Mudlum

Leppäkerttujen vuosi

Suomentanut Varja Arola

Vuoden 1977 heinäkuu oli kuten mikä tahansa heinäkuu, oli sellaista kuivaa ja viiltävää, ritisevää kuumuutta, taivas sininen ja kaikki puut samaa tylsänvihreää. Sydänkesällä herkät vivahteet häviävät, jäljelle jäävät vain keskisävyt, ikään kuin maailmalla olisi käytössään enää pelkät koululaisten kuusinappiset vesivärit.

Emman piti vahtia syreenipensaiden edessä, ettei kukaan tulisi, sillä pensaiden toisella puolella hänen äitinsä poltti salaa tupakkaa. Salaa omalta äidiltään ja muiltakin, kylässä aika oli nimittäin liikkunut hitaammin kuin muualla eivätkä naiset polttaneet. Kenties he salaa syreeniaitojensa suojissa tekivät niin. Tupakka piti äidin maailman raiteillaan silloin, kun se oli suistumaisillaan niiltä, sitten siitä saikin otteen, maailmaa saattoi hengitellä sisään ja puhallella ulos, pahasta tuulesta tuli tavallinen, tavallisesta parempi, ja taas jaksoi tehdä asioita, jotka muuten tuntuivat mahdottoman tympäiseviltä. Enimmäkseen äitiä tympi se, ettei koskaan saanut olla normaali, aina piti esittää, että asiat ovat paremmin kuin itse asiassa olivatkaan, ääni pirteämpi, katse lempeämpi. Vain Emma näki äidin sellaisena kuin tämä todella oli. Siitä toisesta äidistä, siitä joka yritti miellyttää koko maailmaa, siitä Emma ei lainkaan pitänyt, hän huomasi valheellisuuden muttei käsittänyt miksi sitä oli. Mitä piti pelätä? Jos joka tapauksessa olet ypöyksin eikä sinulla ole muuta kuin Emma, tupakka-aski ja kahvikuppi, niin mitä väliä sillä on, mitä muu maailma ajattelee? Emma ei ymmärtänyt, että äiti vielä elätteli toivoa. Emmalle äiti usein sanoi, ettei koskaan saanut moittia ihmistä itseään, vaan pelkästään hänen tekojaan. Äiti ei siis toivonut hyväksyntää itselleen, vaan teoilleen.

Niinpä hän ei moittinutkaan sitä varsinaista Emmaa, joka oli suojassa itsensä sisällä, vaan ainoastaan hänen pukeutumistaan. Emma ei saanut esimerkiksi laittaa kaulaansa vaaleanpunaista huivia, jonka olisi solminut ilmavasti leuan alle, eikä pitää mekkoa ilman alushametta, koska valoa vasten sääret olisivat voineet erottua. Jostain syystä äiti ei pitänyt myöskään pitkistä hiuksista, auki olevista pitkistä hiuksista, vaikka hänellä itsellään oli ollut pitkät letit ja surulliset silmät, sen näki vanhoista valokuvista. Jostain äiti oli saanut päähänsä, että pitkät hiukset olivat hutsun hiukset, ja niinpä Emman tukka leikattiin lyhyeksi. Kaiken kaikkiaan oli kovin paljon asioita, joiden kuului olla täsmälleen tietyllä tavalla eikä mitenkään toisin. Mistä ne käsitykset tulivat, sitä Emma ei tiennyt. Vain joskus harvoin, vahingossa, äiti kehui Emmaa ja sanoi, että tällä oli kauniit sääret, vielä kauniimmat kuin Jackie Kennedyllä. Kauneus oli hankalaa, koska se oli samanaikaisesti sekä hyvää että pahaa, kauniit tytöt joutuivat helposti vaaraan, kauniit tytöt eivät saaneet liikkua yksinään, mennä uimarannalle eivätkä pitää lyhyitä hameita tai ohutolkaimisia mekkoja, kun taas rumat tytöt ehkä saivatkin. Kuitenkin äiti oli salaa mielissään siitä, että tytär oli sievä, etenkin silloin, kun he kulkivat kahdestaan ja joku tuttu vastaantulija kehaisi ”Onpa nätti tyttö ja ihan on äitinsä näköinen!”. Silloin äiti aina sanoi, että tyttö on kyllä isäänsä tullut.

