Runoja
Suomentanut Heidi Iivari
niin pienet lapset
niin suurten puiden alla
että alkaa pelottaa
nopeasti kuin lapset
suureksi pieneksi
suurten ajatukset
ihmisten synnit
näkee hyvin talvella
pissavana pihan nurkassa
Suurin osa suhteista,
jotka sattuvat tiellemme,
ovat olemassa vain siksi,
ettemme suurta yksinäisyyttämme
yhtenään itkisi kylpyhuoneen lattialla.
On traagista ja huvittavaa,
että ymmärrämme sen vasta kaiken jälkeen.
Ja sitten on tietenkin vakiot.
He joiden luokse ainakin ajatuksissamme
yhtenään palaamme.
Tai kenet tapaamme, kun tullaan rannalta
ja on kiire autolle.
Tai kenet tapaamme, kun tullaan metsästä
ja on kiire rannalle,
kun lapset jo juoksevat kuka ties missä.
Mutta kenelle jostakin syystä häpeämme soittaa,
jotta voisi kävellä joku ilta
meren ja metsän välisellä puistotiellä,
istua siinä samassa rantakahvilassa,
kysyä: ”Mitä puolisollesi kuuluu?”
tai pamauttaa:
”Mulla on hirveä ikävä sua!”
On toukokuu ja ilta,
sunnuntai ja taivas
aprikoosivaahtoa.
On laitakaupunki, on syrjäseutu.
Laitakaupungilla ovat varastot ja kaatopaikat ja toimistot.
Kummallisissa kaupoissa myydään
kummallisia asioita.
Jos ehdottomasti tarvitset
tinttikampea, krömpöttiä,
impisuopaa tai kämmitystä,
tiedät, minne mennä.
Jonkun kirkon kello lyö kaupungin yllä,
mutta täällä laidalla on ihan sama,
onko se luterilainen, katolinen
tai aivan joku muu:
laidalla Jumala on Jumala,
elämä on elämää, kevätesikot roskakasassa
kevätesikoita roskakasassa
ja varmasti kuolemakin on vain kuolemaa.
Ehkä niin on myös ihan lopussa.
Kun alat vedellä viimeisiäsi,
tuot johonkin tämän seudun varastoon haaveesi,
muistosi, mokasi ja voittosi
sievästi ruskeaan laatikkoon pakattuina,
liivin ja paidan napit auki
ojennat housusi, sukkasi ja kenkäsi
ja viiletät sitten alasti
yli tällaisten laitakenttien
jonnekin muualle, jonnekin salaryteikköön,
kello lyö kaupungin yllä ja sinulle on ihan sama,
kuuluuko se katolisen vai luterilaisen kirkon tornista.
Seuraavana aamuna tulee kauppaan
joku leppoisa partasuu
ja kysyy kaiken tietävän näköisenä viisimillistä pultituuria.
Myyjän kasvot kirkastuvat:
”Just eilen tuli erä!”
ja hän ojentaa hyllyltä
ripeästi pakkaamasi ruskean laatikon.
Kaarel E.
Lähdin Virosta, koska pelkäsin, yksinkertaisesti pelkäsin.
Isäni oli tappanut ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana jonkun,
koska se oli ollut kommunisti.
Isä oli myös omakaitsessa ja Kurgin hyvä ystävä ja sitä rataa.
Suurimman osan ajasta hän istui metsässä, missä myös kuoli.
Säästyttiin äidin kanssa ihmeen kaupalla kyyditykseltä,
oltiin sukulaisten luona kylässä,
alkoi tulla jo kiire
ja myöhästyttiin bussista.
En sanonut kenellekään, että nyt tuli lähtö,
en edes vaimolleni.
Mistä sen tietää, olisi voinut lörpötellä, ja kaikki pilalla.
Pari tuttua miestä oli myös ja vene, niin,
puhuttu jo, että silloin ja silloin ja
mistä minut otetaan mukaan ja sitä rataa.
Ja sitten seison illan kynnyksellä kotona
ja olen juuri sanonut Livialle,
että käyn vähän kävelemässä, huvikseni,
ja hän seisoo ovella, kaunis kuin kukka,
ja katsoo sillä tavalla kysyvästi,
että mitä minä täällä yhä kuhnin ja
tiedän – veneessä ei ole enää paikkoja, niin,
ja tänne en voi jäädä.
Ja sitten suljen oven perässäni.
Miten monet miehet ovatkaan unelmoineet tällaisesta paosta,
mutta eivät ole koskaan uskaltaneet.
Vaan minäpä uskalsin, tehkää perässä.
Neljäkymmentäluvun lopulla kirjoitin vaimolleni,
ja viisikymmentäyksi,
ja viisikymmentäkaksi,
ja viisikymmentäkolme,
ja niin edelleen,
kunnes kuusikymmentäkahdeksan saan kirjeen –
Neuvostoliitosta.
23-vuotias poikani kirjoittaa,
että olen nyt isoisä,
että hän on puolueessa,
että hän sai jotakin jostakin Rameto-kaupasta,
että äiti on onnellinen ja uusissa naimisissa
ja että minun ei pitäisi kirjoittaa,
sillä ulkomaan sukulaisista on vain harmia.
Hän kirjoittaa vielä pari kertaa, enimmäkseen omasta elämästään.
