Katkelma romaanista Eesti ümberlõikaja

Suomentanut Raija Hämäläinen

Romaani Eesti ümberlõikaja (“Viron ympärileikkaaja”) on ilmestynyt vuonna 2016.

Episodi

Kun Rähn laski päänsä tyynylle ja veti henkeä, hänen ylleen kumartui punapäinen Svetlana, joka katsoi häntä seesteisin ilmein kuten osaavat tehdä vain slaavilaiset naiset (no, ehkä myös espanjalaiset, hollantilaiset, kiinalaiset, intialaiset ja muun rotuiset naiset, joiden kanssa Rähnillä ei sattunut olemaan tilaisuutta olla yhteydessä), ja sanoi:

”Sinä et ole samanlainen kuin virolaismiehet yleensä. Sinä olet paljon eloisampi ja tulisempi. Sinä olet niin antelias ja valtavan virkistävä! Suuret kiitokset sinulle!”

Rähn kähisi mielissään jotain vastaukseksi ja veti Svetlanan pään kaulaansa vasten. Myös Svetlana oli opas ja tämä kaikki tapahtui oppaiden kesäpäivillä. Rähnistä tuntui kuin hänet olisi jotenkin korotettu, hän oli saanut tunnustusta. Svetlanan sanojen merkitys selvisi hänelle vasta hetken kuluttua. Häntä kehuttiin siitä, ettei hän kuulunut omaan
kansallisuuteensa! Voisi jopa sanoa, että häntä kehuttiin oman kansallisuutensa
petturina.

Rähn ei tietenkään ollut pettänyt suoranaisesti eikä tahallaan, mutta sydämessään hän oli minimaalisessa määrin tehnyt niin. Hän oli ollut mielissään saamastaan kohteliaisuudesta,
aivan kuin hän ei olisi samanlainen kuin muut virolaismiehet, veljensä ja kilpailijansa. Olisiko katalonialainen hurmioitunut, jos joku olisi sanonut hänelle sängyssä, ettei hän ole mikään katalonialainen tai jotain vastaavaa? Vai kiljahtelisiko friisiläismies onnessaan, kun
kuulisi olevansa kuin saksalainen?

Svetlana tuntui lukeneen hänen ajatuksensa. ”Minun pikkuruinen kryptovenäläiseni”, hän sanoi. ”Tule minun luokseni, tule suuren slaavilaisen mamisi syliin!”

Itsestään tietoiseksi tuleminen saattaa jonkun mielestä vaikuttaa siltä kuin olisi saanut kuolindiagnoosin. Ensi kertaa kuullessaan hän hymyilee uskomatta viestiä. Sitten hän suuttuu, kieltää kategorisesti ja vaihtaa lääkäriä. Sitten hänet valtaa ahdistus, että miksi juuri minä.  Sitten hän aloittaa tinkimisen ja kaupankäynnin siitä, etteikö mitenkään olisi mahdollista hoitaa, hidastaa ja niin edelleen. Tyytyy lopulta kohtaloonsa, sitten seuraa resignaatio ja hiljainen alistuminen.

Minun kanssani asiat olivat toisin, minussa syttyi mieletön elämänhalu ja valtava toiminnan tahto. Sieluni kiljui: En halua elää ainokaista elämääni niin kuin teuraaksi vietävä karitsa! Minun pitää panna vastaan,se on minun velvollisuuteni.

Minä olen myös ihminen! Sinä hetkenä minussa syntyi mieletön idea, jolle pyhitin suurimman osan seuraavista vuosista. Päätin, hitto vieköön, että en olekaan virolainen mies!
Päätin ympärileikkauttaa itseni. Ei, ei toki juutalaiseen (brit milah) eikä arabialaiseen (khitan) tapaan, vaan henkisesti. Päätin muuttua toiseksi ihmiseksi.