Se kesä oli viimeinen ennen syksyä, jona mummo kuoli. Ja sinä kesänä oli leppäkerttutulva. Leppäkerttuja oli kaikkialla, sängyssä, ikkunalaudoilla, ruuassa, tuuli puhalsi niiden kitiinikuoria kasapäin teiden varsille, lahdella pitkin rantaviivaa niitä kelluskeli metritolkulla, eikä mereen oikein voinut mennäkään ellei halunnut kahlata leppäkerttujen jäännöksissä. Elossa olevat, ja niitä oli aivan yhtä paljon, pöristelivät ilmassa ja köpöttelivät joka ikisessä heinänkorressa ja kukkasessa. Ja purivat.

Mikä tahansa mitä on liikaa, on pahaa ja inhottavaa, päätti Emma. Niin hän huomaamattaan muodosti mielipidettä. Maalla ihmiset ovat mukavia ja puheliaita varmaan siksi, että heitä on vähän. Mutta siellä joutuu pelkäämään, mitä he sinusta ajattelevat. Tai puhuvat. Kaupungissa kukaan ei ajattele sinusta mitään. Äiti tosin uskoi maaseudun tapojen pätevän kaupungissakin ja kuvitteli, ettei ihmisillä sielläkään ole muuta tekemistä kuin puhua, ajatella ja kytätä, mitä muut tekevät. Maalla on niin vähän ihmisiä, että jokainen vastaan tuleva polkupyörä, auto tai – ihmeiden ihme! – jalankulkija on varsinainen puheenaihe – jaa-a, kenenkäs auto se tuo oli? Meidän kylässä kellään ei ole tuollaista autoa. Jaa mutta kukas se tuolla kävelee? Joku kaupunginelävä vissiin. Kappas, siinäpä ne nyt sitten menevät uimaan, ja lapsetkin on tulleet kylään. Jo oli aikakin. Äiti myös luuli, että kaupungissa jotakuta voisi kiinnostaa, miksei hänellä ollut miestä tai paljonko hän sai palkkaa.

He kulkivat aina lompsis lompsis jalan, kassit käsissään, autoa heillä ei ollut. Myös uimaan he menivät jalan, koska oli vain yksi polkupyörä, tai oli niitä oikeastaan montakin, mutta osa oli aina rikki, sisäkumi olisi pitänyt paikata tai venttiili vuosi, pyörän korjaamisessa olisi kulunut kokonainen päivä. Emma oli tottunut siihen, että joutui alinomaa seisoskelemaan jonkin korjausurakan äärellä, pitelemään venttiilikumirasiaa tai etsimään laatikoista ja komeroista milloin pumppua, milloin pumpun letkua, kumiliimaa tai kuusio­avainta. Oli tosi väsyttävää seistä kuuntelemassa äidin sadattelua. Se ei koskenut pelkästään pyörän korjaamista, vaan kaikkea muutakin. Kun viikatteita teroitettiin, hän veivasi kampea, tahkon alla oli puolikkaasta autonrenkaasta tehty vesiastia, tahkon runko oli puolimätä ja vinossa, ja kykkimisestä puutuivat jalat. Viikatetta hänen ei annettu hioa, vaikka se olisi ollut paljon hauskempaa, välillä iski sinisiä kipinöitä ja terä muuttui hopeanhehkuiseksi. Kaikissa voimaa vaativissa töissä ja rakentamisessa Emma oli apuna työntämässä ja pitelemässä, tuomassa ja ojentamassa. Niin tottunut hän oli siihen, että pystyi sanaakaan sanomatta toimimaan tuntikausia äkäisimmänkin puurtajan apurina. Tärkeintä oli pysytellä hiljaa ja odottaa, että se menisi ohi.

