Viattomuus
Suomentanut Hanna Pippuri
Viisivuotiaana sain elämäni ensimmäisen oppitunnin siitä, että siellä missä on rakkautta, on aina myös kuolemaa.
Isoäiti ja isoisä asuivat pienessä vihreässä puutarhakaupungissa, jossa vietin lapsuuteni onnellisimmat päivät. Siellä opin tuntemaan elämän maun, isoisän puutarhan tuoksut, värit ja äänet: kostean turpeen, kypsät tomaatit, keltaisten ja valkoisten narsissien suorat rivit, lingosta suureen purkkiin valuvan meripihkan värisen hunajan, huoneen nurkassa käyvän viinin hiljaiset pulpahdukset mittaamassa syysiltoja, ja talven, ulkona ikkunoihin ulottuvat hanget, sisällä aamuisten lettujen tuoksun… Niin me elimme. Niin he elivät ja minä sain siitä osani.
Talon oli rakentanut isoisoisä, kivenhakkaaja ja hautakivenveistäjä. Häneltä oli jäänyt verstaan nurkkaan kymmenen hautakiveä. Minä en saanut koskaan tietää, miksi ne siellä olivat. Oliko vanha Johannes pannut kivet syrjään jälkipolvilleen? Voisiko joku niistä olla vaikka minulle?
Sen tiedän, etten pelännyt niitä, eikä liioin pelännyt ystäväni Hendrik. Siellä hautakivien välissä kokeilimme ensimmäistä kertaa pussata, ja vaikka ensimmäisellä kerralla olivat nenät tiellä, mikä huvitti meitä kovasti, maistui se myös niin makealta, että yritimme muutaman kerran vielä. Hautakivien suojissa selvitimme myös anatomisen erilaisuutemme kertaalleen ja lopullisesti. Hendrik sanoi, että hänen mielestään minussa on kaikki kauniimpaa. Minä en sanonut mitään, osittain siksi, että olin samaa mieltä, mutta mitenkäs sen sanot, kun toinen on juuri ollut niin kiltti. Ja osittain siksi, että olin kokonaan kuuma eikä henki kulkenut, sanoja ei vain olisi tullut.
Viattomuudella ja sen menettämisellä on niin monta astetta, että sen voi menettää monta kertaa. Ensimmäistä kertaa menetin viattomuuteni viisivuotiaana, Hendrikin kanssa, verstaassa hautakivien välissä, kun hän tuskin koski minuun.
Toisen kerran menetin viattomuuteni noin vuotta myöhemmin, kun Hendrikin äiti tuli tilaamaan isoäidiltä valkoiset kallat. Hän oli pukeutunut mustaan ja alkoi minut nähdessään itkeä suureen ääneen.
Minun isosisäni, puutarhuri ja hauturi, saattoi Hendrikin matkaan. Lopulta he ottivat minutkin mukaansa. Kuulin, kuinka he keskustelivat siitä, ja isoäiti oli se, joka sanoi, että tytöllä on siihen oikeus, jokaisella pitää olla mahdollisuus edes jäähyväiset jättää. Isoisä sanoi lopulta vain: ”Kyllä, niin se on”, ja jatkoi puheen kirjoittamista.
Minä tiesin, että Hendrikillä on joku sairaus. Hän kertoi siitä minulle kesällä, puoli vuotta aikaisemmin, aseman takana vanhassa veturissa, kun vakoilimme humalaisia kerätäksemme heidän tyhjät pullonsa. Olin huomannut, että Hendrik oli muuttunut. Hän oli turvoksissa, ja alkuun tarkkailin huolestuneena itseänikin, että turpoavatko kaikki kasvaessaan tai eihän se vain tartu. Mutta sitten sain tietää, että se johtui lääkkeistä, ja sydämeni keveni, sillä lääkkeethän auttavat. Tokihan lapset paranevat.
Mutta minun olisi pitänyt olla huolissani.
