ja niin minä sitten kävin sinun luonasi, mutta sinä olit rippiaikoina aina jotenkin kiireinen. Mutta ne kerrat, kun onnistuimme tapaamaan, olivat erilaisia… Näitkö sinä edes minua sen pienen luukun läpi? Tuntisitko
sinä minut?

Ai niin, se ensimmäinen valhe. Valehtelin, että Peeterin pää kärsi vaurioita. Oikeastaan se irtosi kokonaan. Toivon, että Jumala antaa minulle anteeksi, ja sinä myös.

Seitsemästoista joulukuuta, kello nolla yksitoista.

Kiitos puusepän yhteystiedoista. En silti vienyt häntä sinne. Löysin erään toisen miehen, joka osaa tehdä puutöitä. Kaimar on todellinen ihme! Hän ei kysynyt yhtäkään turhaa kysymystä, katsoi vain irtonaista päätä ja tarttui toimeen.

Ensin hän hioi Peeterin kaulaa lyhyemmäksi. Kiinnitti sitten pään jollakin liimalla, jolla kuulemma kiinnittäisi vaikka hevosen harjan, ja veteli lopuksi lakalla. Peeter näyttää siltä kuin olisi noussut kuolleista! Tilasin meille merkkipäivän kunniaksi kiinalaista ruokaa ja lupasin Peeterille, että kirjoitan sinulle yhdestä teosta, joka vaivaa minua yhä.

Ajattelen edelleen hellyydellä rippituolissa yhdessä viettämiämme tunteja. Minähän tiesin, miltä sinä näytät, mutta sinä et varmasti katsonut minua kertaakaan. Ne hetket, kun istuimme siinä pienessä suljetussa puulaatikossa kuin kaksi hautaan laskettua, olivat minulle hyvin merkittäviä. Yritin aina kuvitella, millainen ilme sinulla siellä toisella puolella on. Onko silmiesi ympärillä edelleen ne naururypyt, jotka päivänvalossa erottuivat hyvin selvästi? Ovatko ne naururypyt pimeässä mustat?

Muistin, että kun minulla oli huoli ihmisistä, jotka olivat lahjoittaneet minulle rahaa hoitoa varten, sinä sanoit, että hyvät ihmiset ovat kaikkein vaarallisimpia, sillä hyvyyden kanssa voi mennä liian pitkälle. Tiedän, että puhuit yhdestä konkreettisesta asiasta, minun vastuuttomuudestani. Ja minä lupasin sinulle, että lahjoitan onnenkantamoiseni kirkolle, mutta nyt tunnustan, etten aina tehnyt niin. Useimmiten jätin pienen osan itselleni. Kerran peräti puolet. Et varmasti pahastu vaan tajuat, että tarvitsin rahaa elämiseen. Nyt en voi antaa kirkolle enää mitään, sillä minun pitää huolehtia Peeteristä.

Uskon, että ymmärrät.

Sitten toinen, kaikkein typerin asia, jonka olen elämäni aikana tehnyt. Se vasta oli temppu. Jonkin aikaa ajattelin kertoa siitä, kun toin lapsena linnunpoikasen sisälle ja tapoin sen vahingossa nukkuessani. Mutta se, mitä loppujen lopuksi keksin, ohittaa lintupolonkin elämän.

Olen muuten jo rankaissut itseäni. Join kahden litran pullollisen lämmintä vettä. Voit kuvitella, miten paha olo siitä tulee. Rangaistuskeinoni ovat aina ruumiillisia. En sentään piiskaa itseäni, niin kuin katumusharjoitukseksi suositellaan. Teen esimerkiksi niin, että syön jonakin päivänä vain omenia. Voit taas kuvitella, miten se saa vatsan umpeen ja mitä siitä seuraa.

