Katkelma romaanista Vee peal

Suomentanut Arja Korhonen

Romaani Vee peal (”Pinnalla”) ilmestyi vuonna 2015.

Asun Võrun kaupungissa Leegeninkadulla, kaksisataa metriä Tamulajärvestä. Olen kahdentoista ja kalamies. Tavallinen. Kovia kalamiehiä ovat Kolja ja Kalju. Tai Kalju oli ennen kuin palellutti itsensä tuvassa kahdenkymmenen asteen pakkasessa ja siltä katkaistiin
molemmat jalat.

Kaljun kalajutuista tykkään. Se kertoo niitä silmät puoliummessa, uneksien, ikään kuin olisi jossain muualla, siellä missä tarinat tapahtuivat, ja tuntuu siltä kuin se eläisi ne uudestaan. Järjettömän paljon kalaa, joka puolelta – ruutanaa, haukea, ankeriasta. Liki nelikiloisia
lahnoja. Kilon painoisia ahvenia. Neljän kilon kuhia! Ne jutut on kaikki, mitä sillä on, eikä niitä enää tule lisää, sen kuluneiden verkkareiden lahkeet loppuvat puujalkoihin eikä se pääse niillä enää minnekään.

Minulla ei ole sille mitään suurta näytettäväksi, saan vain särkeä, ahventa ja joskus pientä lahnaa. Pari isompaa kalaa pääsi karkuun, sille se vain virnuilee. En pysty todistamaan, käyn kalalla yksin, vain joskus harvoin Kolja ottaa minut mukaansa. Kolja ei siedä Kaljua
silmissään. Ja päinvastoin.

Itse asiassa Kalju ei siedä ketään eikä kukaan siedä sitä. Sen vasen silmä katsoo kieroon ja Pappa sanoo, että sillä se toljottaa sinua, toisella vilkuilee samaan aikaan mitä voisi sinulta varastaa. Kaiken mitä se saa, se vaihtaa rahaksi. Kerran leikkasi Mamman pionit juurta
myöten ja vei myytäväksi.

Pappa ja Mamma kasvattavat minua. Olin kahden vanha, kun ne ottivat minut. En osannut sanoa isoisää ja isoäitiä, ja niin ne tarjosivat helpompaa, Pappaa ja Mammaa. Siihen jo pystyin ja nyt koko katu ja piha kutsuu niitä samalla lailla. Koko maailma. Olisin tosi tyytyväinen, jos Kalju varastaisi yöllä koko meidän kasvimaan. Multineen päivineen, niin että kun menisin aamulla kasvimaalle, jäljellä olisi vain iso syvä kuoppa. Kaikki aika hupenee sinne. Voisi perunakuoriaisten keräämisen sijaan onkia lammesta ruutanoita.
Mutta se olisi siltä liikaa pyydetty.

Minä haluan vain käydä kalassa ja lukea. Papan mukaan elämä on liian lyhyt kirjoihin tuhlattavaksi. Olen toista mieltä, elämä on liian pitkä, menköön pihalle ja poimikoon itse kaksi tuntia punaisia viinimarjoja…

Myös minua on vaikea sietää, sen takia me Kaljun kanssa varmaan sovitaankin. Koljan kanssa sovitaan myös. Sillä on hullunpaperit ja sen kanssa on helppo tulla toimeen. Koljan kalajutut ei ole mistään kotoisin, mutta se on kätevä käsistään ja se opetti minua
tekemään pystypilkkejä. Pilkit on koukkuja, me ongitaan niillä ahvenia. Toisinaan istutaan tuntikaupalla sen luona keittiössä, leikataan saksilla kuparipellistä pilkinkylkiä, laitetaan niihin koukut väliin ja juotetaan sivut yhteen kolvilla.

Sen jälkeen alkaa loputon viimeistely, aluksi viilalla, sitten karkeammalla hiekkapaperilla, sitten hienommalla ja lopuksi hankaamme pilkit kirkkaiksi huopapalan ja vihreän kiillotustahnan avulla.

Kaksi yytä ja yksi puupää

Olen pihalla ja teen kevättä. Eli hakkaan rautakangella jäätä. Eilen sain pihan puolitoista metriä isommaksi… Tänään ei vähempi riitä!