Vai olisiko?
Silloin meillä ei olisi ollut sitä kesää, silloin me emme olisi kiipeilleet uhkarohkeina raunioissa, niin varmoina käyneet istumassa käsi kädessä hautausmaalla. Elokuussa Hendrik punoi minulle heinistä sormuksen ja kysyi, luulenko että me voisimme joskus mennä naimisiin, hän ei tahdo ketään toista tyttöä. Minä arvelin, että voisimme kyllä, ja hän pani sormeeni sormuksen, joka oli juuri oikein kokoinen. Sen jälkeen lähdimme hautausmaan lähelle luumuvarkaisiin ja illalla oli maha kuralla.
Viimeisen kerran näin Hendrikin syyskuun lopussa. Hän oli kotona, minä kävin häntä katsomassa. Turvotus oli poissa, mielestäni Hendrik oli kasvanut. Pidemmäksi, vanhemmaksi. Hänen huoneessaan oli paljon kirjoja, ja hän sanoi, ettei juuri voi tehdä muuta kuin lukea ja katsella kuvia.
Hendrik oli tehnyt minulle lahjan. Veistoksen. Hän oli vuollut kammottavan ruman paksun naisen kuvan, suurimahaisen ja isotissisen. Hän sanoi, että oli löytänyt tuon veistoksen kuvan yhdestä kirjasta ja tehnyt minulle samanlaisen amuletin, jotta se toisi minulle onnea ja hedelmällisyyttä ja turvaa ja menestystä. Minä kysyin, mikä on amuletti, ja Hendrik vastasi: ”Onnenkalu.” Minä kysyin, mitä on hedelmällisyys, ja Hendrik sanoi: ”Kun on paljon lapsia.” Ja lopuksi kysyin vielä, mitä on turvallisuus, ja hän mietti hetken ja sanoi: ”Sitä, kun on varma olla.” Se kaikki sopi minulle. Hendrik oli sanojen kanssa niin taitava.
Sen jälkeen pelasimme kaupunkien polttamista ja paskahousua, sillä minä en osannut muuta. Sitten vielä dominoa, mutta nappulat menivät peitolla nurin. Minä en oikein osannut tammea eikä Hendrik myllyä. Mutta pelasimme kuitenkin lopulta tammea ja minä hävisin koko ajan, kunnes Hendrikin äiti tuli sanomaan, että Hendrikin pitää nyt ottaa lääkettä ja levätä ja että isoäiti varmasti jo odottaa minua kotona.
Kun Hendrikin äiti oli mennyt, annoin Hendrikin poskelle suukon ja hän puristi minun kättäni ja minä sanoin, että pidän hänen Venuksensa aina tallessa, sillä onnea ja hedelmällisyyttä ja turvallisuutta ja menestystä me juuri tarvitsemme.
Valkea leninki
Kun olin pieni tyttö, särmätön, pehmeä ja pellavapäinen, vietin pitkiä onnellisia aikoja isovanhempieni luona pienessä Keski-Viron kaupungissa, joka oli tuolloin ennemminkin suuri kylä kuin kaupunki. Isovanhempien talon ympärillä oli suunnaton puutarha, minun lapsuuteni viidakko, kasvuvuosieni paratiisi.
Isoäiti oli ollut tai oli vieläkin myymälänhoitaja ja isoisä oli rakentanut puhelinlinjoja, mikä tuntui silloin vitsikkäältä, koska kaikki sanoivat, että hän on työskennellyt ”siteissä”, ja minä vain ihmettelin, mitkä kumman siteet ja sidokset ne olivat ja miten kummassa niissä pystyi töitä tekemään. ”Siteet” olivat lapselle tärkeä sana puhkikaaduttujen polvien takia, ja ”siteet” olivat tuolloin myös toisessa mielessä tärkeä sana, jopa lapsi tiesi, että kun niitä oli, sai… tavaraa. Nyt meillä on Nokia. Connecting people ja kaikki on ihan selvää. Isoisä työskenteli ihmisten yhdistämisen alalla.