Joskus rankaisen itseäni niin, etten pane julkisella paikalla paitapuseroni alle aluspaitaa. Muistatko, kun kerroin sinulle, miten epämiellyttävältä tuntuu, kun joku tuijottaa minun roikkuvia nännejäni? Oikeastaan sillä ei ole mitään merkitystä, miten minä itseäni rankaisen. Ainoa mitä sinun pitää tietää on se, että olen rankaissut itseäni eikä sinun tarvitse enää vaivata päätäsi sillä, milloin Jumalan viha lankeaa minun päälleni.

Muistatko, kun kerroin, että luonani kävi avaruusolioita? Muistatko? Asuin silloin Karlovassa yksiössä, jossa ei ollut yhtäkään omaa tavaraani. Muistatko, kun kerroin, että siellä oli niin kylmä, etten voinut työntää sänkyä seinää vasten, sillä se olisi tiennyt keuhkokuumetta. Sitten eräänä päivänä luokseni tuli avaruusolio. Se paljastui niin, että valkoiseen lakanaani ilmestyi ruskeita tahroja. Tuijotin tahroja ja uskalsin jopa koskettaa niitä, mutta en maistaa. Pesin lakanan ja toivoin, että tahrat katoaisivat, mutta eivät ne kadonneet. Päin vastoin, voisin sanoa, että niistä tuli entistä selvempiä.

Kului viikko ja tahrat alkoivat jo unohtua, kun eräänä päivänä kiljahdin säikähdyksestä huomatessani, että tahroja oli tullut lisää. Ne olivat vieläkin selkeämmin ruosteenvärisiä kuin edelliset ja täysin eri kohdassa.

Kutsuin naapurinikin niitä katsomaan. Tuijotimme ja tutkimme tahroja ja tulimme siihen lopputulokseen, ettei kyseessä voinut olla mikään muu kuin avaruusolio. En edes muista, oliko se minun vai hänen ajatuksensa. Ilmeisesti kuitenkin minun, sillä isoäidilleni oli käynyt samalla tavalla. Hänen luonaan kävi avaruusolioita, jotka jättivät valkoisten sohvatyynyjen päälle suuria ruskeita kotiloita. Isoäiti oli minua rohkeampi, tarttui kotiloihin ja heitti ne uuniin. Sanoi vielä, että kotiloiden pinnalla oli pieniä kastepisaroita muistuttavia kuvioita. Ilmiselvästi avaruusolio.

No, seuraavaksi se tuli sitten minun luokseni kuin kirous, jolla on tapana toistua historian kuluessa. Taisin jopa avaruusolioiden pelossa muuttaa asunnosta väliaikaisesti muualle. Sitä kesti niin kauan, että ratkaisin avaruusolion salaisuuden. Nostin nimittäin lakanan päältä kasettinauhurin ja huomasin uusia tahroja.

Silloin tajusin – avaruusoliot olivat kasettinauhurissa olleista vanhoista paristoista vuotavaa nestettä. En kertonut siitä sinulle, sillä olisi ollut todella ikävää, jos emme olisi enää voineet puhua avaruusolioista. Minusta tuntui, että se tuotti sinulle hupia.

Se on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Ehkä olet tähän asti luullut, että minun luonani tosiaankin kävi avaruusolio? Oikeasti kyse oli kosteuden takia vuotaneista paristoista. Myös tämän olen nyt siis tunnustanut.

Kahdeskymmenesneljäs joulukuuta, kello seitsemän viisikymmentäyksi.

Kiitos onnitteluista! Tämä on meille kummallekin tärkeä päivä. Ajattelin sen vuoksi jo eilen antaa Peeterille pienen lahjan. En malttanut odottaa, olin kärsimätön, tiedän, se on synti. Pahoittelen, olin niin kiihtynyt. Vein Peeterin ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen autoajelulle. Hän oli siitä iloinen. Yritin asetella hänet niin, että hän näkisi ikkunasta ulos. Hänellä oli hirmuisen hyvä mieli. Jos hänellä olisi häntä, hän olisi heiluttanut sitä. Oliko se sopimaton vertaus?