Maailman mukavinta työtä. Aurinko lämmittää vimmatusti, pihatie ja kukkapenkki talon edessä on jo sulaneet, Mamman lumipisaratkin jo kukassa, vain paksu jääkerros muualla pihalla pitää vielä puoliaan. Ei pidä kauaa!

Keskellä pihaa kanki ei vielä mahda mitään roudalle, mutta talon seinustan sitä laitaa, jota auringon lämpö on pehmittänyt, pystyy rikkomaan kimpale kerrallaan. Hakkaan, ladon lohkareita kärryyn, vien ne pihan yli ja kippaan maahan Varikun Vollin aidan eteen. Vesi
sulaa sieltä niiden pihalle, mutta Vollia se tuskin hetkauttaa.

Pihan jäätikkö on viholliseni, se on melkein tappanut Mamman kuuraamisella. Siitä sulaa päivällä ulko-oven eteen melkoinen lämpäre, talon edusta on yhtä liejukkoa ja kura kantautuu jaloissa sieltä suoraan eteiseen.

Harmi että mukavan pehmeä jäänreuna, jonka kanki rusauttaa helposti palasiksi, loppuu niin nopeasti… Muuten voisi nakutella koko Võrun kaupungin puhtaaksi. Riks ja raks. Voisin tienata sillä, ihmiset maksaisivat, kevättä kaipaavat kaikki. Selman ja Merikesen
rappusten edustoista onkin jo taskut täynnä karkkeja ja keksejä…

Harvoin pystyy olemaan silla lailla hyödyksi, että myös itselle jäisi hyvä mieli… Nyt piha tulee puhtaaksi ja voi ruveta tekemään kevätjuttuja. Käyttämään kävelykenkiä vaikka.
Kolja astuu esiin Varikun Vollin nurkan takaa, kalapönttö tuuran nokassa olalla. Heitän kangen kädestä – no vot, kauanpa sitä hyvää mieltä kestikin…

Tajuan aina heti, milloin sitä on tuurannut. Se kävelee leuhkemmin, naamasta ei kannata puhuakaan, kun näkee tuon korviin ulottuvan suun, eihän se mahdu edes jalkakäytävälle… Juoksen sitä vastaan kadulle, yhdessä käännymme takaisin pihaan. Kolja panee kalapöntön
ulko-oven viereen penkille ja ottaa teeskennellyn hitaasti pusakan taskusta tupakka-askin.

Henkäisen. Pönttö on täpötäynnä suuria särkiä! Tuollaisia jytkäleitä saan talven mittaan parhaassa tapauksessa kolme-neljä… Kaljun mukaan sellaisia nouseekin ainoastaan ennen jäiden lähtöä. Juuri tähän aikaan…

Se on niin mälsää. Niin älyttömän mälsää! Jotkut vaan voi elää ilman, että kukaan sekaantuu asioihin. Ja kun se pyytää elämänsä kalaa, jonkun toisen pitää samaan aikaan loikkia liikuntatunnilla voimisteluhevosen yli.

”Huomenna on minun vuoro!” ilmoitan. Olen odottanut tätä, vapaata lauantaipäivää ei vie minulta kukaan.
”Jos huomenna vielä pääsee järvelle.”
”Miten niin?”, en ymmärrä ja osoitan kädellä pihaa, ”jäätä piisaa vielä!”
”Pihalla tietysti”, nauraa Kolja, ”keskellä järveä kantaa myös, mutta mitenkäs pääset sinne, kun rannat on auki?”
Joopa joo, Kolja, ja mene nyt vielä kurajalkoinesi sisälle… Tietysti!

Valkenee. Seison rannassa, astun kumikkaalla jäälle, jalka painuu yöpakkasen jähmettämän ohuen riitteen läpi. Mitenkäs pääset, kun rannat on auki? Alan pikku hiljaa ymmärtää, mitä Kolja tarkoitti. Jos mitenkään ei onnistu, niin jotenkin aina onnistuu – niin sanoo
Pappa. Katselen neuvottomana ympärilleni: nyt kun tarvittaisiin apua, missään ei näy ainuttakaan kalamiestä, muuten niistä näkisi, miten se tapahtuu. Ehkä ne ei vaan tule näin aikaisin. Mutta jollain opilla ne tuonne pääsevät, vahvan jään reunaan on korkeintaan kymmenkunta metriä, jää on sieltä alkaen kovaa, sen näkee, puhdasta ja valkoista… Maailman paras korkeushyppääjä hyppäisi tästä jäänreunaan asti. Mutta minä en ole maailman paras.

