Lyhytproosaa
Suomentanut Anniina Ljokkoi
Vuodenvaihde
Kavereilla oli kuulemma uudenvuodenjuhlat jossakin kaupungin ulko-puolella. Minulle ei ihan selvinnyt, kenen talo se oli, mutta sinne sai joka tapauksessa mennä. Tulossa oli kavereiden lisäksi puolituttuja ja tuntemattomia. Vaikkei sillä niin väliä, miten paljon. En aikonut mennä. Ajattelin istua kotona lukemassa kirjaa.
Päivän mittaan kuitenkin kasvoi lievä levottomuus. Onko ihminen, joka vuodenvaihteessa valitsee tipattoman yksinäisyyden, ihminen laisinkaan? Ehkä pitäisi sittenkin mennä vaikka vanhempien luokse, ne ilahtuisivat varmasti. Katsoisimme yhdessä telkkaria, menisimme nukkumaan puoli yksi ja olisimme seuraavana päivänä pirteitä kuin peipposet.
Rautatieasemalla selvisi, että vartin päästä vanhemmille menevän junan jälkeen lähtisi vielä toinen – sinne missä kaverit juhlivat. Hmm. Äiti jauhaisi taatusti puoli iltaa, ettei arvannut minun tulevan ja ettei ruokaa ole tarpeeksi. Isän naamasta näkyisi, miten kovasti hän yrittää pidätellä sitä polttavaa kysymystä: ”Poika, mitä sinä olet ajatellut ruveta tekemään? Oletko vihdoin keksinyt jotain?”
Ei, hemmetti! Minä menen kavereiden luokse. Miksen menisi? Voisin ihan hyvin mennä. Siellä olisi myös Tea. En tosin ole vieläkään keksinyt, miten lähestyisin häntä, jos ollenkaan, mutta ehkä se selviää, kun vietän tarpeeksi aikaa hänen seurassaan.
Puolitoista tuntia myöhemmin nousin junasta ja olin jo menossa, kun tuli mieleen, että fiksuinta on kysyä tietä paikallisilta. Kysyä ennen kuin väki hajaantuu rautatieasemalta. Eiköhän heillä ole tiedossa, missä juhlii parikymmentä vierasta nuorta. Sainkin ohjeet, mutta juhlapaikalle ne eivät minua johdattaneet. Ehkei siinä talossa käynyt vieraita juhlijoita niin usein. Ei ollut tyyliin Koskisen Santun luona, siellä ne käyvät. Sen jälkeen on taas piha täynnä tumppeja ja…
Myöhemmin sain tietää, että suunta, johon olin meinannut hetken mielijohteesta lähteä, olikin oikea. Olin aiemminkin langennut samaan ansaan – luottamus paikallisten tietoon toi minulle sillä kertaa noin kymmenen kilometrin kävelylenkin. Joskus tulevaisuudessa olin tekevä sen virheen vielä kerran, mutta en itse apua kysyessäni, vaan tarjottuun apuun luottaen. Kysyin nimittäin Lasnamäen bussissa, mikä on seuraava pysäkki, ja myöhemmin tämän henkilön oli aivan pakko pysäyttää minut kadulla ja osoittaa, että etsimäni talo on sittenkin toisella puolella. Itse asiassa neljä ensimmäistä askeltani olivat olleet oikeaan suuntaan. Mutta se siitä. Paljonko niistä tulevaisuuden mokista nyt osaa ottaa opikseen? Niinpä lähdin sinä uudenvuoden aattona väärään suuntaan luottaen paikallisten epävarmoihin oletuksiin.
Talot sijaitsivat melko kaukana toisistaan, ja ilmeisesti paikallisilla oli tarpeeksi tohinaa makkaroiden täyttämisessä, ettei kylällä ollut levinnyt uutista vieraasta. Vai oliko tällä hiljaisella seudulla enemmänkin vieraita ja kiinnitettiinkö niihin vähemmän huomiota kuin olisin arvannut? Joka tapauksessa kävi niin, ettei kukaan tiennyt juhlista mitään. Useankin metsän suojaan piilotetun talon asukkaat tarjosivat kyllä hyväntahtoisia arvauksiaan, mutta oikeaa tietä ei kukaan osannut neuvoa. Joku epäröi hetken: olisi ehkä pitänyt kutsua minut sisään, mutta en minä olisi kumminkaan halunnut mennä. Varmasti olisi kutsuttu, jos olisin halunnut.
Yö oli hiljainen. Tuuli oli hiljainen. Pakkasta oli vain pari astetta, vaikka pilviä oli vähän. Sekä kuu että tähdet näyttäytyivät. Edes keskiyön lähestyessä yhdestäkään talosta ei kuulunut kohtuutonta mekastusta tai mölinää. Muutama koira tietysti haukkui, mutta sen nyt saattoi ottaa vaikka lauluna.