Joka tapauksessa päätin, että juhlistamme Peeterin syntymäpäivää arvokkaasti, kakulla ja kolmellakymmenelläkolmella kynttilällä. Matkalla kauppaan ajoin kirkon ohi ja tulin selittämättömän surulliseksi. Ymmärsin, että vanhasta kodista lähteminen oli ollut Peeterille liian suuri muutos. On mahdollista, että hän oli kärsinyt enkä omassa itsekkyydessäni ollut pannut sitä merkille.

Päätin tehdä pienen vakoiluretken kirkkoon ja tutkia, olisiko sopiva hetki viedä Peeter katsomaan vanhaa asuinpaikkaansa. Tunnustan, ettei hetki ollut lainkaan sopiva. Siellä oli kova hässäkkä. Kaikki vanhat ihmiset etsivät innoissaan parempia paikkoja ja nuoret seisoivat vaivautunein ilmein nurkassa, mutta vanhemmat komensivat heidät riviin.

Pääsin vaivoin ihmisjoukon läpi näkemään alttarin ja tyhjän kohdan siinä,
missä Peeter oli joskus roikkunut. Ja sinut… Sinut näin myös. Sinä seisoit siellä, Raamattu ylös nostettujen kättesi välissä. Olit kaunis kuin Jumalan ruumiillistuma maan päällä, aurinko leikki voimakkaalla otsallasi ja kirkkokansa tuijotti sinua suut ammollaan.

Anna anteeksi, etten tuonut Peeteriä sisälle. Pelkäsin, että muisto olisi
hänelle liian henkilökohtainen ja hän voisi puhjeta itkuun. Sen jälkeen, kun hänen päänsä irtosi, olen muuttunut erityisen varovaiseksi. Mieti, mitä suolaiset kyyneleet tekisivät sata vuotta vanhalle maalille.

Niin. Nyt muistin tietenkin Raamatun. Se minun pitäisi myös tunnustaa. Vaikka ilmeisesti ymmärsit jo, että se olin minä, joka pani kirjeen Raamatun väliin. Se olikin oikeastaan ensimmäinen kerta, kun kirjoitin sinulle. Nyt ehkä ymmärrät, miksi aloitin kirjeeni sanoilla ”kirjoitan sinulle toista kertaa”. Muistatko sen kirjeen?

Ensin siitä kirjeestä. Se ei ollut vain paperinpala, jonka sujautin kirjan väliin. Se oli kirje isolla alkukirjaimella – Kirje – merkityksellinen väline. Taittelin kirjeen neliskulmaiseksi kirjekuoreksi ja suljin sen kynttilävahalla. Siitä jäi kirjeeseen kyllä ruma rasvatahra, mutta mitä siitä. Tärkeintä ei ollut kirjeen ulkoasu vaan sisältö. Ja jotta et
tunnistaisi käsialaani, kirjoitin kirjeen kirjoituskoneella. Voit kuvitella, miten vaikeaa oli löytää toimiva kirjoituskone. Niistä on tullut jo harvinaisuuksia. Etsin ja etsin, kunnes lopulta löysin yhden täydellisessä kunnossa olevan kirjoituskoneen.

Se oli Miehitysmuseossa.

Minun piti tehdä hirveästi töitä, että sain kirjeen kirjoitettua. Kävin museossa yhteensä kai kuusitoista kertaa, kunnes sain sen valmiiksi. Ensimmäisellä kerralla otin koneesta pois yhden vanhan kirjeen – se oli jonkun kirje vankileirille – ja säilytin sitä huolellisesti, jotta voisin lopuksi panna sen takaisin paikoilleen.

Panin heti tilalle puhtaan paperin ja ehdin kirjoittaa siihen sanan ”Minä”. Toisella kerralla kirjoitin jo kokonaisen lauseen, kolmannella kokonaisen kappaleen ja viimeisellä kerralla panin museon alkuperäisen kirjeen takaisin. Silloin jäin kiinni. Museon vartija oli alkanut epäillä jotain ja oletti, että pannessani kirjettä takaisin olin itse asiassa varastamassa sitä.