Päätös oli hieno, siihen sisältyi kauneutta, tenhoa ja kauhua, aivan kuin olisi katsonut jättimäiseen maalaukselliseen kuiluun. Mutta mistä pitäisi aloittaa? Suhteellisen helppoa oli ratkaista kysymys – keneksi.

Lapsuudessani oli suosittu värillinen kuvakirja miehistä ja naisista, jotka edustivat monenlaisia ammatteja. Heillä oli silmäänpistävät tunnukset: valkoista työtakkia käyttävä lääkäri stetoskooppi kaulassa, harjaa ja tuhkaämpäriä kantava nuohooja, laukkua kuljettava
postiljooni, autonkuljettaja, insinööri ja muita. Kuvan alla oli teemaan liittyvä runo. Kirjan nimi oli Mikä sinusta tulee? Viimeisenä vielä moralistinen lause ”Meidän maassamme kaikki työt ovat hyviä”.

Kuvittelin nyt mielessäni kirjaa nimeltä Keneksi ympärileikkauttaa itsensä? Harmi kyllä en voinut sanoa, että kaikki kansat ovat yhtä hyviä. Lisäksi minulla oli jo yksi olemassa, virolaiset (vai oliko se ammatti?) ja halusin vaihtaa sen tai pikemminkin oppia joksikin
toiseksi. Käytännöllisesti katsoen helpointa olisi muuttua venäläiseksi. Sen olivat jotkut virolaiset tehneet viimeisten kuudenkymmenen vuoden aikana, joskin olennaisesti harvemmat kuin XIX vuosisadalla saksalaistuneet. Se jo sinänsä esti minua tyytymästä näihin kahteen mahdollisuuteen.

Koska en enää kuulunut varhaisnuoriin, niin ymmärsin, että hienommat muuttumisleikit jäävät pois ja on valittava jotain vankempaa, toimittava varman päälle. Päätin ryhtyä englantilaiselta kasvualustalta ponnistaneeksi britiksi. Skotti ja irlantilainen olisivat ehkä jännittävämpiä, mutta huomioon ottaen meikäläisen mahdollisuudet ne olisivat liian vaativia.

Päätin aloittaa ympärileikkauksen kotimaassa ja lähteä myöhemmin muualle hoitamaan asia loppuun. Ennen kaikkea periaatteessa ja pääpiirteittäin oli selvää, että minun oli muututtava. Ulkonäön suhteen ei ollut mitään tehtävissä (mennä plastiikkakirurgin vastaanotolle pyytämään, että minulle pitäisi tehdä ”stiff upper lip”, haluan
olla ”weak chin aristocrat”!). Kaikki muukin kirjoista ja elokuvista tuttu varustus, piiput ja muut, ovat jo vanhentuneet ja sopivat parhaassa tapauksessa teatterilavalle tai epookkijuhliin.

Halusin uudistaa omaa sisäistä minääni, työntyä uuteen henkiseen itseeni. Kaikki alkaa tietysti kielen vaihtamisella. Kävin kuntakeskuksessa englannin kielen kursseilla, mutta ymmärsin varsin varhain, että tietystä etapista eteenpäin se on pelkkää ajanhukkaa. Minä en ollut naiivi ja ymmärsin heti alkuunsa, että kaikki ne unissaopiskelut ja pikakurssit,
jotka lupaavat opettaa kielen muutamassa viikossa, ovat pelkkää huijausta ja rahan metsästystä. On tietysti olemassa ylilahjakkaita, jotka omaksuvat uuden kielen muutamassa viikossa, mutta heitä on vain yksi tuhannesta. Ja se alkeellinen taso, jonka Egyptissä tai muualla hallitsee koko palvelusväki voidakseen keskustella turistien kanssa, se ei tyydyttänyt minua.