Kävelen pitkin rantaa, jossain jäänreunan on pakko olla lähempänä. Tamulajärven ympäri on kuusi kilometriä, minä olen ihminen, ihminen kävelee suunnilleen viisi kilometriä tunnissa, kierrän sen vaikka kokonaan jos tarve vaatii… Maapallon ympäri on neljäkymmentätuhatta kilometriä, Pohjoisnavalla jäänreuna ulottuu joka puolella
rantaan, näitä älyttömiä asioita opettelen maanantaista perjantaihin samaan aikaan kun Kolja noukkii särkiä.

Pysähdyn Rannataren viereen seisomaan. Asiat ovat huonommin kuin arvasin – löydän edestäni veteen asetetut laudat, peräkkäin jonossa, ei epäilystäkään, pilkkimiesten laittamia… Jos Kolja pääsikin eilen niitä myöten jäälle, tänään siitä ei ole apua, silta ei enää ulotu…

No onpa mahtavaa! Ja Mamma sanoo, että näen kaiken mustissa väreissä. En näe! Katso nyt tuota typerää jäätä, täysin valkoinen! Mälsä kevät, turha vuodenaika! Nyt olisi Kaljun puujaloista hyötyä, niillä ei tuntisi mitään, kävelisin silmää räpäyttämättä jään reunaan ja laittaisin siellä omat takaisin.

Puujalat on Liivan Heinolla, jossei se tietenkään lämmittänyt niillä uunia talvella. Puujalat? Lyön kämmenellä otsaan. Mitä minä puujaloista, kun olen varsinainen puupää!

Kiskon kumikkaat jaloista. Sukat, toppahousut, kalsarit, alushousut. Toppatakin myös, ei ole tarpeen että sen helma kastuisi. Nappaan käärön kainaloon, heitän kalapöntön tuuran kärkeen olalle ja astun veteen.

Aih, jääriite on terävää! Rikon sitä nyrkeillä. Kylmä… Niin kylmä! Sääret ovat täysin tunnottomat, varsinaiset puujalat, ainoastaan jalkapohjissa on tuntoa… kylmä… Vielä viisi metriä… kolme… Kiltti rakas vesi, älä tule muniin asti, ole kiltti, ei ainakaan puumunia… Eiiiii… Kohta se on ohi, ihan kohta, kaksi metriä, yksi… Viskaan romppeet jäälle.

Parempi katsoa kuin katua, käännyn, otan muutaman askelen rantaa kohti, nitkutan viimeisen siltalankun riitteestä irti, vedän sen jäänreunalle ja tyrkkään päälle. Ja hyppään itse perässä. Pääsinpäs! Vaatteita vauhdilla pukiessani huomaan rannalla kalamiehen. Se riisuu parhaillaan housujaan paljas takapuoli minuun päin. Näinhän se käy… Mistä minä tiesin?

Ison särjen paikka on kairattu seulaksi, reikäjuustossakaan ei ole noin paljon reikiä. Heti näkee, ettei täällä ole seisoksittu muuten vain, jää on täynnä roskia, tyhjiä tupakka-askeja ja natsoja… Isken tuuran kärjestään jäähän pystyyn, sillä ei tee mitään – nuo avannot
saa auki helpomminkin.

Nasautus kantapäällä ja vesi purskahtaa. Istun pöntölle, murustelen viipaleen leipää veteen, laitan surviaisen mormuskaan ja annan sen painua alas. Tästä tulee elämäni paras päivä!
Haa! Että mitenkä pääsin jäälle, kun rannat on auki? Kolja, älä kysele tyhmiä, sillä minä olen nero! Etkö usko? Että millä lailla olen nero?