Yö oli kesy. Sudet eivät hyökänneet, varikset eivät nokkineet silmiä päästä, lepakot eivät varastaneet karvahattua. Jos vastaan olisi tullut karhu, sekin olisi varmaan vain kysynyt tulta ja tunnustanut pian nolona, että ei oikeastaan polta, mutta kun nyt tuli uudenvuodenyönä herättyä ja ryömittyä ulos pesästä… Itse asiassa kaikki oli hiljaisempaa ja rauhallisempaa kuin kotona kirjan kanssa olisi ollut. Kaupungissa kun aina metelöi joku ikkunan takana. Siellä tulee aina kiusaus mennä jonnekin. Kävellä vaikka huvikseen keskustan läpi, jos joku tulisi vastaan. Nyt ei ollut huolen häivää. Muutama yksittäinen piski räksytti, ja minä olin matkalla jonnekin. Olin koko ajan matkalla jonnekin, kaikki oli niin kuin pitikin.
Aamuviideltä olin taas rautatieasemalla. Kassaluukun takaa tervehdittiin iloisesti ja ojennettiin lautasellinen perunasalaattia sekä leipäpala kaveriksi. Vaikkei sitä oikeasti tapahtunut, minulla on myös kirkas ja ihana muistikuva pienestä viinanaukusta, jonka aseman nainen tarjosi salaatin kyytipojaksi. Jos osaisin piirtää, voisin tehdä kuvankin naukusta, naisesta ja asemasta, koska joka tapauksessa olen sijoittanut ne samaan muistikuvaan, vaikka totta puhuen, viinaa ei ollut.
Kuudelta lähti juna kaupunkiin. Olin yksin vaunussa, olihan ensimmäinen tammikuuta. Erehdytte jos luulette, että se olisi ollut jotenkin surullinen harharetki. Ei se ollut. Kumma kyllä se ei ollut edes yksinäinen. Jopa kysymykseen, jonka esittämiseen isälle ei tuona iltana tarjoutunut mahdollisuutta, alkoi seuraavien viikkojen aikana hiljalleen muotoutua vastaus.
Suuri sota paremman maailman puolesta
Olin kai kuuden vanha, kun minusta alkoi tuntua siltä, että pitäisi tapella. Että muuten minua ei oteta laumassa tosissaan. Tuumasta toimeen. Asioita ei ole ollenkaan vaikeaa ajaa sille tolalle, että tappelu on väistämättä edessä. Ei tarvitse suoranaisesti haastaa riitaa eikä olla huomiotaherättävän ilkeä. Riittää että on päättänyt. Tulin siihen tulokseen, että minun oli tapeltava Kallen kanssa – hänkään ei ollut vielä kertaakaan tapellut, joten meistä kumpikaan ei häviäisi, kävi miten kävi. Valintani oli varmasti jonkinlainen sekoitus hiljaista toivoa ja halpamaista laskelmointia.
Etukäteisvalmistelut veivät muutaman päivän, ehkä viikon. Oleel-lista oli, että kaikki tiesivät: ennemmin tai myöhemmin Jyri ja Kalle tappelisivat. Että se hetki läheni. Aavistus muuttui vääjäämättömyydeksi, joka hiipi liki kuin totuus Oidipuksen rikkomuksista tai jouluaatto. Kalle ei ilmeisesti ollut yhtä vakuuttunut tappelun tarpeellisuudesta, mutta minkä hän mahtoi.
Lopulta koitti se suuri päivä. Ilman pitempiä puheita hyökkäsimme toistemme kimppuun eräässä ruskeassa ja elokuvallisen huonosti valaistussa pukuhuoneessa. Ähisimme aikamme – minä nyrkit ojossa, Kalle potkien. Hän potki korkealle, mutta ei osunut minuun. Minä kyllä osuin häneen, mutta en taatusti onnistunut satuttamaan. Tunteet kyllä kävivät kuumina. Voisi sanoa, että ilma oli sakeanaan adrenaliinia ja testosteronia, mutta testosteronia ei ollut vielä keksitty eikä se adrenaliinikaan ollut ihan täyttä tavaraa.
Taistelimme kuin muinaiset gladiaattorit. Yksi abiturientti oli sattunut samaan pukkariin emmekä olleet huomaavinamme häntä. Ikävä kyllä juuri se koitui kohtalokseni. Melko pian abiturientti tuli meidän luoksemme ja kumartui, hän oli hirmuisen pitkä, ainakin minun mielestäni. Hän kumartui alas, pani käden meidän kummankin olalle ja hymyili kuin kevätaurinko. Sitten hän sanoi vähän kömpelösti, että hei pojat, mitäs te nyt. Olkaas vaan kavereita.
Ne olivat tietyllä tapaa juuri oikeat sanat, niin hyvät ja inhimilliset, että koko päättäväisyyteni, kiukkuni, pelkoni ja päähänpinttymäni sulivat hetkessä. Sulivat, ja minulle tulivat kyyneleet silmiin. Voimalla. Yritin pidätellä, mutta olin kuin joku olympiavoittaja tai syntymäpäiväsankari – tunsin yhtäkkiä, että koko maailma ja ihmiset siellä ovat koko ajan välittäneet minusta, ja niin tulivat kaikki tunteet kerralla ja kastelivat silmäkulmani. Meidän luokan suurin auktoriteetti arvioi tilanteen ja totesi, että Kolk sai turpaan. Menetettyään mielenkiintonsa hän poistui tilasta, muut kannoillaan. Oikeassahan hän oli. Tosin tappelussa minua ei lyöty, mutta sitäkin vaikuttavampi oli tappioni, sitäkin suurempi. Hävisin hyvyydelle.