Mutta oikeasti en muista, että kumpikaan heistä olisi käynyt töissä. Sen lisäksi, että isoisä teki puutarhatyönsä, huolehti, että valkeat ja keltaiset narsissit nousivat suorina riveinä, linkosi suuriin purkkeihin valuvaa meripihkan väristä hunajaa, ja sen lisäksi, että hän oli puolipäiväinen maallinen hautajaispuhuja. Ja sen lisäksi, että isoäiti osasi sitoa kaikkein kauneimmat kukkalaitteet ja ommella, ommella, ommella. Ommella leninkejä seutukunnan rouville, sillä mummin luona olivat he kaikki vielä tai jälleen rouvia, eivät tovereita tai kansalaisia. Ommella mekkoja itselleen ja minulle.
Minun ensimmäiset mekkoni olivat rouvien tilkuista, mutta kyllä ne olivat sieviä. Kenenkään toisen tytön mekot eivät olleet niin värikkäitä, mielikuvituksellisia, monipuolisia. Kyllä – isoäiti tiesi tasan tarkkaan, mitä minä tarvitsin, hän tiesi, että pitää olla taskuja, ja hän piti huolen siitä, että laskosten välissä oli aina ovelasti piilossa joku karkki- tai kolikkotasku. Joskus hän teki minulle jopa sellaisia mekkoja, jotka näyttivät satiinimereltä, mutta olivat oikeasti leveälahkeiset haalarihousut, jotta minä voisin kiipeillä puissa serkkupojan ja hänen kavereittensa kanssa, ja juosta ja juosta.
Isoäiti opetti minut käyttämään mekkoja, eikä vain käyttämään mekkoja vaan kantamaan niitä.
Isoäiti ei niinkään pitänyt saarnoja, vaan kasvatti minua toimeliailla käsillään, kunnollisuudellaan, vissillä esimerkillä. Sillä, miten hän käveli, miten piti päätään, kumarassa ja kuitenkin pystyssä, ja miten hymyili, itsekseen, jotenkin sisäänpäin, sillä ennen kaikkea isoäiti oli arvoitus. Ja miten hän itse kantoi leninkejään.
Miten hän kantoi elämää.
Niin että lopulta mummi opetti mekkojen käyttämisen lisäksi sen, miten siivet kantavat.
Sellaisessa maailmassa minä elin, ja kun oikein ajattelen, se oli oikea pikkuporvarillinen saareke neuvostoajan todellisuudessa.
Ajat ovat muuttuneet, mummi on kauan sitten kuollut, mennyt on jo ukkikin, joka selvisi yhdeksänkymppiseksi, suorana ja murheellisena.
Nyt heidän talonsa on palanut, ja legendaarinen, niin vikkeläjalkainen Singer sulanut tulipalossa tummaksi metallikoppuraksi, jota yhä vielä säilytän.
Ostin antiikkiliikkeestä isoäidin Singerin tarkan kopion, mutta käytän sitä vain apupöytänä ja ostan omat ja tyttären mekot kaupasta tai teetän venäläisellä ompelijattarella, jonka työhuone on torimme laidalla ja joka tuppaa tekemään kaikista hameista liian lyhyitä ja sanoo: ”Tjeillä on niin hjyvät jalat, niin hjyvät jalat”, ja meidän pitää jatkuvasti hokea, että haluamme pitkän pitkiä mekkoja, vaikka emmehän me tahdo.
Minulla on luultavasti noin viisikymmentä leninkiä, joista suurinta osaa en käytä. Mutta ne juuri, joita en käytä, muistuttavat siitä, miten elämä höykyttää minua ja muita, miten ajan hammas vääjäämättä puree. Ja usein muistuttaa kirjava mekkorivi kaapissani yksinkertaisesti siitä, miten aika venyy, venyy siinä mielessä, että se jatkuu vielä silloinkin, kun minä olen mennyt.