Tiedän kaikki asiat, sen takia olenkin. Katsos Kolja, aurinko esimerkiksi nousee juuri nyt, on jo ihan valoisaa, miltä se sinusta näyttää? Nousee niin kuin aina, hitaasti? Arvasinkin että sanot juuri noin. Nuo auringonsäteet nousevat nyt tuolta Kaasunanalysaattoritehtaan
takaa kaksisataayhdenksänkymmentäyhdeksäntuhatta seitsemänsataayhdenksänkymmentäkaksi kilometriä sekunnissa. Mitä lööperiä? En minä puhu mitään lööperiä, minä käyn koulua, eikä aurinko nouse hitaasti, vaan sinä ajattelet hitaasti. Mitä sinä kanssa? Ehei, Kolja, sinä et ole nero, sinulla on hullunpaperit. Äh, tiedän ettet sinä hullu ole, olet puolihullu, itse sanoit, se on sama asia… Ole hiljaa, minä pääsin tänään jäälle ja sinä kuorsaat nyt kotona. Niin se menee.

Näykkii, panen sormet pilkin kahvalle valmiiksi. Syö nätisti, se siellä alhaalla ei maistele, koho katoaa luotisuoraan pinnan alle, nykäisen ja vedän hopeakyljen jäälle. Iso, kämmenen kokoinen – juuri sinunlaisiasi tulinkin hakemaan! Laitan koukkuun uuden syötin, se
ehtii tuskin painua pohjaan, kun koho katoaa taas…

Aurinko nousee, hiljaisuus, jää on niin valkoista ja kaunista… Että minä olen odottanut tätä päivää!

”Voemija!”
Käännyn ympäri ja melkein putoan pöntöltä. Ensivilkaisulla olen varma, että minua tervehtinyt mies on Üdse. Täsmälleen samanlainen tulipunainen naama, mutta joo – Üdsellä ei ole nenää, se on lyöty tappelussa naaman tasalle. Onneksi tulija on kuitenkin vain se
rannalla housujaan riisunut pilkkijä. Kasvot punottavat, terveyttään varmaan, niinpä tietenkin, pullonkaula pilkottaa taskusta.

”Terveppä terve!”
”Katohan ku jo ottaa”, se sanoo osoittaen kahta jäällä lojuvaa särkeäni, kiskoo sitten viinapullon taskusta, kiertää korkin auki ja ojentaa minulle:
”Otathan sinnäe?”
”En”, sanon.
”Ota nyt tujjaus, elä vetkuta”, vaatii mies. ”Kylymässä veessä sumpannu,
tulet vielä kippeeks!”

Otan pullon käteeni, vien sen suulle, painan kielen pullonsuuta vasten ja nostan puolikkaan pohjan pystyyn. Minä tiedän miten se tehdään. Pidän pari sekuntia suulla, sitten pyyhin kädenselällä huulia, teen naukkuun kuuluvan irvistyksen, ojennan pullon miehelle
ja vakuutan:
”Tosi hyvvee!”

”No helekatti! Mikäs sem parempoo!” se sanoo, hörppää, panee takaisin taskuun ja marssii ähkien eteenpäin. Kymmenisen metriä minusta se asettaa kalapöntön jäälle. Selvä, minulla on nyt naapuri. Sylkäisen, viina maistuu pahalta. Maku ainakin voisi olla parempi. Ja taas nappaa, sekin on sata kertaa parempaa… Tuhat!

Kun nyt kerta olen nero, voisin keksiä jotain. Jotain, joka tekisi elämän paremmaksi… Esimerkiksi ongen, johon kala käy koko ajan. Sellainen on juuri nyt olemassa. Paremman Mendelejevin taulukon?

Kaikilla metalleilla on aikakausi, siinä tapauksessa minä olen metalli, kala syö ja minulla on hyvä aikakausi… Papan jalkoihin voisi tehdä uudet verisuonet, sen on kalkkeutuneet. Sen takia se ei käy missään, ei pysty, jalat väsyy. Se ei ole aina ollut sellainen. Sillä oli ennen minua kaksi venettä, toinen moottorilla, toinen ilman. Kävivät Mamman kanssa kahdestaan,
veneet narussa peräkkäin, tuomassa lehmälle kaislaa Vagulajärven rannasta. Kun lehmienpito kaupungissa kiellettiin, Pappa myi veneet pois. Mälsää…

Sillä oli pieni kylkimoottorilla varustettu vene, sen kaverilla iso vene ja ärhäkkä perämoottori. Pappa ehti Vagulajärvelle aina ennen kaveriaan joka suuttui siitä hirveästi. Välijoki oli matala, siellä ei pystynyt ajamaan moottorilla, ja sen aikaa kun kaveri souti sitä, parikolme kilometriä, Pappa oli istunut jo hyvän aikaa järvellä ja kiskonut kalaa.