Minä aloin opiskella hullun lailla, suorastaan fanaattisesti, kuten englantilaiset itsekin sanovat, the hard way. Kirjoitin sanoja ja ilmaisuja paperilappusille ja pänttäsin niitä aamusta iltaan. Systematisoin kielen eri tasoja, business English, puhekieli, kirjalliset
tyyli-ilmaisut, sananlaskut, kaupunkilaisslangi, lasten kieli ja niin edelleen. Kuuntelin BBC:stä ja myös muualta kieliohjelmia, ostin internetistä jopa audiovisuaalista materiaalia muistitikulla, jossa oli harjoituksia. Olin joskus ottanut hotellihuoneen pöytälaatikosta
Raamatun (harmi ettei se ollut se King James Bible) ja opettelin siitä ulkoa kymmenen käskyä, Lord´s Prayerin ja muutaman muun kohdan (Johanneksen evankeliumin alku, Paavalin kolmas kirje korinttolaisille ja niin edelleen), sellaista mitä sivistyneen ihmisen on tunnettava.

Olin tietoinen metodini heikkouksista. Kun omaksuu kielen luonnollisella tavalla, olkoonpa lapsuudessa tai myöhemmin vastaavanlaisessa miljöössä, niin päässä kehittyy systeemi, jonka osat ovat tekemisissä toistensa kanssa ja kieli muuttuu nopeammin omaksuttavaksi.
Sitä vastoin minun opiskeluni oli systemaattiseen kouliintumiseen verrattuna sanakirjan päähän takomista. Toinen on kuin kangas, jonka loimet punoutuvat yhteen, toinen niin kuin kokoon prässätty huopa. Mutta minä tiesin, että huopakin voi jonain hetkenä muuttua tosi vahvaksi, ja uskoin että työni alkaa pitkän päälle kantaa satoa, uskoin että joskus olen vahvaa huopaa…

Opiskelin kaikkialla, myös töissä ollessani silloin kun oli silmänräpäyksen verran vapaata aikaa. Kun joku sattui katsomaan mitä pikkuruisia paperinpalasia selailin, niin selitin tilanteen kaikessa rauhassa.
”Opiskelen englantia.” – ”Ahaa” kommentoitiin kohteliaasti. ”Oletko lähdössä matkalle?”
Puistelin päätäni.
”Työpaikka? Uusia haasteita?” tutkailtiin uteliaasti. ”Lähdet matkoille? Pyritkö firman ulkomaanedustustoon?”
”En”, vastasin, ”ajattelin ruveta englantilaiseksi.”
Kaikki nauroivat.

Ilmeni, ettei uuden kielen oppiminen olekaan niin vaikeaa. Paljon hankalampaa on unohtaa äidinkieli. Yritin kyllä ajatella ja keskustella itsekseni englanniksi, mutta se on ilmeisesti yhtä absurdia kuin shakin pelaaminen itseänsä vastaan. Ymmärsin, etten edes
pystyisi unohtamaan äidinkieltä. Enintään sen voisi tunkea johonkin ”taakse”. Uuden kielen oli tultava esille niin kuin moderni lasitalo nousee vanhan kaupunginmuurin eteen. Aloin ymmärtää, että sitä on mahdotonta saavuttaa, jos jää kotimaahan. Täällä voit käydä
vaikka päivittäin kolmella kurssilla niin kuin anonyymi alkoholisti käy kokouksissa, voit vaikka asua vieraan kielen opettajasi kanssa – mutta kansallisuuttasi et pysty vaihtamaan, koska kaiken aikaa ympärilläsi on ihmisiä, jotka puhuvat äidinkieltäsi. Ja jopa silloin
kun he eivät puhu kanssasi – sorina on tuttu ja sillä hyvä.

Mikä vielä kummallisempaa: jopa silloin kun he vaikenevat, heistä säteilee sitä samaista äidinkieltä aivan kuin salaperäisiä laineita. Ne aktivoivat salamannopeasti aivoissasi vanhat ”pesäkkeet” tai ”keskukset”, sinä sytyt, alat myös ajatella, mutta toki äidinkielellä, ja se on jo sama kuin puhuisi. Jopa silloinkin kun eristäydyt maailmasta, sulkeudut
vaikkapa perunakuoppaan ja yrität siellä siteerata englanninkielistä pipliaa, pysyy sielläkin, pimeydessä, ympäristö vironkielisenä. Olet perunakuopassa, jonka roimasti käännät potatocellar’iksi, mutta ensimmäinen aistimus tilasta on sittenkin äidinkielinen.