Kolmekymmentäviisi vuotta olen yrittänyt niellä häpeääni, tänään päätin, että nyt saa riittää – etsin Kallen käsiini. Haluan nähdä, kuka hänet tällä kertaa pelastaa. Ehkä saan elämäänikin vielä uutta puhtia.
Ikävystyminen
Sain sellaisen idean, että pitäisi ikävystyä, vaikka tunnin verran. Suun-nitelmallisesti, keskittyen. Ei niin, että luuhaan netissä sivulta toiselle tai pelaan 2048:a tai katson toisella silmällä jalkapalloa. Paras paikka ikävystymiseen on paikallisbussi. Istuin kyllä aluksi etupenkkiin, jotta voisin tuijottaa ulos, mutta kuski oli vetänyt aurinkovarjon tai mikä onkaan juuri sille korkeudelle, että näin edessäni vain pätkän asfalttia. Kännykkää päätin olla katsomatta. Ajatuksia päätin olla ajattelematta. Ainakaan käytännöllisiä ajatuksia – että mikä on seuraavan jutun päähenkilön nimi ja mitä minä illalla söisin ja miten selättäisin ne pari töissä eteen tullutta ongelmaa. Sellaisia ajatuksia päätin siis olla ajattelematta ja sekin siitä syystä, että olisi mahdollisimman tylsää. Kirjaa minulla ei ollut mukana. Kännykän, niin kuin taisin jo mainita, päätin jättää taskuun ja läppärin laukkuun. Ne tietysti vääntelehtivät siellä ja väittivät, että netti on täynnä kaikenlaista kiinnostavaa tai ainakin hyvää ajanvietettä. Mutta minä, kuten olen tämän kappaleen aikana yrittänyt jo monta kertaa selittää, olin päättänyt ikävystyä, joten kiinnostavat asiat ja viihde eivät sopineet minulle. Minun on sanottava, suorastaan tunnustettava, että ikävystyminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. No, toisaalta sain tietysti katsella ympärilleni. Mutta sivuikkunasta katsomiseen kypsyy nopeasti. Ainakin minulla on niin. Kiidät kaiken ohi pääsemättä lähemmäksi mitään. Outoa. Toisaalta taas, vaikka en ajatellut varsinaisia ajatuksia, niin sanoja sinkoili päässäni kuin rottia hylätyssä myllyssä. Ja sitten vielä, läppärin ja kännykän kanssa piti pysyä melko tiukkana, jotteivät ne olisi kiivenneet kouraani. Joku toinen onnistuu pysymään tiukkana koko elämänsä ilman, että ikävystyy. Temppukos minun oli tehdä niin pari tuntia. Selvästikään en ollut ikävystynyt oikealla tavalla, tyydyttävästi. Sen sijaan pysyin puhelimen kanssa tiukkana, ignoroin sitä ja samalla kaikkia fb-kavereitani.
No onnistui minun vähän ikävystyäkin. Ehdin ajatella, että tämä meidän rakas metsämme on niin ikävystyttävän, niin yksitoikkoisen vihreä, ja taivas sen tylsänvihreän metsän yllä niin ikävystyttävän harmaa. Asfaltti, älkääkä nyt odottako mitään yllätystä, oli myös ikävystyttävän harmaa. Täytyy sanoa, että se oli suloista. No sateenkaari ja salamat voivat välillä vilahtaa, se on kivaa. Myös kuu, tähdet ja aurinko voivat välillä näkyä, mutta yleisesti ottaen harmaa taivas on ihan ok. Turvallinen ja oma. Metsän kanssa sama juttu – osa puista hankkiutuu talveksi kaljuiksi, ennen sitä ne tietysti värjäävät latvansa punakeltaisiksi – no eikö ole hauskaa. Mutta päällimmäinen vaikutelma on mukavan tylsänvihreä. Ja niiden tylsien puiden lomassa syövät tylsät siilit tylsiä sieniä ja pöpöttävät esi-isiltään oppimiaan solvauksia isältä pojalle – niin tikasta kuin ketustakin.
Ja ihmiset! Niin kuin se aamuinen tylsä bussikuski: olen ihan varma, ettei hänellä ollut yhtäkään harvinaista sairautta eikä eksoottista harrastusta. Mutta kun pysäkillä joku pyysi viemään paketin kolme pysäkkiä eteenpäin ja sanoi, että siellä on joku toinen vastassa, otti kuski paketin vastaan enempiä mukisematta. Minä arvelin, että eurodirektiivi kieltäisi. Ja varmaan kieltäisikin, mutta ei kai nyt jokaista direktiiviä ehdi ottaa niin pilkuntarkasti, eihän. Direktiivin sijaan bussikuski otti paketin, pani sen viereensä lattialle ja kolmen pysäkin päästä yritti löytää ihmisen, jota ei kuitenkaan löytynyt. Paketti ei räjähtänyt, kaikki oli entisen lailla miellyttävän ikävystyttävää. Päätyypä tuo ajallaan jonnekin, minne kuuluukin, vähän säätämistä on, mutta ei mitään ylitsepääsemättömän jännittävää.