Mamma oli itkenyt, kun sen Kirsikkaa vietiin teurastamoon. En ihmettele, sehän itkeä vänötti Georg Otsin hautajaisia katsoessaankin… Minä kestäisin lehmän, ihan varmasti, jos sen mukana tulisi vene.

”Otatkos toesellehhii jalalle?”
Naapuri on taas vieressä ja ojentaa pulloa. Puolet siitä on jo kadonnut.
”En välitä enempee!” vastaan.
”Sinussa ee taejakaan olla viinamiehen vikkoo vielä?”
”Ee oo joo!” Alan nauraa ja vedän seuraavan särjen jäälle. Jalkojeni juuressa niitä on läjäpäin.
”Katohan miten hyvästi sulla syöpi!”
”Syöpi joo!” olen ylpeä. Sillä on vain kymmenkunta kalaa, yrittää taikinalla, se onkin syöttinä kehnompi. Minulla on saippuarasia puolillaan surviaisentoukkia, tämä on viimeinen kerta jäällä, ne menisivät hukkaan joka tapauksessa eikä minua harmita.
”Minä voen antoo sulle surviaesija”, sanon ja kurotan matopurkkia sen nenän alle. Mies ottaa pullon suultaan, vilkaisee kiemurtelevia punaisia toukkia hämmentyneenä ja murahtaa:
”Hulluko oot vae? Mullon kaks pötkylöö rakovanmakkaroo!”

Minun mielestä Pappa on nero. Silloin kun sillä on aikaa. Toissa kesänä Lasten Maailmassa myytiin miekkoja, muovisia, rupla kaksikymmentä kopeekkaa kappale, niitä oli kaikilla… Kävin niin kauan sen hermoille kunnes se suuttui, meni liiterin luo ja teki minulle puisen
miekan. Sata kertaa hienomman kuin kaupan miekka! Kaiverrettu kahva, uritettu terä…

Se sanoo, että nuoremmat miehet käy enempi metsällä, kalastaminen on vanhempien miesten harrastus. Minä vihaan metsää, itikoita ja paarmoja, järvellä särjet ei ainakaan ime sinua verestä tyhjäksi. Ja kuka minulle pyssyn antaisi? Ajat ovat toiset. Pappa nikkaroi nuoruudessaan äänenvaimentimen pienoiskivääriin, ampui sillä metsässä oravia, parkitsi nahkat, myi ne ja osti saamallaan tienestillä itselleen polkupyörän…

Pistooli on meillä itse asiassa olemassa. Tee-tee. Kiinnihitsatussa metallilaatikossa öljyttynä. Pappa säilytti sitä Hennoa varten, se opiskeli Luuassa metsänhoitoa – että kun lähtee metsätöihin ja sattuu näkemään jonkun elukan, saa lihaa. Mutta Henno rupesi ryyppäämään
ja Pappa hautasi pistoolin maahan, juopolle ei saa antaa asetta. Se voi olla missä tahansa, ehkä löydän sen jonain päivänä matoja pihalta kaivaessani.

Voi pojat! Tuo ei ole enää mikään särki, tuo on hirviö, köriläs painaa liki puoli kiloa! Mahdoton vilske käy, kala kalan perään nousee avannosta, koko järvellä on vain kaksi pilkkijää ja kaikki mikä nousee, on minun, punanaamaisesta miehestä ei ole minulle vastusta. Sillä näkyy olevan aukon ympärillä parikymmentä särkeä. Heikkoa. Ei tunnu olevan mikään neropatti muutenkaan, hoipertelee taas tännepäin, se olisi pulassa, jos nyt kysyisin siltä, miten lasketaan etäisyys minun ja sen avannon välillä. Kaavan mukaan etäisyys on yhtä suuri kuin ämmä kertaa ässä, mutta sitä se ei hoksaa, että jos
sillä on yyjalat ja ne on solmussa, tulos pitää jakaa vielä kahdella yyllä.