Ei siis ole mitään mieltä paeta yksinäiselle luodolle eikä majakkatorniin. Jopa silloin kun annat koko ympäristön muuttua, huonekalut ja multa mukaan luettuna, on ylläsi edelleen vironkielinen taivas, pilvet, tuuli ja tähdet. Ja hyvästi britiksi muuttuminen! Ajatukset lähtevät harhailemaan, huomaat äkkiä uneksivasi viron kielellä ja voit moittia kipeästi, mutta vain itseäsi. Lopulta viittaat kintaalla.

Ymmärsin ettei tässä ole minkäänlaista mahdollisuutta. On lähdettävä pois, vaikka
olinkin ympärileikannut itseni vasta neljänneksen verran, ja hoidettava asia loppuun jossain muualla.

Ja on tietysti mentävä yksin. Vaikka löytäisi toisen samanlaisen ympärileikkaajan, niin yhdessä on vaikeampaa. Saattaa helposti liukastua, kun joutuu koko ajan puhumaan vierasta kieltä. Alussa pinnistellään sankarillisesti, mutta seuraavassa hetkessä toinen ei löydä
sanoja jonkin monimutkaisemman asian selvittämiseen, hän vaihtaa viron kieleen tai toinen sanoo sen. Ja silloin kaikki on mennyttä. Ja silloinkin kun ei livetä äidinkieleen, on kahdestaan paha olla.

Mainitsin aikaisemmin, että taivas on Viron yllä vironkielinen. Se taivas jäi nyt sinne. Mutta toinen ihminen lähti mukaan. Kieli liimautuu ihmisen kylkeen jonkinlaisen muovikelmun tavoin. Katsot toisen takamusta, ja samassa ollaankin Virossa. Tajuat, että Viro on salakuljettajan ottein hiipinyt kaveriksi matkallesi. Siksi ei kannata ottaa mitään mukaan.
Matkalaukku, selkäreppu, päällysvaatteet ja kaikki muukin on vietävä roskikseen, koska niillä on vironkieliset nimet.

On suositeltavaa, että sellaiset tekniset ja neutraalit esineet kuin tietokone ja puhelin vaihdettaisiin toisiin. Tai ainakin uusittaisiin niiden koko sisältö. Kaikki kotimaiset failit on sammutettava – niin sanan suoranaisessa merkityksessä kuin myös metaforisesti. Kytkeä irti. Sulkea tilit. Suodattimet päälle. Suodattimia ei ole koskaan liian paljon! Vain
tällä tavoin on mahdollista toteuttaa ympärileikkaus.

Kieli on tärkeä, mutta se ei vielä riitä. Tarkoitukseni ei ollut valmistua englantia loistavasti taitavaksi Ala-Kolkakylän kieltenopettajaksi. On syvennyttävä kulttuuriin. Otin asian erittäin vakavasti. Hankin alustavat tiedot kriketistä ja suoritin brittiläisen historian pikakurssin. Luin kuningas Arthurista ja Guy Fawkesista, chartismista ja suffrageteista. Kävin Merciassa ja Loch Nessillä. Tutkailin Hogarthin kuvista julkaistuja kommentteja. Kävin läpi Emile
Legouin teoksen A History of English Literature. The Middle Ages and the Renascense (650–1660), koska pidin ranskalaisia puolueettomampina ja järkiperäisempinä. Luin William Langelandin runoelman Piers Plowmanista ja Samuel Pepysin päiväkirjan.