Äiti teki aina todella paljon töitä. Aamun alkajaisiksi hän pohti kovaan ääneen, mitä kaikkea päivän aikana täytyi tehdä, ja illan päätteeksi hän totesi väsyneenä, ettei ollut saanut mitään aikaan. Sain­kos minä mitään tehtyä? Niin kuului lause, jolla päivä summattiin. Tuskin hän työnteosta liiemmin piti, mutta työ oli jotakin, jota oli tehtävä, jotta oikeuttaisi oman olemassaolonsa ja osoittaisi, että vielä minä pystyn ja pärjään, ja taustalla oli aina ajatus, että työ oli kohtuuttoman raskasta, vaivalloista ja aivan mahdotonta. Ja että ne työt olisivat itse asiassa kuuluneet sille miehelle, jota äidillä ei ollut. Eniten äiti piti pihatöistä, kuten puiden kaatamisesta ja mistä tahansa sahalla, kirveellä tai vasaralla tehtävistä hommista, jotka eivät vaatineet liikaa ajattelemista eivätkä pikkutarkkaa laskemista, vaan pelkkää voimaa ja kestävyyttä. Ja ehkä myös vihaa. Oli nimittäin tietty tavoite, alaraja ja määrä, joka oli saavutettava, tai muuten täytyi jatkuvasti murehtia sitä, mikä oli tekemättä. Hän katsoi aina eteenpäin – mitä sitten tapahtuu, kun vesakko tuosta kasvaa tai kun katto alkaa vuotaa tai myrsky kaataa kuusen katolle ja entäpä sitten, kun hän ei enää jaksa? Siksi hän kasvatti Emmasta kunnollista ja ahkeraa ja näki joka puolella merkkejä laiskuudesta ja saamattomuudesta. Ei sinusta ole taloa hoitamaan, et sinä osaa, et sinä jaksa, et sinä pärjää, hän sanoi Emmalle. Sinä päästät sen rappiolle.

Niin he kääntelivät heinää helteisenä heinäkuun päivänä, äiti ja mummo olivat käyneet niittämässä aamukasteessa. Tilan heinämaat olivat sarkoina siellä täällä. Yksi kaistale oli kaukana ruovikossa vanhan venevajan tuntumassa, toinen metsässä entisen maatilan ympä­rillä, itse tilasta ei ollut jäljellä muuta kuin perustusten rippeet, hirret sieltä oli viety, kolmas taas oli sen aitauksen vieressä, jossa lampaat laidunsivat. Lounaaksi syötiin suolasilliä ja keitettyä perunaa ja juo­tiin piimää päälle. ”Selkä suoraksi! Älä siinä röhnötä!”, Emmaa komennettiin, mutta ei se häntä haitannut, koska suolasilli oli niin hirmuisen hyvää. Ruuan jälkeen mummo meni ottamaan pikku torkut ja lepuuttamaan jalkojaan, koska ”kinttuja kolottaa”, kuten hän sanoi, eikä sellaisessa helteessä voinut tehdä mitään järkevää työtä. Mummo kävi pitkälleen rapisevalle heinäpatjalleen ja vetäisi viltin jaloilleen. Emma kiipesi vintille leikkimään langoilla. Peltikaton alla oli tulikuuma, pöly tanssahteli ilmassa kun lankasäkkejä liikutti, vintin lattia oli peitetty hienon hienolla hiekalla, se oli lämpöeristeenä, ja lattialla lojui kaikenlaisia nyyttejä ja nyssyköitä. Kattotuoleihin oli naulattu roikkumaan vanhoja valjaita ja verkon kohoja, yhdessä nurkassa oli iso pino vanhoja kirjoja, sivut hiekkaa täynnä.