”Voe, nuin pikkunen!” se sanoo minun puolikiloisesta särjestäni, lösähtää kalojen viereen pitkälleen ja vaatii:
”Sano sitte, kun kottiin piästettään.”
Tuohon se ei palellu, päivä on niin lämmin, että minulla on takki auki. Kun se vain ei vajoaisi läpi jään mustine toppavaatteineen, aurinko on sulattanut jäällä lojuvien särkienkin alle kuopat.
Uni ei tule heti, jonkin aikaa kuulen sitä kommentoimassa:
”Syö särkee, se lissee järkee!”
”Silli!”
”Muikku!”
”Silakoeta vilakoeta, särkikala makupala…” Se jää viimeiseksi. Jäältä kuuluu vain kuorsausta. Ja antaa nukkua… minulle on tärkeää, että särkiä ei nukuta.

Kello on kaksi päivällä, kerään kalat jäältä pönttöön, ne eivät edes mahdu sinne, otan sivulokerosta muovipussin ja lapan siihen loput. Vielä mahtuu, isoa särkeä ei ole koskaan liikaa eikä tällaista syöntiä näe ennen ensi kevättä. Suolaan koko saaliin, panen räystään alle
kuivumaan, syksyyn asti piisaa omaa kapakalaa…

Maailman paras pilkkireissu. Kala syö kuin sekopäinen, käsiä ei palella, heitin karvareuhkan päästä enkä ole vielä tänään ottanut hanskoja taskusta. Tämä on sitä oikeaa särkeä, se mitä jäänlähdön jälkeen särjeksi kutsutaan on mudalta maistuvaa moskaa. Sitä syövät ne, jotka eivät tänään viitsiytyneet ulos. Vielä tunti särkeä ja kuorsausta sekaisin, sitten nousen ja kerään toisen satsin kalat kasaan. Nyt tosiaan riittää.

Ravistelen nukkuvaa naapuria. Monta kertaa. Lopulta se vääntäytyy istualleen, pyörittelee ja hieroo käsillään vetisiä silmiään ja tuhahtaa sitten:
”Katohan juutasta, onnii Alaska!”

Seisomme jäällä ja tähyilemme neuvottomin ilmein rantaa. Enää rannan ja jäänreunan välillä ei ole kymmentä metriä sulaa vettä. On sata. Nyt meidät erottaa rannasta satametrinen lainehtiva, auringossa kimmeltävä ja hiljaa sihisevä jääsoppa.
”Minä uattelin, että sinä tiijät”, naapurini on yllättynyt.
”Mittee?” en ymmärrä.
”Että mitenkä jiältä piäsöö poekkeen?”
”Mistee minä tiijän?”
”Mistee minä tiijän, mistee minä tiijän? Minä tuli sinun perässä”, sanoo mies. ”Uattelin, että kun kerta tiijät mitenkä jiälle suapi, tiijät mitenkä piäsöö poikkeennii!”

Se on kyllä ihan pöljä. Lähtee lapsen perässä jäälle ja saa sitten sätkyn. Typerys. Käsitän miksi minulle kävi niin, minulla ei ole vielä ymmärrystä, mutta aikuinen mies voisi kyllä käyttää aivojaan.

Kolja ei sanonut jäältä tulemisesta mitään, se sanoi vain sinne menosta että ei pääse. Jos se olisi sanonut, että pois ei pääse, en olisi lähtenytkään…

”Mullon kaks lasta kotona”, huokailee mies.

Joku konsti täytyy olla. Jäälautoilla seilataan, jos me hakkaisimme tuuralla niin ison kappaleen irti että se kantaisi meitä, voisimme soutaa rantaan? Mutta ei, tuossa jääsohjossa me emme souda mihinkään. Siinä ei edes uisi, varsinkaan kun en osaa…

”Uijakkaa ee taeja”, sanoo mies käsiään levitellen. Katson häntä epäillen. Ehkä ihmiset alkavat pulassa ollessaan lukea toistensa ajatuksia? Silti ei tunnu että olisimme todellisessa hädässä. Jalkojen alla jää on vahvaa, tähän ei voi jäädä ikuisesti, mutta läpikään ei heti humpsahda. Ennen pitkää joku näkee meidät rannalta ja kutsuu apua, vielä täällä ei ole rantavahteja, mutta kyllä pelastajat tarvittaessa hätiin hälytetään.