Niiden mekkojen joukossa, jotka ovat tallessa, mutta joita en koskaan käytä, on hailakan vaaleanpunainen silkkisatiininen vauvanmekko, jossa minun äitini kastettiin. Ja siellä on rippileninkini, joka oli oikeasti Amerikan isotädin garderobistaan kaseeraama ja köyhille Viron sukulaisilleen lähettämä fiini yöpaita. On merensininen polyesterimekko valkoisine pikkukukkineen ja kunnollisine alushameineen, siitä muistan vielä onnellisen äitini.
Siellä on silkkileninki, jonka silloin vielä tuleva mieheni toi ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltaan ja joka varmasti maksoi hänelle kokonaisen omaisuuden. Se oli hänen tapansa näyttää, että hän on tosissaan: hän kysyi, mitä voisi minulle tuoda, ja minä vitsailin, että jos jotain tuot, tuo leninki. Ja hän toi, käytin sitä valmistujaisjuhlissa ja monta muuta kertaa, mutta enimmäkseen pidin sitä sievästi pakattuna kaapissa. Se leninki on klassikko, ei mene koskaan pois muodista, mutta minä en voi nyt sitä käyttää, sillä elämä on tehnyt minut pienemmäksi.
Siellä on vielä punapilkkuinen pikkumekko, jota on pitänyt kolme sukupolvea perheemme naisia, ja lopulta on siellä minun hääpukuni, joka ei ole kertaakaan ollut kunnolla päälläni.
Niistä toisista, joita minä käytän, ei voi sanoa, millä niistä on joskus riittävästi painoarvoa, että se kannattaa säästää, jättää jälkipolville, että siitä tulisi osa historiaa.
Kaikki värit yhteensä ovat yksi – valkoinen. Kaikki mekot yhteensä ovat yksi valkea leninki. Valkoinen on muistin ja muistamisen väri, valkoinen valo kätkee kaikki muistot.
Jopa tumman metallikoppuran romujen joukossa, jopa tyhjän tontin, kadotetun paratiisin, joka ei enää edes kuulu meidän perheellemme.
Jopa isoäidin suonikkaat, jouten sairaalalakanalla lepäävät kädet, hänen murtuneen, tyhjän hymynsä aivoinfarktin jälkeen, ja minut, joka istun siellä avuttomana ja yritän sanoa hänelle:
”Mummi, minä menen naimisiin, mummi, tarvitsen mekon, joka kasvaa minun mukanani, mummi, vain sinä olisit tiennyt, kuinka ommellaan sellainen, miten piilotetaan pieni olento laskoksiin, kuinka tehdään salatasku nimikoidulle nenäliinalle, jonka annoit lahjaksi, kun täytin viisi. Älä mene, mummi, älä vielä mene.”
Hääpäivän aamuna isoisä koputti oveeni. Vapisevissa käsissään hän piteli laatikkoa. ”Mummi olisi halunnut, että sinä saat tämän. Ota, sovita sitä päällesi. Sinä olet niin hänen laisensa, tiesitkö sinä, että hän odotti isääsi, silloin elokuussa, kun me menimme naimisiin, viimeisenä onnellisena kesänä ennen sotaa?”
Leninki sopi kuin valettu ja on sopinut siitä asti. Aivan sama kuinka paljon olen kasvanut tai kutistunut, aivan sama, mitä elämä on tuonut tulleessaan.