Emma istui vanhan matkalaukun päällä ja letitti värikkäitä lankoja. Jokaiseen lettiin tuli kolmea väriä. Jos hänellä olisi ollut pitkät hiukset, langoilla olisi voinut sitoa palmikot, mutta koska ei ollut, hän teki leteistä kirjanmerkkejä ja itse asiassa leikki, että ne olivat ihmisiä, parikymmenen sentin pituisia, värikkäitä, tupsut päässä. Hän teki niitä aikamoisen joukon, väkeä oli vaikka millä mitalla, illalla hän otti ne sänkyyn ja pani tyynyn alle.

Talon yläkerrassa oli mukavaa olla yksin, sinne ei kovin helposti ketään muuta sattunut. Siellä oli pärekori, jossa oli vanhoja leluja, punaisen pallon päällä istuva punalakkinen pelle hymy korvissa. Se oli sellainen hauska heiluriukko, joka aina ponnahti uudelleen pystyyn. Siellä oli myös joitain vanhoja nukkeja, sellaisia joilta puuttui päälaki tai joiden nenä oli kulunut, yhdellä oli tosi vanhanaikainen harmaavihreäruudullinen mekko, yhdellä ei ollut vaatteita laisinkaan, ja se oli yltä päältä nukkainen. Äiti oli kertonut Emmalle, ettei hänellä ollut ollut lainkaan oikeita leluja, hän oli käärinyt lusikan kangasriekaleisiin, sen nimi oli ollut Naatti-Taatti, ja se oli ollut hänen nukkensa. Senkin hän oli kertonut, ettei mitään makeaa siihen aikaan ollut, ei sitten mitään, ja että punajuuresta keitettiin punajuurisiirappia, siirapista saatiin lopulta iso keltainen sokeritoppa, jota säilytettiin vaatekomerossa liinaan käärittynä, ja siitä hän sitten salaa kävi riipimässä murusia. Ja että hän oli lapsista nuorin, ja kaikki mitä heidän äitinsä käski isompien lasten tehdä, sälytettiin hänen tehtäväkseen, ja että hän oli tosi arka, teki aina kaiken eikä koskaan kannellut, mutta sen sijaan hän kantoikin kaunaa lopun ikänsä.

Lopulta Emma oli kuumuudesta ja ajattelemisesta aivan uuvuksissa, laskeutui takaisin viileään eteiseen ja kävi nappaamassa keittiön hyllyltä verhon takaa hunajapikkuleivän. Mummo oli sillä välin herännyt ja oli varmaan navetassa tai jossakin. Useimmiten Emma oli mukana lypsyllä ja auttoi pitämään harsoa tonkan päällä, kun lämmintä maitoa kaadettiin kiulusta. Harsoon jäi pikkuisia navettakärpäsiä ja jokunen leppäkerttu. Maitoa kaadettiin aina vähäsen myös kiven halkeamaan siilejä varten. Myöhemmin hän istuskeli pihakeittiössä ja yritti veistää katajan oksan pätkästä puulusikkaa. Hän oli tehnyt sitä koko viikon, ja lusikka näytti jo pikkiriikkiseltä ruuhelta.

Myöhään illalla he lähtivät äidin kanssa merenrantaan, koska äi­ti halusi rauhassa polttaa tupakkaa. He ottivat mukaansa pienen rautaisen retkikeittimen, joka oli hiukan tupakka-askia suurempi, sen saattoi avata ja sen sisälle saattoi panna kuivaspriitä, joka paloi sinisellä liekillä. Liemikuutioista, joissa oli lehmän kuva, keitettiin pistävän suolaista lientä, se juotiin vihreästä emalimukista, ja istuttiin ja katseltiin, miten aurinko laski mereen. Oli tosi hiljaista, mukavan rauhallista, veden pinta ei värähtänytkään, kaukaa kuului ruisrääkkien narinaa ja silloin tällöin kaulushaikaroiden töräyttelyä.

Aamulla Emma heräsi siihen, että äiti tuli herättämään häntä ties kuinka monetta kertaa.