Ja illalla yhdeltä tytöltä puuttui matkalipusta muutama kymmenen senttiä. Senkertainen tylsä bussikuski päästi tytön kuitenkin bussiin, maksoi ilmeisesti omasta pussistaan puuttuvan summan, sillä tyttö sai lipun. Koska istuin edessä, tarjosin hänelle senttejä omasta taskustani, mutta hän kieltäytyi (täysin ennalta arvattavaa tämäkin). Ja eräälle tädille, joka ei tiennyt tarkalleen, minne oli menossa ja missä pitäisi jäädä pois, kuski neuvoi oikean osoitteen. Eräs matkustajista oli kyllä ehtinyt jo avata keskustelun. Ja eräs toinen täti sanoi kuuluvalla äänellä: ”Kiitos, kiitos, kiitos, voimia, terveyttä ja kaikkea hyvää teille!” eikä tavuakaan vähempää. Ja yhdelle venäläispojalle, joka matkusti vain pari pysäkinväliä, bussikuski ehdotti, että voi pysähtyä siellä, missä tarvitsee. Poika arveli, että mitäpä suotta, kiitos vain.
Sellaisia ikävystyttäviä pikkujuttuja, tylsiä havaintoja. Mutta joten-kin lämpimiä myös. Mielestäni meillä on täällä, ainakin pienemmissä paikoissa, kasapäin tylsiä ja todella herttaisia ihmisiä. Olen nähnyt heitä aiemminkin, näitä bussikuskeja, jotka omaa pientä reittiään ajaessaan toimivat kuin sosiaalisena sidosaineena. Nämä ihmiset eivät kaipaa sen kummempaa narratiivia tai suurta draamaa, mutta kaikki on jotenkin suloista ja sydämellistä. Ja näitä ihmisiä, sallinette minun sanoa, on paljon. Heidän käyntinsä on verkkaista, mutta jos te joitakin tilastolukuja katsottuanne väitätte, että he olisivat katoamassa, erehdytte. He ovat visuja pysymään, ikuisesti, heidän laiskat, rauhalliset ja hyväntahtoiset kasvonsa sulautuvat maisemaan, mutta niin pian kuin he haihtuvat, he ilmestyvät taas toisaalla esiin kuin olisivat eläneet siellä ikuisuuden alusta saakka. Ja varmaan ovatkin. He eivät katoa, ja heidän hitaissa, kaikkialle ehtivissä askeleissaan on jotakin aivan erityisen haukotuttavaa ja suloista.
Entä se ikävystyminen? No se ei tällä kertaa onnistunut. Ehkä minä kokeilen sitä taas uudelleen. Uskon, että se on sen arvoista.
Koulutus
Olin varmasti viisivuotias, kun kerran ihan odottamatta sain puheenvuoron. Mummo – se hiljainen ja kiltti, ei se toinen – oli meillä kylässä, ja yllättäen joku sanoi, että kouluun se poika ei varmaan vielä halua mennä, ja piti sen lauseen lopussa pitkän tauon, tarpeeksi pitkän, että minä sain mahdollisuuden vastata. Tavallisesti kun ihmiset puhuvat toistensa kanssa, etenkin lasten kanssa, he eivät koskaan anna mahdollisuutta vastata, vaan vastaus on iskettävä voimalla keskustelun lomaan kuin monituumaiset, raskaat naulat olemattoman jumalanpojan lihaan.
Mutta tällä kertaa minulle jätettiin aikaa vastata, vastaustani suorastaan odotettiin, siltä ainakin tuntui. Sekoitus lapsellisuutta ja optimismia pakotti minut sanomaan, että tietysti minä haluan kouluun. Kävelin aikuisten edessä tärkeänä edestakaisin, heilutin käsiäni ja lausuin, että suorastaan janoan koulutusta, imen kuiviin ne lähteet, opin kaiken mitä opittavissa on! Sitä paitsi, mitä pelättävää minulla oli, osasin jo laskea yhteen ja vähentää ainakin kahdenkymmenenkolmen rajoissa! Myös lukeminen ja väärinkirjoitus sujuivat. Olkoon jo etukäteen sanottu, että sen pidemmälle minä en sitten ole päässytkään, mutta palataan nyt kuitenkin takaisin kerronnan kronologiseen järjestykseen. Jotain minä koulussa sentään opin. Kohta kerron mitä.
Äiti ei ole koskaan ollut kovin vuolassanainen – varsinkaan mitä tuli päätöksentekoon. Viljandissa oli sinä vuonna päätetty ottaa tietty määrä lapsia kouluun jo kuusivuotiaana. Koska täytin juuri sopivasti keskellä kesää kuusi, menin pääsykokeisiin. Koulukypsyyttäni testattiin.
Kaksi ensimmäistä tehtävää olivat järkeviä ja helppo ratkaista, pärjäsin niissä hyvin. Kolmas sen sijaan ravisteli maailmankatsomustani ja hävitti vähäisenkin itseluottamukseni. Minulle näytettiin kuvaa: yksinkertaista, lapsellista piirustusta, jossa oli talo, piha ja inhimillistettyjä eläinlapsia leikkimässä pihalla. Jänis piteli parhaillaan sinistä palloa ja valmistautui heittämään sen, ilmeisesti kanalle. Koira ja kissa pelasivat sulkapalloa, isäkarjun rikkinäiset alushousut liehuivat narulla, eikä pieni tuulenvire tietenkään häirinnyt eläinlapsosia.