Kahden vuoden kuluttua ymmärsin, että tätä menoa elinpäiväni eivät riitä. Olin päässyt Ruskiniin ja Walter Pateriniin. Siitä lähtien otin vähän keveämmin. Keskityin klassikkoihin. Ei siksi, että siteeraisin heitä, vaan antautuakseni heille ja käydäkseni kulttuurikylvyssä. Joidenkin kirjailijoiden osalta riittävät yhteenvedot. Vaikka enemmistö niistä oli tehty
koululaisille tai yliopisto-opiskelijoille, ne kelpasivat myös ympärileikkaajalle.

Mutta vähintään kolme juttua on käytävä läpi alkuperäistekstien kautta. Ensiksi tietysti Raamattu (onneksi olin sen jo tehnyt). Bible on englantia ja se on vaikuttanut yhtä paljon käsitemaailmaan kuin virolaisiinkin. Raamattu on muuten englannin kielessä jotenkin
asiallinen ja jopa proosallinen, runoutta on vähemmän kuin saksan, venäjän tai suomen kielessä.
Toiseksi Shakespeare. Internetissä on häneltä kymmeniä sitaattivalikoimia. Voidakseni muistaa niistä kuuluisimpia aloin kirjoittaa niitä muistiin joka päivä (minulla on niin sanottu kirjoitusmuisti). Mutta kun se alkoi tuntua tyhmältä ilman päämäärää, aloin tviitata
niitä tutuille (enemmistö Shakespearen sitaateista on yleensä alle 140
merkkiä). Sitaatit eivät tietenkään riitä, kuten ei Mary ja Charles Lambin yhteenveto nimeltä Tales from Shakespeare eivätkä muutkaan itse tehdyt kertomukset. Minä luin Shakespearea rivi riviltä (vieressä ”käännös” nykyenglantiin), sillä halusin olla ”aito”.
Ja kolmanneksi olisi pitänyt lukea läpi koko Dickens. Valitsin kevyemmän vaihtoehdon, Nicholas Nickleby on yhä vielä lukematta.
Lista olisi pitkä. Luin läpi kirjan Eminent Victorians, mutta en nähnyt siinä mieltä omien tavoitteideni suhteen. Sen sijaan Somerset Maugham on hyödyllinen, samoin Huxley, paitsi hänen korkeamman viisauden etsintänsä, mikä ei ole erityisen brittiläistä.

Englannin säädyistä luin monta hyvää kirjaa. Pidin myös P. G. Wodehousen aristokraattisesta minä-henkilöstä ja hänen nokkelasta palvelijastaan Jeevesistä. Muuten – olen aina pitänyt palvelijoista, jotka ymmärtävät aseman merkityksen. Usein tuntuu siltä, että jos jokainen ymmärtäisi asemansa, hänellä olisi jotain johon tukeutua. Siinä tapauksessa myös kansoilta voitaisiin vaatia tietoisuutta asemastaan ja omasta paikastaan. Mutta se oli juuri sitä mitä vastaan minä kapinoin.

Yritin pitää pään selvänä. Tajusin että vaikka monet britit tosiaan ovat
yhä konservatiiveja, niin aika on sittenkin tehnyt tehtävänsä ja viktoriaanisen aikakauden brittiläisyyden ylle tai rinnalle on kerrostunut uusia tapoja, tottumuksia ja kaikkea muuta niin, ettei sen ikivanhan kaavan mukaan kannata ympärileikata itseään. Eikä minulla liioin
ollut tarkoitusta päästä absoluuttiseksi britiksi, sellaiseksi joka vaatii Starbucksissa maitoa teen kanssa, ajaa unissaankin autoa vasemmalla kaistalla, laskee mittoja jalkoina ja rahaa nauloina ja puhuu ihmisille säästä. Minulle sopisi paremmin elämä vähän muodikkaampana
brittinä.