”Kello on kymmenen! Mikäs nyt on? Nouse ylös, ruoka on jäähtynyt jo ajat sitten. Laitan sinulle äkkiä talkkunaa.” Emma nousi unisena istumaan, huoneessa oli jo kuuma, ja taivaalla aurinko oli ehtinyt korkealle. Ikkunan takana kukkivat päivänliljat ja levittivät huoneeseen imelää tuoksuaan. Tänään oli kärrättävä pienet heinäkasat pihalta suojaan. Se ei ollut ollenkaan raskasta työtä se, mutta pihtihäntiä oli ihan joka paikassa, etenkin kärryjen metallisella pohjalla sen jälkeen, kun heinät oli kaadettu kärrystä. Hän sai ajatuksesta kylmiä väreitä, samoin kuin perunan nostamisesta – hän pystyi kyllä kuokkimaan perunat ylös, mutta sävähti joka kerran, kun tuli katkaisseeksi pullean kastemadon.

Emma söi vastentahtoisesti talkkunansa ja lähti ulos, kävi ensin karviaispensaalla, mutta ei hän marjoja kunnolla syönyt, vaan imaisi vain mehun ja sylki kuoret pois. Hän olisi mieluummin mennyt syreenipensaaseen leikkimään ja tekemään rahaa. Rahaa hän teki näin – valitsi isoja ja kauniita syreenin lehtiä, kunnon lärpäkkeitä, taittoi ne ruotia pitkin puoliksi, puraisi lehtiin koloja, kaikenlaisia kuvioita, ja niin niistä tuli rahoja. Kotona kaupungissa hän saattoi välillä unohtua vessaan, sillä vessapaperi oli melkein kuin kreppipaperia, pehmeämpää vain, ja Emma kuvitteli, että se röpelöinen siinä oli kirjoitusta, purki rullaa ja luki. Maalla oli ulkohuussi ja siellä sanomalehtipaperin palasia naulan nokassa, mutta sinne ei huvittanut jäädä pitkäksi aikaa, siellä oli paljon kärpäsiä ja haisi. Hän pelkäsi, että jostain ilmaantuisi rantakäärme, sillä navetan edessä lantakasassa oli rantakäärmeen pesä.

Kun muut puoliltapäivin menivät pitkäkseen, torkkumaan ja lepää­mään, hän meni surruttamaan leikkiompelukonettaan. Sillä ei voinut oikeasti ommella, koska se jätti alasilmukat löysiksi ja ylälanka juoksi niistä läpi, jos sitä veti. Mutta sillä pystyi tekemään lipunkantoja. Siitä vaan surautti paperiin reikärivin ja repäisi sitten palan pois ihan kuin elokuvalipusta. Emma teki sirkuksen pääsylippuja. Hän tiesi, ettei kukaan tulisi katsomaan, kerran hän oli yrittänyt, kietaissut esiliinan harteilleen viitaksi niin kuin Katto-Kassisella ja kiivennyt omenapuuhun ja yrittänyt komentaa pikkukoiraakin kapuamaan sinne, eikä hänellä sitten muita numeroita ollutkaan. Tuolit hän kantoi ulos, ja piti ostaa lippu ja repäistä lipunkanta. Ei sillä tavalla voi pyörittää oikeaa sirkusta, että itse joutuu olemaan sekä lipunrepijä, taikuri, akrobaatti että eläintenkesyttäjä. Hänellä oli yksi todella vanha kanneton kirja, jossa opetettiin taikatemppuja, ja oli hän opetellutkin suunnilleen kolme, mutta kaikki tiesivät ne jo.

Silti hän teki liput ja työnsi ne tyynyn alle villalettien viereen. Hän teki yhtenään kaikenlaista, vaikka ei ihan tiennytkään miten olisi pitänyt ja miksi. Niin se oli, koska hän usein suunnitteli tekevänsä vaikka mitä hauskaa, mutta kun hän yritti oikeasti toteuttaa suunnitelmiaan, kävikin ilmi, ettei hän kunnolla osannut tai ettei siitä tullutkaan mitään tai ettei kukaan sellaista kaivannut. Emma arveli, että äidille kävi samoin aina, kun hän seisoi iso vasara kädessään eikä saanut kiinnitettyä tai irrotettua sitä mitä yritti.