Jätä mieleen
uit suuren kiven luota kohti aurinkoa
lapsuuden ranta
elokuun helleaalto
uit rinnan sisaresi kanssa
te olette tehneet rauhan
hän tietää sinusta asioita joita toiset eivät tiedä
sinun salailusi
sinun pimeän puolesi
uit rannalta avomerelle päin
niin kuin et tavallisesti koskaan uskalla
mutta nyt et pelkää
syvyyttä etkä tuntematonta
hän on opettanut sinua
nuorempi sisaresi
ui siinä hänkin
laskeva aurinko silmissänne
aika ja menneisyys silmissänne
katumus kun
pidempi matka yhteistä tietä
on jo takana
ei edessä
liian monta päivää on mennyt
hiljaisuuteen
etäisyyteen
tänään
meri on teidän
Lumous
näit unta
että luet sitä kirjaa
muuten olet kyllä aikonutkin
lukea
mutta unohtanut
kun aina on jotain muuta
mutta nyt unessa
luit
muistat vielä sen tunteen
sen lumon
sen maun
ja ajatuksen:
koukuttaako elämä koskaan sinua
niin täydellisesti
kuin ne tarinat
joita todellisuudessa ei ole
lumoavatko elämässäkin ne tarinat
joita todellisuudessa ei ole
niin täydellisesti
kuin unessa
Tuoksuvat
rautatiet
eivät tuoksu enää kuten ennen
makean pien tilalla
hajuton betoni
vesi sillan alla
ei ole enää sama kuin ennen
ei tuo mukanaan
makeaa soiden tuoksua
seisoo
elämä ei tuoksu enää niin kuin ennen
mutta monen asian
tuoksu on entisellään
vanhan puutalon rappu
tyhjä hillokellari
romahtanut leivinuuni
hylätty verstas
kylmä kappeli
suru ja muistot
tuoksuvat yhä
samalta
Kai Aareleid
Kai Aareleid (s. 1972) on Tartossa syntynyt virolainen kirjailija ja kääntäjä. Hän on monipuolinen kielen ammattilainen ja valmistunut Teatterikorkeakoulusta Suomesta dramaturgiksi vuonna 1997 sekä kääntäjäksi ja kustannustoimittajaksi Tallinnan yliopistosta vuonna 2001.
Aareleidiltä on vuonna 2011 ilmestynyt romaani Vene veri (”Venäläinen veri”), vuonna 2015 kaksi runokokoelmaa Naised teel (”Naisia tiellä”) ja Vihm ja vein (”Sade ja viini”) sekä vuonna 2016 romaani Linnade põletamine (”Poltetut kaupungit”). Aareleid harrastaa lavarunoutta ja lavaproosaa ja on virontanut kaunokirjallisuutta espanjan, portugalin, englannin ja suomen kielistä.
Vuonna 2013 Kai Aareleid sai Tuglaksen novellipalkinnon novellistaan Tango. Esikoisromaanillaan hän oli ehdolla Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Tässä Nippernaatissa julkaistavat kaksi lyhytproosatekstiä ovat ilmestyneet aikakauskirja Loomingissa vuonna 2015. Pienet taidokkaat tarinat edustavat hyvin Aareleidin koko tuotantoa, sillä tarinoiden teemat tulevat vastaan yhä uudelleen ja uudelleen niin hänen proosassaan kuin runoissaankin. Viattomuus-novellilla Aareleid voitti HeadRead-kirjallisuusfestivaalin lavaproosakilpailun.
Tähän valitut runot ovat kokoelmasta Naised teel. Suomentamani runot muodostavat lyhytproosatekstien kanssa kokonaisuuden, joka pohtii muistojen ja kertomusten merkitystä minäkuvan ja elämänasenteiden synnyssä.
Hanna Pippuri
(s. 1969) on teologi ja viron kielen ja kulttuurin opiskelija. Kirjallisuuden kääntäminen on hänen vuosikymmenet itänyt haaveensa, joka alkaa pikkuhiljaa muuttua todeksi. Sen lisäksi, että kaunokirjallisuuden kääntäminen on hänestä työnä kiehtovaa, haastavaa ja palkitsevaa, se antaa mahdollisuuden avata kurkistusikkunoita virolaiseen yhteiskuntaan.