Voit kuvitella, miten tukalaan tilanteeseen jouduin. Selitin, että kirje oli
huonosti ja yritin saada sen parempaan asentoon. Lopuksi väitin, että
se oli sukulaiseni kirje. Pari kyyneltä pelasti päivän. Joka tapauksessa olin saanut kirjeen jo valmiiksi. Ainoa ongelma on se, etten muista, mitä oikein kirjoitin. Museossa oli pimeää ja kirjoituskertojen välissä oli niin pitkä aika, etten muistanut, mihin asti olin edellisellä kerralla päässyt. Mutta koska olin viivytellyt kirjeen toimittamisen kanssa jo liian kauan, suljin sen kiireesti vahalla ja panin alttarilla levänneen Raamatun väliin. Kirjeen päälle piirsin käsin pienen avaruusaluksen.

Tiesin, että löydät sen. Muistan hämärästi, että siinä luki näin: ”Olemme kannoillasi ja seuranneet sinua jo pitkään. Hetkesi on koittanut.”
Se olin minä. Anteeksi harmiton pilani. Tahdot varmasti tietää, miten Peeterin päivä tänään sujuu? Älä luule, etten ole suunnitellut kaikkea etukäteen. Mutta nyt on kiire, joten kirjoitan siitä sinulle huomenna.

Kahdeskymmeneskahdeksas joulukuuta, kello kolmetoista nolla seitsemän.

Ehditkin kirjoittaa oman kirjeesi ennen minua. Poliisia ei tarvita, se vain hermostuttaisi Peeteriä. Yritetään ratkaista asia siististi keskenämme.
Minulla oli sellainen tunne, että meillä alkoi juuri sujua. Minä olen tunnustanut valtaosan asioista ja sinä olet päässyt askeleen verran lähemmäksi Peeteriä.

Kysyt, missä me asumme. En ala väittää, että asumme kaukana. Tartto on pieni puukaupunki, täällä ei ole mikään liian kaukana. Muistan, kun kerroit minulle ylösnousemuksesta. Siitä, kun Maria Magdaleena löysi Peeterin. Miten hänen hautansa oli tyhjä ja Peeter oli noussut kuolleista, sillä hän oli niin pyhä, ettei edes suuri vääryys pystynyt häntä tappamaan.

Oikeastaan en ole niin tyhmä kuin sinä luulet. Tiedän, että yritit rauhoitella minua sillä sadulla, mutta hyvät ihmiset ovat opettaneet minulle yhtä ja toista elämäni aikana. He ovat opettaneet minut epäilemään. Lähdin suoraan kotiin ja tutkin ylösnousemustarinaa. Itse asiassa se oli niin, että apostolit varastivat Peeterin ruumiin ja piilottivat sen johonkin toisaalle, sillä he eivät halunneet joutua syytteeseen siitä sotkusta. Kun vartijoilla ei ollut varkauteen mitään selitystä, he kehittelivät tilalle tarinan ylösnousemuksesta. Ta-daa, jäit kiinni!

Sano isä, onko oikein valehdella sillä tavalla omalle pikku lampaalleen?

Sinä päivänä, kun toin Peeterin kotiin. Muistutan, etten käyttänyt väkivaltaa, Peeter itse toivoi pelastusta. Sinä päivänä oli kuitenkin yksi tilanne, jossa törmäsin suntioon. En nyt mene yksityiskohtiin, mutta niinhän se on, että jos joku haluaa oikein kovasti nähdä jotain, hän sen myös näkee. Suntiolta ei kannata kysyä. Varmasti ymmärrät itsekin, että ilman kieltä on vaikea puhua. Mutta voin vakuuttaa, että suntionne on tismalleen samanlainen mies kuin vartijat, joiden piti suojella Peeterin ruumista luolan suuaukolla. Hän on mukava pieni ihminen omien lihallisten himojensa loukussa.