Illalla maan ollessa jo kasteessa Emma meni nurmikolle kieriskelemään. Se oli kaikkein hauskinta, hän ojensi kädet päänsä jatkeeksi, venyttäytyi suoraksi kuin tikku ja kieri pitkin nurmea sinne tänne, kunnes koko maailma kieppui ja pää oli pyörällä. Sitten hän teki vielä kuperkeikkoja etuperin ja takaperin.

Kun äidin loma loppui ja heidän oli palattava kaupunkiin, mum­mo halusi ehdottomasti tulla saattamaan. Aina kuljettuaan pienenkin matkan mummon piti levätä, ja äiti toisteli ”Käänny jo takaisin, älä rasita itseäsi!”, mutta mummo tahtoi tulla haljenneelle kivelle asti ja niin hän myös tuli. Sinne hän jäi seisomaan, kunnes muut kääntyivät metsätielle eikä mummo enää nähnyt heitä. Syksyllä hän joutui sairaalaan.

Oli marraskuun alkupuoli, eikä Emma ollut koskaan käynyt syk­syllä maalla. He olivat maalla koko viikon, perhesyistä he saivat vapaata koulusta ja töistä. Sataa tihutti ja oli lauhaa, puutarha oli lehdetön ja paljas, Emma keinui, ja kriikunapuista putoili hedelmiä. Mummo oli aitassa. Yöllä hänen luonaan paloi kynttilä. Syysiltoina pimeä tulee varhain, Emma kävi viemässä aittaan lisää kynttilöitä, eikä häntä yhtään pelottanut. Talossa touhuttiin kiivaasti, huoneet piti tapetoida uudelleen, uudessa tapetissa oli pieniä lemmikin näköisiä kukkasia, kylältä tuotiin kuppeja ja vateja, salaattiin tarvittavat perunat kiehuivat kymmenen litran kattilassa keittiössä.

Hautajaispäivä oli aurinkoinen ja lämmin. Kun arkku laskettiin maahan, sen päälle oli pantu keltavihreä viltti, toinen samanlainen mutta punakeltainen jäi jäljelle, Emma nukkui sen alla kaiket kesät. Muistotilaisuus pidettiin kotona, ja illansuussa, kun miehet olivat ryypänneet kovasti, syntyi riitaa perinnöstä. Mistä he oikein riitelivät, sitä Emma ei käsittänyt. Eihän mummolla ollut muuta kuin pari navettatakkia, kretonkinen huivi ja parit kalossit. Kirstussa talossa oli kolme kansallispuvun hametta, jotka oli sidottu yhteen, jotta laskokset eivät oikenisi, hiukkasen pellavaista lakanakangasta ja ruusukuvioin kirjailtu peitto. Peitto oli keskeneräinen, ja siitä he kai kiistelivät. Emmalle annettiin palanen kennohunajaa, ja hänet hätisteltiin pois jaloista nukkumaan. Mutta kenno oli otettu pöntöstä liian myöhään, ja se oli täynnä pieniä toukkia. Emma sylki sen suustaan. Aamulla hän oli jo puraissut kriikunaa, jossa kiemurteli valkoinen mato.

Yksi täti, jonka luona he toisinaan kävivät kylässä, oli näyttänyt Emmalle matkalaukkua, jossa olivat hänen kuolinvaatteensa. Lau­kussa oli keltainen satiinileninki ja ohut ruusukuvioinen musliinihuivi ja sukat ja vaikka mitä. Hän oli ajat sitten miettinyt kaiken valmiiksi, sen minkä väristä kangasta ruumisarkussa piti olla ja että arkun reunoissa piti olla tupsut. Emma mietti pitkään, mitkä vaatteet hän panisi kuolinvaatelaukkuunsa ja mitä kangasta arkussa olisi, harmaata silkkiä vai rypytettyä vai kenties mustaa tai valkoista, ja valmistetaanko punaisia arkkuja ylipäätään? Ja miten pään ympärillä olisi lehviä ja tyynyllä pieniä valkeita kukkia.