Opettaja kumartui minun puoleeni, tunsin hänen hengityksensä hajun. Muutamien vuosien kuluttua se olisi herättänyt minussa eroottisia tuntemuksia, opettaja oli todella kaunis, hoikka ja naisellinen, mutta tuolla kertaa läheisyys tuntui ainoastaan oudolta. Salaperäisesti kähisten hän sanoi: ”No, pikku Jyri, tässä on sinun viimeinen tehtäväsi. Jos selviät tästä, otamme sinut kouluun.” Ajattelin, ettei se mitään kovin ihmeellistä voisi olla, enköhän minä pärjäisi, mutta samassa opettaja jo jatkoi: ”Katsohan tarkkaan tätä kuvaa. Katso tarkkaan ja sano, kenellä on sininen pallo.” Enkä liioittele – menin totaalisen lukkoon. Siis mitä? Miten niin, kenellä on sininen pallo?! Eihän hän nyt niin idioottina minua voinut pitää. Tuijotin synkkänä kuvaa edessäni. Tässä oli oltava jokin koukku. Tässä oli oltava jokin pirun koukku, ei hän voinut kysyä minulta noin yksinkertaista asiaa! Töllötin kuvaa ja uskalsin tuskin hengittää. Missä se juju voisi olla? Tämähän oli muuten ihan itsestään selvää – sininen pallo oli jäniksellä. Ei, tässä oli oltava jokin koukku, ei ollut mahdollista, että aikuinen kysyi jotain niin taulapäistä. Elikäs, jänis ei siis voinut olla oikea vastaus, se älyttömyys piti unohtaa heti kättelyssä. Mutta mikä se juju oli? Olin kyllä lukenut Kalle mestarietsivää, se tiettävästi maalasi kukkoja kettujen vatsoihin, mutta hei, enhän minä nyt sokkona voinut heittää, että sininen pallo oli porkkanalla! Sehän saattoi olla vaikka bataatti, kaali tai vaikka ketunleipä. Piha ei tarjonnut mitään vihjettä. Olin epätoivoinen. En tietenkään ollut ajatellut kouluun pyrkimistäni kovin perinpohjaisesti, mutta kun oli tullut sovituksi ja ryhdytyksi toimenpiteisiin, niin olisihan tässä vaiheessa ollut noloa epäonnistua. Kaksi tehtävää oli jo tehty! Purin huuliani ja yritin ajatella luovasti, laatikon ulkopuolella. Ei mitään!
Se oli yksi pisimpiä minuutteja elämässäni, ihan totta. Lopulta opettaja pakotti minut katsomaan itseään silmiin ja lausui: ”No, katsos nyt, sininen pallohan on jäniksellä!” En pystynyt vastaamaan mitään, en vain pystynyt. Opettaja katsoi minua ystävällisesti hymyillen, pani käden olalleni ja vakuutti: ”Uskon että sinä olet kuitenkin koulukypsä. Pärjäsit kahdessa ensimmäisessä tehtävässä niin hyvin.”
Siitä lähtien olen tiennyt, että mitä yksinkertaisempi, ilmeisempi ja rautalangasta väännetympi on kysymyksenasettelu tai kuva, sitä mahdottomampaa on ymmärtää siitä yhtään mitään, reagoida järkevästi.
Syksyllä meille opetettiin kirjaimia. Saatoinpa välillä päästää ajatukset harhailemaankin, sillä minähän osasin jo lukea. Uskoin siitä huolimatta, että seurasin tuntia huolellisesti, tunnollisesti. Sen vuoksi olin erittäin järkyttynyt, kun opettaja piirsi taululle k-kirjaimen (niin kuin kastemato) ja vakuutti meille, että se on r (niin kuin rikollinen). Sydämeni puristui pahaa aavistaen kokoon. Mitäs tämä nyt oli? Oliko mahdollista, että kaikki ne kirjat (ei niitä nyt rehellisesti sanoen niin monta ollut, mutta tuolloin tuntui siltä) oli mahdollista lukea ja vielä ymmärtää aivan toisella tapaa, kun kaikki koot korvattaisiin ärrillä? Oliko se mahdollista, eihän se voinut? Kevyehkö paniikki huokui lävitseni. Mitä minun maailmastani ja tiedoistani näin jäisi jäljelle?
Arvatenkin opettaja kysyi juuri minulta, mikä harakanvarvas se semmoinen oli. Oletin vilpittömästi, että opettaja oli aina oikeassa – jopa silloin kun hän valehteli tai erehtyi. Eiköhän tässäkin ollut jokin suurempi suunnitelma takana. Jotain, jonka minä ymmärtäisin vasta joskus myöhemmin. Vaivalloisesti puristin itsestäni vastauksen, jota uskoin minulta odotettavan. Se osoittautui tietenkin vääräksi. Opettaja hymyili ystävällisesti ja sanoi: ”Yritähän seurata vähän parem-min, pikku Jyri!”
Tiesin mainiosti että olin seurannut todella tarkkaavaisesti ja vannoin, etten luottaisi opettajaan enää koskaan, mutta se lupaus murtui aika pian. Aikuisten juonia on vaikea aavistaa.