Löysin sellaisen suurenmoisen kirjasarjan kuin Bluffers Guide. Harmi kyllä siitä puuttuu osa, joka kertoisi miten esiinnytään brittinä. Ajanvietteeksi ja moraalisen tuen saamiseksi puhuin joidenkin lontoolaisten kanssa. He väittivät olevansa onnellisia. Tavallaan muistutin
joskus heitä (translingvaali-transseksuaali…). Kuljeskelin ympäriinsä ja annoin koko ajan ymmärtää, että:
”Katsokaahan miten britti minä jo olen, ei kai teiltä sattumalta jäänyt huomaamatta brittiläisyyteni? Katsokaahan, se ilmenee näin ja näin. Ahaa, te käsititte jo? Well well…”

PETOS

Olin yksin Lontoossa ja minulla oli hyvää aikaa mietiskellä. Oliko se, minkä olin saanut aikaan, oliko se petturuutta? Meillä oli sata vuotta sitten eräs kirjailija ja yhteiskuntavaikuttaja nimeltään Grenzstein, joka oli sitä mieltä, että pienelle kansakunnalle oli turvallisempaa sulautua suureen. Hänestä tuli vihattu mies, hän lähti vapaaehtoisesti
maanpakoon ja on yhä kansallisuuden peittelyn symboli Virossa.

Miehitysaikana halveksunta kasvoi, koska hän suositteli virolaisille sulautumista venäläisiin. Mutta silloin kun hän kirjoitti artikkelinsa, konteksti oli aivan toisenlainen. Venäläinen merkitsi siihen aikaan vastakohtaa saksalaiselle, jota pidettiin historiallisena vihollisena.

Joku muukin heräämisen ideologi oli yrittänyt vaihtaa venäläiset saksalaisiin. Mutta tämä mies kertoi ajatuksistaan vilpittömästi ja siksi sivistyneistö vihasi häntä. Ei ole syytä sulautua keneenkään vaan olla oma itsensä, he sanoivat. Kysymystä ei pitäisi ottaa esille edes
koemielessä.

Tällainen asenne on ymmärrettävä, sillä virolaiset olivat juuri muodostumassa kansakunnaksi sen nykyisessä merkityksessä ja kaikki oli vielä haurasta. Samoin neuvostovallankumouksen aikana, kun kansallisuuden säilyminen oli jälleen vaarassa. Mutta miten kauan voi jatkaa tätä pelkäämistä? Sitä pitäisi ainakin rohkaistua
miettimään.

Usein sanotaan, että on rakastettava isänmaataan niin kuin vanhempiaan. Maa on meidät synnyttänyt, me olemme oman kansamme lapsia ja niin edelleen. Se on kuulemma sama kuin aamen kirkossa. Hyvä jos niin olisi. Vaan siinäpä se niksi onkin! Elämässä ei näe
muuta kuin sen, että asiat ovat kerta kaikkiaan päinvastoin. Jos kaikki
ihmiset rakastaisivat isäänsä ja äitiänsä ja he vastaavasti lapsiaan, niin kaikki hyvin. Mutta kaikkialla poika tappelee isänsä kanssa, äiti tyttärensä kanssa, lapsi antaa sijoittaa vanhempansa hullujenhuoneeseen, veljekset eivät puhu sanaakaan keskenään vuosikymmeniin ja niin edelleen. Kirjallisuus saa ravintonsa pääasiassa tällaisista konflikteista.

Ja tuomitaanko siitä? Ei, se todetaan, puistellaan päätä ja mainitaan, että sellaista elämä on. Mutta jos perheenjäsenten riitelyä pidetään lähestulkoon normaalina, niin miksi melskataan siitä, kun joku ei rakasta omaa kansaansa tai taistelee sitä vastaan? Ihminen ei ole itse
valinnut kumpaakaan. Kun joku katkaisee suhteen vanhempiinsa ja unohtaa heidät, niin siinä tapauksessa kärsii ainakin kaksi ihmistä. Mutta mistä kansa tai valtio kärsii, jos minä siirryn yhden luota toisen luo?