Tuntui kuin äiti olisi hautajaisten jälkeen vanhentunut. Minusta ei koskaan tule tuollaista kuin äiti, Emma ajatteli. Hän ei tiennyt, millainen hänestä tulee, mutta hän tiesi, millainen hänestä ei tule. Äidillä oli surulliset silmät ja vihainen suu, hän osasi puhua tosi kiltillä ja tosi ilkeällä äänellä, hän osasi tehdä äänellään ihan mitä vain. Emmalle hän aina sanoi: ”Mihin sävyyn sinä oikein puhut!” ja ”Minulle ei tuohon sävyyn puhuta!”. Mitä vanhemmaksi Emma tuli, sitä vähemmän hän puhui äidille, koska puhumisesta saattoi aina kehkeytyä riita. Se oli suorastaan selittämätöntä, kuinka mistä tahansa puheenaiheesta saattoi seurata sellainen tora, että kumpikin itki ja paukutti ovia. Emmasta tuli hyvin itsepäinen, hän ei koskaan pyytänyt anteeksi eikä ottanut mitään syykseen, ja lopulta hän oli oppinut pelkästään kuuntelemaan ja olemaan sanomatta vastaan. Mutta mitä enemmän äiti vanheni, sitä lempeämpi tästä tuli, ja lopulta hän ei lainkaan huomannut, oliko Emmalla pitkät vai lyhyet hiukset tai kenties liian lyhyt hame. Sen hän kuitenkin huomasi, jos Emma kulki paljain päin. ”Saat aivokuumeen”, hän napisi. ”Kukas sinun lapsesi sitten kasvattaa?”

Ja vaikka Emma ei siitä lainkaan pitänyt, ajan oloon hänelle kasvoivat vahvat ja kireät hartialihakset, sellaiset Atlaksen lihakset, joilla hän kannatteli koko maailman painoa, ja suupielet halkeilivat usein, kuten äidilläkin, ja yli kaiken hän piti siitä, että sai viettää aikaa tupakan ja kahvikupin äärellä ja miettiä, mitkä työt sinä päivänä piti tehdä. Illalla, kun uni ei tullut ja kaikenlaisia ajatuksia liikkui päässä, toinen toistaan pahempia, hän rupesi ajankuluksi laskemaan leppäkerttuja. Tällä lailla – yksi leppäkerttu, kaksi leppäkerttua, kolme ja niin edelleen. Toisinaan yöllä hän heräsi tai luuli heränneensä, ja huone oli täyttynyt leppäkertuista, osa istui sängyn reunalla ja katseli häntä vakavilla pilkuillaan.

Mudlum

Mudlum, oikealta nimeltään Made Luiga, on tallinnalainen kirjailija, jonka juuret ovat Muhun saarella. Kirjoittamisen Mudlum aloitti ZA/UM-kulttuuriryhmittymän blogista vuonna 2010, ja ensimmäinen novelli julkaistiin Vikerkaar-lehdessä 2012. Mudlumia pidetään yhtenä viime vuosien mielenkiintoisimmista tulokkaista virolaisessa kirjallisuudessa.

Novelli Leppäkerttujen vuosi on Mudlumin esikoisteoksesta Tõsine inimene (”Vakava ihminen”, 2014), joka oli ehdolla Viron kulttuurirahaston vuosittaisen proosapalkinnon saajaksi. Kokoelman novellit sijoittuvat lähimenneisyyden Viroon ja ovat muistojen innoittamaa fiktiota, omanlaistaan maagista realismia.

Mudlumin toinen teos Ilus Elviira (”Kaunis Elviira”) ilmestyi vuonna 2015 ja sai myös innostuneen vastaanoton.

Varja Arola

on helsinkiläinen kääntäjä ja tulkki. Proosan lisäksi hän on suomentanut runoja, näytelmiä ja elokuvia.