Melko pian, ehkä seuraavalla viikolla, opettaja näytti meille kahta palloa – punaista ja sinistä. Te varmaan ymmärrätte, että kahden niin traumaattisen kokemuksen jälkeen minun ei ole enää koskaan mahdollista katsoa palloja tuntematta sydämessäni kipua ja kauhua. Voisin kertoa teille petollisista palloista vielä kolmannenkin tarinan, mutta joskus toiste. Nyt siis opettaja näytti meille kahta palloa, joista punainen oli suurempi kuin sininen. Kuvitelkaa – opettajalla riitti röyhkeyttä esittää meille se kysymys! Toden totta, kumpi on suurempi, punainen vai sininen pallo?! Niin kuin hän olisi yrittänyt selvittää tilantajuamme ja kykyämme aistia värejä. Hirveää. Koska vastausten huutelu ei ollut muodissa, hän hiillosti meitä jonkin aikaa demonstroiden palloilla ja toistaen kysymystä pari kertaa oikein ilmeikkäästi ja selkeästi artikuloiden. Lopulta hänen ystävällinen katseensa pysähtyi Jaanaan ja hän pyysi tyttöä sanomaan, kumpi pallo on suurempi. Jaana-parka vastasi väärin. Vaikka tuohon aikaan ei tohtinut huudella opettajalle iloisesti yhteen ääneen, luokkakaverille nauraminen ei ollut kiellettyä. Niin me teimme. Opettaja nauroi mukana.
Kysymys oli kuitenkin opettajan mielestä edelleen ilmassa. Nyt hänen katseensa pysähtyi minuun. Lausuin ylpeydestä väristen oikean vastauksen. Se oli kyllä periaatteessa vaikeaa, idioottimaisuuden puo-lella oltiin jo pitkällä, mutta selvisin siitä. Opettaja kehui minua. Hän sanoi, että katsokaa, noin pikkuinen mutta terävä (olin tosiaan kooltani kaikkein pienin). Kuin sormien napsautuksesta oli matto vedetty altani. Miten? Oli jo tarpeeksi kamalaa, että meille esitettiin sellainen kysymys, mutta vielä tuhat kertaa kamalampaa oli, että minua kehuttiin sellaisesta vastauksesta. Se ei ollut reilua. Vähän myöhemmin ymmärsin vielä, että olin pettänyt Jaanan. Totta kai hän pystyi erottamaan pallojen värin ja koon, reppana vain ajatteli liikaa.
Meni kolmekymmentä vuotta, ennen kuin aloin taas vapaaehtoisesti osallistua keskusteluun, vastata ilmassa roikkuviin kysymyksiin parhaani mukaan, ja yhä edelleen meinaan usein esittää vastaukseni ja argumenttini joko liian simppelisti tai liian monimutkaisesti. Tasapainoa on mahdoton löytää.
Jotain puuttui
Heräsin aamulla ja tunsin, että jotain puuttui. Pidin silmiä kiinni ja odotin, että tunne menisi ohi. Aika kului, paksujen verhojen läpi vaivoin havaittava päivänsäde liikkui kasvojeni yli, mutta tunne ei mennyt ohi. Tunne kehittyi varmuudeksi. Jotain puuttui. Jotain todella puuttui, aivan perustuksia myöten. Mitä minä muuta saatoin kuin ryhtyä selvittämään, mitä se oli. Se tarve muuttui aivan sietämättömäksi. Ilmeisesti se puutos myös vaati tilalleen ihan tavallista olemista. Ainakin aluksi luulin niin.
Päätin olla järjestelmällinen. Avasin silmät ja panin toimeksi. Ensin otin luvun jaloista. Tallella. Vasen ja oikea. Sitten laskin kädet. Kirosin samalla itseäni, että kun kerran olin jo jalkojen parissa, niin enkö samoilla lämpimillä olisi laskenut varpaatkin. Käsiä oli kaksi, juuri niin kuin pitikin. Nyt olin viisaampi – laskin sormetkin. Tallella. Varpaat – samoin. Katselin itseäni peilistä enkä huomannut, että mitään puuttuisi: korvat, nenä, koko komeus. Se nimeämätön tunne ei kuitenkaan jättänyt minua noin vain rauhaan. Jotain puuttui edelleen.
Tarkastin asuntoni – suurimmat ja mielestäni oleellisimmat asiat olivat paikoillaan. Seinät, lattiat, katto, ovet. Tietokone, astianpesukone, pyöreä pöytä. Matto lattialla ja lamppu katossa. Kaikki näytti olevan tallella ja paikoillaan, pikkuesineitä myöten.
Käännyin takaisin itseni puoleen, käänsin katseen sisään päin. Kävin läpi päällimmäiset tunteeni, niin mieltymykset kuin vastenmielisyydet. Kaikki tuntui olevan tallella. Sen jälkeen siirryin persoonallisuuteni vivahteiden pariin. Kaikki oli ennallaan, mutta jokin epämääräinen rauhattomuus vahvisti, että jotain edelleen puuttui. Tunsin sen luissa ja ytimissä saakka. Laskin kaikki näkemykseni yhteen ja erikseen. Niiden kanssa oli valitettavasti niin, ettei minulla ollut aavistustakaan, montako niitä oli. Ne olivat satunnaisia, täynnä ristiriitoja. Tein siitä huolimatta inventaarion, mutta vain varmistuakseni – se tavara ei ollut läpikäymisen arvoista. Näkemykset tulivat ja menivät niin kuin itse tahtoivat. Olkoon niin. Varsinaiset näkemykset kuuluvat filosofeille ja jostain kumman syystä myös täysille lanttuaivoille.