Muistan, että Venäjän aikaan laissa oli sellainen pykälä, että maanpetos on suurin rikos kansaa kohtaan. Nyt sitä ei enää lue virallisesti, mutta ilmeisesti niin kuitenkin ajatellaan. Kieltäydyn ymmärtämästä miten voi pettää sellaisen, mitä ei ole milloinkaan edes valinnut.

Lopuksi minun on vielä kerrottava yksi asia. Mitä varten minä olin niin hermostunut kaiken aikaa, miksi narisin enkä ollut tyytyväinen elämääni? Tosiasiassa minua eivät kiinnostaneet turistien pällistelyt, paikalliset matalat vuoret eikä velvollisuus oppia tuntemaan Balzacia. Väliäkö sillä, mitä saksalainen pyrkyri arvelee minun huumorintajustani tai millaisena minua pitää intohimoinen slaavilaisnainen!

Kaikki näihin liittyvät tunteeni olivat oireita ja verukkeita eivätkä millään tavoin perusteltuja. Voisin olla kaikkein pienimmän ja köyhimmän kansan jäsen, vaikka tuohon kansallisuuteen kuuluisi vain yksi ihminen, mutta vain siinä tapauksessa, että saisin itse
valita! Miksi en haluaisi olla virolainen! Tietysti haluan. Onhan ajan mittaan löytynyt niitä, jotka ovat tulleet Viroon hyvinkin kaukaa ja sulautuneet tänne. Mutta he ovat tehneet sen vapaaehtoisesti, heitä ei ole kukaan pakottanut. Suotakoon minullekin valinnanvapaus!
Muuten en suostu mihinkään. Elämällä ei ole mitään virkaa, ellei tiedä, että on mahdollisuus muuttua.

Tätä kaikkea pystyn ajattelemaan jopa englanniksi…!
(Minun käännökseni – M. Mutt)

Tässä kohdin katoavat jäljet Rähnistä.

 

Mihkel Mutt

Mihkel Mutt (s. 1953) on kokenut kertoja monenlaisilla kirjallisuuden aloilla. Hän on työskennellyt myös toimittajana, vapaana kirjailijana ja Viron ulkoministeriön informaatio-osaston johtajana. Hän on saanut Tuglaksen novellipalkinnon.

Mihkel Muttin kirjallinen toiminta kattaa kahdeksan romaanin lisäksi lukemattomia artikkeleita sanomalehdissä ja muita julkaisuja. Eesti ümberlõikaja (”Viron ympärileikkaaja”) ilmestyi 2016. Kirjan sisältö ja esitystapa ovat tyypillistä Muttia, nautittavaa, hupaisaa ja totista tarinointia poikkeuksellisesta aiheesta, mikä ilmenee jo jaksojen nimistä: Proloog Bruxelles´is (Prologi Brysselissä), Rähn Alam-Kolkakülast (Rähn Alam-Kolkakylästä), Alam-Kolkaküla tööd ja päevad (Alam-Kolkakylän työt ja päivät), Ida-Euroopa elu ja armastus (Elämää ja rakkautta Itä-Euroopassa) ja Lisa (Liite).

Muttin tekstien lukeminen on myös haastavaa: mitähän se nyt
tällä tarkoittaa? Se on iloinen haaste ja kutsuu jatkamaan lukemista.

Raija Hämäläinen

Raija Hämäläinen (s. 1943) on eläkkeellä Helsingin yliopiston lääketieteellisestä
tiedekunnasta, jossa hän toimi 41 vuotta hammaslääketieteen laitoksen johdon sihteerinä ja loppuvuosina myös potilasasiamiehenä.

Kääntämisharrastus syntyi Eva Lillen tukemana 1990-luvun alussa ja on tuottanut mielihyvää vuodesta toiseen. Tuloksena on neljä romaania, kahdeksan runokirjaa sekä kiinalaisen lääketieteen käsikirja.