Hän yritti väittää minulle olevansa Herran enkeli. Suojelin itseäni valheella (taas yksi valhe!), etten usko Jumalaan. Hän kysyi, mihin minä sitten uskon.
Totesin, ettei siihen ole muuta vastausta kuin avaruusoliot!

Yllätys yllätys, mies sanoi, että jos se kiihottaa minua, hän voi hyvin olla myös avaruusolio tai Herran Jeesuksen pyhä henki. Onko oikein, että sellaiset ihmiset vartioivat Peeteriä?

Sillä hetkellä minulle selvisi, että jos en itse tee jotain, ei koskaan tapahdu mitään ja Peeter jää ikuisesti loukkuun vähäjärkisten keskuuteen, ihmisten, jotka pitävät itseään milloin enkeleinä, milloin avaruusolioina. Kun olin sitonut suntion kiinni, nostin Peeterin selkääni. Hän oli yllättävän kevyt. Minusta alkoi tuntua, että huonon hengellisen ilmapiirin lisäksi häntä oli myös piiskattu ja pidetty nälässä.

Pääovelle päästyäni näin, miten alttarin vieressä oleva pieni punainen ovi lensi auki ja sinä seisoit siellä ja karjuit: ”Pysähdy, sinä typerä eläin!” Mutta anna minulle anteeksi, minulla ei ollut aikaa jäädä juttelemaan. Peeter oli pelastettava. Panin hänet autoon ja riensin kotiin. Ymmärrän, että olit tehnyt parhaasi hänestä huolehtiessasi, mutta minun on nyt sanottava sinulle suoraan – niinhän ystävät tekevät – että sinusta ei ollut siihen!

Lääkärille sanoin, että minulla on elämänkumppani. Se ratkaisi kaikki ongelmat. Tohtori ei kysynyt enää kertaakaan ystävistä eikä harrastuksista. Sen sijaan hän kirjoitti rauhallisesti uudet lääkkeet ja leimasi reseptin huvittunut ilme kasvoillaan. Hän oli sijoittanut minut johonkin lokeroon.

Kuka olisi voinut arvata, että kun otin Peeterin luokseni asumaan, se ratkaisisi puolet ongelmistani? Siitä minulla on erittäin hyvä mieli. Onko sinulla?

Toinen tammikuuta, kello kaksi neljäkymmentäkuusi.

Miksi et kirjoita?

Kolmas tammikuuta, kello viisi nolla neljä.

Olen ilmeisesti saanut sinut tuntemaan olosi kiusaantuneeksi sekä ollut rönsyilevä ja ansainnut näin närkästyksesi. Kokoan itseni ja kirjoitan lopuksi siitä, mitä sinä teit minulle, ettei välillemme jäisi niin sanottuja avoimia asioita.

Olen sinulle vilpittömän kiitollinen. Sinä autoit minua ymmärtämään, miten itsekeskeinen ihminen voi olla. Sellainen, joka tekee asioita piittaamattomasti, usein ihan vain huvikseen, mutta se ei tee hänen käytöksestään hyväksyttävää. Minulla on ollut tähän asti hämmentynyt olo. Ajattelen aina sinua, kun teen jonkin täysin itsekkään teon: nappaan ehtoollispöydästä viiniä, kärtän kapakan edessä juopuneelta tupakkaa tai puristan Raatihuoneentorin suihkulähteeseen tuubillisen vauvansampoota.

No, sinä opetit minulle kyllä, ettei pidä olla välinpitämätön, mutta silti minä olen. Yritän päästä sen yli ja tämä kirjeenvaihto on ensimmäinen
askel sillä tiellä.

Ps. Peeterille kuuluu kummia. Panin illalla hänen päälleen valkean liinan, ja aamulla se oli veressä. Kun liinaa katsoo, siinä näkee Peeterin ruumiin ääriviivat. En ymmärrä enää mitään. Toin liinan muovipussissa
ovesi taakse.