”Ee vissiin oo hirveen syvvee?”
”Piälle kaks metriä”, vastaan. Tunnen järven kuin omat taskuni. Roosisaaren sillan luona on kyllä matalaa, metri vettä, ei enempää, mutta sillalle asti me emme pääse, ennen välijokea on virtapaikka. Jää näyttää siellä tummalta, en usko että se kantaa, ja sillan luona järvi
on todennäköisesti kokonaan sulana.

”Minulla on muatallousakatemian paperit, minä en suata niin viisasta miestä hukuttoo”, seuralaiseni yrittää vitsailla. Ei onnistu. Kaksi yytä. Ja yksi puupää. Silloin minulla välähtää.
”Roosisuaren rannassa on mataloo!”
”Mitenkä mataloo?”
”Melekein sata metriä ennen kun männöö yli piän!”
”Hilipatipippan!”

Matkaa ei ole paljon, ehkä puoli kilometriä. Punanaama on taas iloinen ja viheltelee, harppoo kuin mikäkin isäntämies, reteästi, lankku olalla. Hyvä, että tajusin ottaa sen mukaan aamulla – kalajuttuja kannattaa kuunnella, niitä ei kerrota turhan takia…

Kesällä viilsin siellä varpaani simpukankuoreen, melko kaukana rannasta, toisaalta ei tiedä, miten korkealla vesi nyt on, ehkä matalalla… Voisi olla. Mutta jää muuttuu tummemmaksi, sitä enemmän mitä lähempänä Roosisaarta olemme, ja minä tiedän mitä se merkitsee.

”Hiastettaan vaahtia!” hihkaisen lopulta. Nyt iskemme tuuralla jäätä joka askeleella ja pidämme toisiimme monen metrin väliä. Kun tuura uppoaa kertalyönnillä jään läpi,
pitemmälle ei ole menemistä.

Punanaamainen mies on Endel. Oppia ikä kaikki – se ei olekaan kalamies, vaan Munamäen sovhoosin eläinteknikko. Kuuli, että kala syö, lainasi kaverilta pilkkivehkeet lopettaakseen lomansa komeasti ja könysi jonkun ääliön perässä jäälle. Hieno homma!

Kaksisataa metriä. Jäänreuna on täällä tosiaan lähempänä rantaa, sula vesi alkaa suurin piirtein viisikymmentä metriä töyräästä, mutta sinne pitäisi päästä, edessäpäin jäällä näkyy vesilampareita ja tiedän, että kauaa se eläinteknikko ei kuivana pysy… Samassa tuura solahtaa jään läpi…

”Seis!”

Loppu. Rantaan on sataviisikymmentä metriä… Ryömimme, lauta välissämme, toinen pää Endelin ja toinen oman mahani alla. Tyrkimme tavaroita edellämme, en kuuna päivänä jättäisi särkiäni, silloin missään ei olisi mitään järkeä. Liikumme verkalleen, mutta pääasia että liikumme. Endel ei ole kummoinen konttaaja, viuhtoo käsillään ja jaloillaan, ähkii ja puhkii, eläinteknikkohan se on, eikä tässä olla sikoja kasvattamassa. Joskin on pakko tunnustaa, että sen luona sikalassa voi vajota johonkin vettä paljon pahempaan.

Kaikki kalamiehet on pudonneet kevätjäihin. Paitsi minä. Kolja monta kertaa, Kalju samoin, Vello putosi keskellä Peipsiä… Jos en putoa tänään, minun täytyy lykätä se seuraavaan kevääseen. Minulla ei ole aikomustakaan odottaa niin kauaa. Sata metriä rantaan. Jalat voisivat hyvässä lykyssä ulottua pohjaan. Parikymmentä metriä voisi varmuuden vuoksi vielä mennä, sanon Koljalle että putosin keskelle järveä… Papalle sanon, että liukastuin
rantakiveltä…

Silloin jää rusahtaa, Endel seisoo vyötäisiä myöten vedessä ja katsoo minua hölmön näköisenä. Isot ihmiset eivät osaa iloita mistään! Nousen jaloilleni, vajoan heti jään läpi ja seison vedessä rintaan asti. Juuri sopivasti! Polviin asti olisi ollut noloa. Eikä ole edes kylmää, ihan sopivaa.