Mutta se tunne, että jotain puuttui, miten sen kanssa kävi? En koskaan päässyt varmuuteen, mitä tarkalleen ottaen puuttui. Pinnistelin koko aamupäivän, mutta turhaan. Jotain se oli. Toisaalta se ei kuitenkaan ollut niin kovin tärkeää. Mennyttä mikä mennyttä, mitä sitä murehtimaan. Loppujen lopuksihan olin saanut itselleni aivan uuden tunteen jonkin puuttumisesta ilman, että mitään oleellista olisi todella puuttunut. Kun katselin asiaa siltä kantilta, huoli meni ohi. Yhdentekevä aukko, hymähdin mielessäni. Se ei ansainnut hippustakaan huomiostani, pennin vertaa ajatuksistani. Mielessäni käväisi myös, että jospa kyseessä oli vain tietoisuus rajallisuudestani, mutta enempää en viitsinyt asiaa pohtia. Siitä tunteesta, että jotain puuttui, ei seurannut mitään. Ensin minä vain totuin siihen ja sitten, eräänä päivänä, sitä ei enää ollut.
Andres (nimi muutettu)
Andres (nimi muutettu) oli unelmien mies. Hän kävi kiltisti töissä, ei lyönyt vaimoaan, jutteli lapsille. Andreksella ei ollut edes mahaa, hän näytti suorastaan sporttiselta. Hän oli rakentanut itselleen talon, ja senkin täysin omalla ajallaan ja ahkeruudellaan, ei varkaudella eikä korruption keinoin. Taloja muuten kutsuttiin siihen aikaan individuaalitaloiksi. Andreksella oli myös oma auto. VAZ 2107. Saattoi siis sanoa, että hän menestyi elämässään, oli esikuvana muille, nousi kohtalaisen kunnollisten miesten joukosta ylväästi esiin kuin majakka. Andres ei polttanut eikä juonut, ei tilkkaakaan. Hän ei ollut eläessään ottanut pisaraakaan.
Mutta voi surkeutta, taudit ja kuolema leikkaavat aina sieltä, mistä saa parhaimman siivun. Jopa Heidegger oli sanonut Andreksesta, että Alles Große steht im Sturm! Andres oli hädin tuskin 47, kun vatsakivut alkoivat. Hän sieti sitä pitkään, mutta lopulta vaimo ajoi hänet lääkäriin. Oli mentävä.
Diagnoosia ei ollut siinä vaiheessa enää vaikea tehdä, Andreksella oli vatsasyöpä. Koska Andres vaikutti järkevältä mieheltä ja oli lisäksi jääräpäinen, hän sai puserretuksi eräältä lääkäriharjoittelijalta ennusteensa – elinaikaa oli ehkä vielä kuukausi, ei enempää. Andres mietti, mitä nyt sitten tekisi tällä elämäntapaisella. Hänellä oli suuria suunnitelmia, mutta yhdessä kuussa ei pitkälle pötkitä. Hän nyhjötti kotona, poloinen, eikä tuntenut suurta iloa jäljelle jääneistä päivistään. Yhtenä iltana hän päätti ottaa pienen naukun. Kokeillakseen. Miksikäs ei. Kohta se on menoa muutenkin, miksei hän nyt soisi itselleen paria desiä?
Kaikkien ja eritoten Andreksen itsensä yllätykseksi pullo istui hänen suuhunsa kuin valettu. Ja Andres antoi mennä! Hän löysi nope-asti pari ystävää, jotka auttoivat tutustumaan uuden harrastuksen hienouksiin. Rahaa Andreksella oli, kuolema kolkutti ovella, mikäpä häntä siis esti. Vaimokaan ei aluksi yrittänyt jarrutella, olihan toinen kuitenkin kuolemassa.
Se oli murheellista heille molemmille. Andres vaihtoi rahaksi ensin autonsa, sitten individuaalitalon. Vaimo, joka oli aina seissyt hänen rinnallaan, ei osannut kieltää tarpeeksi jyrkästi. Olihan kaikki mammona Andreksen itsensä tienaamaa, ja kullankallis mies oli kuolemassa, luoja paratkoon! Selvimmälläkään järjellä ei ole siinä tilanteessa helppo tehdä päätöksiä, ja kun siihen lisää vielä yhdessä eletyn elämän ja mukavan haaleana pysyneen rakkauden, niin voi sentään. Lisäksi mies pystyi surkeimpina hetkinään olemaan todella vakuuttava – kirjoittakoon vaimo vain nimensä paperiin, mies on pian mennyttä ja puolisolle jää vielä yllin kyllin. Taloa myydessään Andres väärensi allekirjoituksen, mutta koska virkailija sai melkein puolet myyntihinnasta itselleen, ei vaimo pystynyt myöhemmin todistamaan petosta.
Kuukausi meni, meni toinenkin. Andres ei kuollut, Andres joi. Lääkärit sanoivat vaimolle, että periaatteessa se oli mahdollista – sellaiset määrät alkoholia voivat tappaa vatsakasvaimen. Lääkkeenä sitä ei kuitenkaan voinut pitää, sillä, no, katsokaa Andresta – joskus on todella parempi olla kuollut.