Minä kirjoitan vielä pari kertaa, enimmäkseen omasta elämästäni.
Äiti on kuulemma terve
– myös minä olen terve.
Kaikilla on kuulemma NL:ssa työtä.
– ”Elämme sosiaalituista”, sitä en uskalla kirjoittaa, kirjoitan, että
työtä on kaikilla ja ruoka on ilmaista.
Kolhoosijärjestelmä on muuttunut tuottoisaksi,
– minä vastaan, että kaupat ovat täynnä tavaraa.
Hän kirjoittaa, että kaikki kuuntelevat rokkia,
minä, että näin Ringo Starrin ja kättelin.
Minä kirjoitan, että neuvostovalta on jälkeenjäänyt,
hän, että
”don’t criticize
what you can’t understand –
your sons and daughters
are beyond your command –
your old road is
rapidly agin.”
Heillä on kuulemma Mustamäellä tilava asunto
ja nykyaikainen kalusto.
Minulla on muka asunto pilvenpiirtäjässä ja autotalli
kahdennessakymmenennessä kerroksessa.
Ihmettelen itsekin,
mitä kaikkea minulla on.
Livia kirjoitti kerran.
Nuoriso oli kuulemma nauranut
vuonna 38 ostetulle pitsileningille,
nyt osa siitä on nallekarhun päällä.
Mutta hänellä oli se päällään tuona toukokuun aamuna,
kun tapasimme ensimmäistä kertaa
ja tuona syyskuun iltapäivänä, kun lähdin
elämänpituiselle kävelylleni.
Piittaamaton satama
Muistuu mieleeni, että me olimme vielä kahvilanihilistejä, vuosisadan alussa,
ja puhuimme jalka toisen polven päällä jumalan kuolemasta, itsemurhasta ja toivottomuudesta.
Jossakin vaiheessa tulivat praktikot, jotka eivät malttaneet enää poltella ja juoda kahvia,
joilla oli kahviloiden sijaan perheet, lapset, koirat ja kissat, ja laivat.
Me sanoimme, että kaikki on turhaa, mutta he sanovat: ”Perseestä”,
ja menevät meren yli töihin. Uusi kadonnut sukupolvi.
Kaur Riismaa
Kaur Riismaa (s. 1986) on Tartossa syntynyt runoilija, prosaisti, näytelmäkirjailija ja näyttelijä. Riismaan esikoisrunoteos Me hommikud, me päevad, õhtud, ööd (2011) sai ylistävän vastaanoton.
Erityisesti kiitettiin Riismaan tyylikypsyyttä, laajaa temaattista repertuaaria sekä nuoren runoilijan kiinnostusta ja kykyä kirjoittaa eläytyneesti virolaisista ja heidän kohtaloistaan. Riismaasta on povattu uutta suurta eeppistä kirjailijaa ja häntä on verrattu muun muassa Jaan Krossiin, Mats Traatiin ja Ene Mihkelsoniin.
Riismaata voi hyvällä syyllä nimittää tämän päivän Viron romanttisimmaksi kirjailijaksi; hänen eleganteista teksteistään huokuu usein itsetietoinen haikeus ja jonkin menneen ajan tai menetetyn ihmisen kaipuu. Vaikka Riismaa on kirjoittanut paljon riipaisevia rakkausrunoja, hänessä on myös aimo annos sosiaalista ja psykologista tarkkanäköisyyttä, joka lävistää lempeästi ihmisten arkipäiväiset toimet ja tuumat niin urbaanissa ympäristössä kuin maaseudun hiljaisuudessakin. Nykyisin maaseudulla elävä kirjailija on sanonut, että luonnossa häntä kiehtoo eniten sen kommunikointikyky. Myös Riismaan omat tekstit rupattelevat luontevasti lukijalle kuin vanhalle tutulle.
Tuottelias kirjailija voitti Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014 peräti kahdella runoteoksellaan (Teekond päeva lõppu ja Merimetsa). Seuraavana vuonna Riismaa debytoi menestyksekkäästi kahdella proosateoksella: Pimeda mehe aiad (2015) voitti Tänapäev-kustantamon romaanikäsikirjoituskilpailun ja oli Kulttuurirahaston kirjallisuuspalkintoehdokas yhdessä pienoisromaanin Pühamägi (2015) kanssa. Riismaa on kirjoittanut myös kuusi näytelmää. Hänen seitsemäs runoteoksensa Soekülm, josta Nippernaatin lukijat saavat jo nyt käännösmaistiaisia, ilmestynee kuluvan vuoden aikana.
Heidi Iivari
(s. 1974) on tartonsuomalainen sanatyöläinen. Hän opettaa suomen kieltä Tarton yliopistossa sekä luennoi ja kirjoittaa suomalaisesta kirjallisuudesta. Hän on työskennellyt muun muassa Suomen Viron-instituutin ja Runoajelu-festivaalin kirjallisuusprojekteissa ja tapahtumissa.
Runouden kääntäminen on koukuttavaa, koska se merkitsee luovuuden suloista tuskaa ja löytämisen rajatonta riemua. Erityisen kiehtovaa on kääntää virosta suomeksi ja saattaa kahden samankaltaisen ja samalla erilaisen kielen kohtaaminen uudeksi, mutta alkuperäiselle teokselle uskolliseksi tulkinnaksi.