Särjemme käsin jäätä edestämme ja se murtuu kuin valkoinen suklaa, ranta on ihan lähellä. Kaislikon keskeltä astuu esiin kaksi miestä. Perhana. Kolja ja Valter.

”Halluutko selekäes? Iso hullu eellä ja pien perässä!” Valter on tosissaan vihainen.
”Saakelin neropatit!” ärähtää Kolja. ”Eikö teillä ole yhtään älliä päässä?”

Valterin selän takana olet joo kova jätkä. Itse puolihullu! Sitä en olisi kyllä ikinä uskonut, että Valter on noin äksynä! Jo ennen Roosisaaren siltaa teemme sovinnon. Koljalle oli kerrottu jäidenlähdön alkaneen, ne olivat tulleet rantaan asiaa tutkimaan ja seuranneet sitten sieltä kompurointiamme jäällä.

Kolja ottaa tuurani, Valter pilkkipöntön, saan siltä potkun persuksille ja juoksen edellä kotiin vaatteita vaihtamaan. Astun talonnurkan takaa ja Pappa tuijottaa minua suurin silmin.
”No mitä sattui?
”No tosi tyhmästi”, levittelen käsiäni. ”Kolja ja Valter näkivät kanssa, liukas kivi, ihan rannassa.”
Pappa kurtistaa kulmiaan eikä sano mitään. Illalla nostatti tuulen ja aamulla järvi lainehti jäistä vapaana. Huh!

Olavi Ruitlane

Vuonna 2015 ilmestynyt Vee peal (”Pinnalla”) on Olavi Ruitlasen (s. 1969) neljäs proosateos. Võrumaan patrioottina tunnettu kirjailija on parikymmentä vuotta suoltanut runoja, näytelmiä, romaaneja, sanoituksia ja elokuvakäsikirjoituksia viroksi ja võrun murteella, kirjoittanut artikkeleita ja arvosteluja. Hänen runojaan julkaistiin ensimmäisen kerran 1998. Ruitlane on tienannut leipänsä myös maalarina, sorvarina, autonkuljettajana, lämmittäjänä, vartijana, toimittajana ja paimenena, Etelävirolaiseen työläisperheeseen syntynyt Olavi Ruitlane kasvoi ja kävi koulunsa Võrun kaupungissa, joka on myös esittelemäni romaanin tapahtumapaikka. Kaksitoistavuotiaan päähenkilön elämässä on runsaasti yhtymäkohtia kirjailijan omaan lapsuuteen 1980- luvun alussa.

Kirjan dialogien vahva murre alkoi kääntyä päässäni itsestään savoksi. Jatkuva järvellä lotraaminen ja räyhäkät henkilöhahmot toivat nekin mieleen muistoja Itä-Suomesta.
Järvi on pakopaikka isovanhempien kasvattamalle pikkupojalle, jota kiusataan koulussa. Tarinat ovat sinällään itsenäisiä novelleja, mutta ne muodostavat eheän kasvukertomuksen vuodesta, johon mahtuu kalalla käynnin lisäksi rakastumista, petosta ja aikuisuuden
olemuksen oivaltamista Ruitlasen kerronta on yhtä aikaa humoristista ja herkkää, se kuvaa tragikoomisesti nuoren pojan elämän uljaimpia hetkiä mutta myös pikkukaupungin umpioitunutta ilmapiiriä ja julmuutta. Perusvire on lämmin ja positiivinen.

Vee peal on ollut Virossa myyntitilastojen kärjessä, teos sai hyvän vastaanoton niin kriitikoilta kuin lukijoilta. Kirjasta on tehty kesäteatteriohjaus ja sen pohjalta valmistuu elokuva 2018. Ruitlasen runoja ja novelleja on aikaisemmin julkaistu suomeksi
eri antologioissa. Ruitlasen edellinen romaani Nainen julkaistiin Hannu Oittisen suomentamana 2011 (Savukeidas).

Arja Korhonen

Arja Korhonen (s. 1960) on yli 20 vuotta Virossa asunut kääntäjä ja
toimittaja, joka nauttii sekä kiäntämisestä että viäntämisestä.