Kuudes tammikuuta, kello yksitoista kolmekymmentäyksi.

Ole kiltti ja kirjoita. Peeter odottaa.

Piret Jaaks

Piret Jaaks (s. 1980) on Kohilassa syntynyt virolainen kirjailija, toimittaja ja kriitikko. Hän valmistui vuonna 2003 Tarton yliopistosta pääaineenaan teatteritiede. Lisäksi hän on opiskellut kulttuurituotantoa Tallinnan yliopistossa ja näytelmäkirjoittamista ja dramaturgiaa Drakadeemiassa.

Jaaks on työskennellyt vapaana toimittajana ja kriitikkona vuodesta 2000. Hänen kirjallisuus- ja teatterikritiikkejään sekä muita artikkeleitaan on julkaistu laajasti virolaisessa lehdistössä. Jaaks toimii myös luovan kirjoittamisen opettajana ja viestintäpäällikkönä
Drakadeemiassa.

Parhaiten Jaaks tunnetaan näytelmäkirjailijana. Hänen näytelmänsä ovat saaneet useita palkintoja. Näha roosat elevanti voitti vuonna 2011 ensimmäisen palkinnon Viron teatteriagentuurin näytelmäkilpailussa. Seuraavana vuonna Jaaksin näytelmä Mis vahet on olla Hanna Jakobs? sai kunniamaininnan Viron teatteriagentuurin ja Monomaffian monologikilpailussa. Näha roosat elevanti sai kunniaa myös vuonna 2014, kun Jaaks oli ehdolla Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Jaaksin ensimmäinen proosakokoelma Linnalegend voitti Betti Alverin palkinnon vuoden 2015 parhaana esikoisteoksena. Hänen lyhytproosaansa on julkaistu myös useissa lehdissä ja kokoelmissa, kuten Urdu, Emajõe Kondor, Tule, ma jutustan sulle loo, Värske Rõhk
ja Täheaeg.

Tässä Nippernaatissa julkaistavat kaksi lyhytproosatekstiä ovat peräisin Linnalegend-kokoelmasta. Kokoelma koostuu yhdestätoista lyhyestä novellista, joita yhdistää
kaupunkimiljöö. Tarinoissa liikutaan niin Virossa kuin maailmallakin: muun muassa Tallinnassa, Haapsalussa, Lontoossa, Delhissä ja Darjeelingissa. Kaupunkiakin vahvemmin novellit sitoo kuitenkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi yksinäisyys, jonka kirjailija itsekin on
nimennyt kokoelmansa kantavaksi teemaksi. Tarinoiden päähenkilöt ovat kaupunkien yksinäisiä, niitä, jotka ovat ihmisten joukossakin yksin, omaan todellisuuteensa tai elämäänsä eksyneinä.

Jaaksin novelleissa mikään ei useinkaan ole sitä, miltä ensin näyttää. Linnalegendin tarinoita – myös tässä kokoelmassa julkaistuja – leimaa alusta loppuun kummallisuus. Sama koskee Jaaksin henkilöhahmoja, enemmän tai vähemmän omalaatuisia sankareita, joista monilla on takanaan jokin traumaattinen elämänkokemus. Jaaks kuvaa henkilöitään,
niitä hulluimpiakin, lämpimästi ja hyväntahtoisesti. Hän on itse selittänyt sitä halulla yrittää ymmärtää erilaisia ihmisiä, mille hänen mielestään on nykymaailmassa enemmän tarvetta kuin kenties koskaan ennen.

Annamari Typpö

Annamari Typpö (s. 1971) on vapaa toimittaja, kääntäjä ja sanataideohjaaja.
Suomentaminen tarjoaa hänelle mahdollisuuden yhdistää kaksi suurta rakkauttaan: kielen ja kirjallisuuden. Kääntämiseen väistämättä liittyvä salapoliisityö ja soljuvan ilmaisun etsiminen ovat haasteita, joihin hän ei kyllästy.