Hyvin todennäköisesti Andreksen olisikin ollut parempi olla kuollut, mutta eihän kaikki ole aina niin yksinkertaista. Andres ei kuollut lähimainkaan, hän eli vielä yli kaksikymmentä vuotta. Ällöttävää! Ottakaa kaikkein hirveimmät painajaisenne ja kertokaa ne vakioluku X:llä, niin tiedätte.
Rakkaus numeroina
Tyttären päiväkodin kevätjuhlassa lausuttiin paljon kauniita sanoja. Että lapset ovat kuin kukkasia ja kuinka he oppivat uutta ja mitä ja kuinka tasaveroisesti heitä kohdellaan ja että jokaisella on omat vahvuutensa ja taipumuksensa ja lapsen vanhemmalle on luonnollisesti oma lapsi kaikkein rakkain, mutta hoitajille ei ole väliä. Se tietysti näkyi, että kaikki lapset eivät saaneet tasaveroisesti esiintymisaikaa, mutta sen minä vielä nielin. Sehän on tavallaan luonnollista – jos vahvuutesi on maalaaminen tai robottien rakentaminen, niin sinun on myönnettävä, että kevätjuhlan formaatti suosii pikemmin tanssia, laulua ja huonoa runoutta. Olkoon niin.
Lapsukaisille annettiin auliisti Poloniuksen elämänviisauksia opiksi elämäntielle ja siihen saattoi olla tyytyväinen. Mutta sitten yksi opettajista lahjoitti jokaiselle lapselle muistitikullisen kuvia. Kiva lahja, ajattelette. Olisi tietysti helppo olla samaa mieltä, mutta katsotaanpa asiaa hieman tarkemmin.
Tässä tulee yhteenveto alustavista laskelmista. Numerot eivät valeh-tele, myöntäkää pois. Muistitikulla oli 948 kuvaa. Kun ottaa huomioon, että ryhmässä on 23 lasta ja yhdessä kuvassa keskimäärin 6,927 lasta, voisi olettaa, että jokainen vanhempi löytäisi palleronsa noin 285 kuvasta. Näin suuressa otoksessa ei virhemarginaalikaan voi olla kovin suuri. Minun tyttäreni oli yhteensä 252 kuvassa! Älkää ymmärtäkö väärin – en puhu nyt vain omasta puolestani. Esimerkiksi Olavi-niminen viikari esiintyi yhteensä 172 kuvassa. Sehän kertoo jo paljon. Toisaalta Amandan, hoitajan ilmeisen suosikin vanhemmat voivat löytää tipusensa kaikkiaan 325 kuvasta. Saatatte toivoa, että tälle löytyy jokin rationaalinen selitys, mutta vertasin juuri kuvien määriä lasten poissaolotilastoihin. Tarkistin, millä kaikilla retkillä ja museokäynneillä lapset ovat olleet mukana, eikä epäoikeudenmukaisuus kadonnut minnekään. Pikemminkin päinvastoin – lisätietojen käsittely osoittaa, että epäoikeudenmukaisuus on syvempää kuin uskoisi. Esimerkiksi pikkuisen Aadan olisi voinut poissaolot ja tapahtumiin osallistumiset huomioon ottaen, siis kaikki muuttujat huomioiden löytää hädin tuskin 220 kuvasta, mutta hän on ilmielävänä jopa 280 kuvassa. Ero on huomattava.
Tämä on tietysti vain jäävuoren huippu. Kun kuvia analysoi, panee merkille, että esimerkiksi pikkuinen Anssi on vain kerran kuvauksen kohteena. Enimmäkseen hän on sattunut kuvaan vain toisten lasten kanssa. Kun yhdessä kuvassa on pyöristettynä keskimäärin 7 lasta, niin kuvissa, joissa myös Anssi esiintyy, on keskimäärin 11 lasta! Todella uskomattomiin lukuihin päästään, kun lasketaan yhteen, monessako kuvassa näkyvät lapsen kasvot. Myönnän, että tilastoiminen on minulla vielä vähän kesken, vieraita lapsia on vaikea tunnistaa selästä, mutta toivon saavani nekin luvut piakkoin julki perusteellisemmassa selvityksessä.
Yritän pitää pään kylmänä ja säilyttää objektiivisuuden, mutta on pakko tunnustaa, että tämä kaikki järkyttää minua. Olen analysoinut, laskenut ja tarkistanut koko yön, ja mitä syvemmälle pääsen, sitä kaameampi on kokonaiskuva. Meidän lapsemme eivät ole tasavertaisia, heidän kykynsä herättää aikuisissa vilpitöntä ja hyväntahtoista kiinnostusta (onneksi ainakaan siitä ei ole epäilystä!) on todella erilainen. Mutta eipä mitään – lapsuudessa vaikutusvaltaiset ihmiset (lapsuudessa niitä ovat tietysti aikuiset, myöhemmin valtaeliitti ja talouselämän kerma) lumotaan ennen kaikkea sujuvalla puheella ja kohteliailla käytöstavoilla, mutta myöhemmin alkavat vaikuttaa muutkin muuttujat. Varokaa vain, Abelin suku! Saatte vielä tuntea armottomat lukuni ja nyrkkini.
Jüri Kolk
Jüri Kolkilta (s. 1972) on aiemmin suomennettu muutamia runoja, ja runoilijana hänet Virossakin aluksi tunnettiin. Erittäin virolaisen runoilijan hänestä tekee ainakin se, että hän on ottanut leikkikentäkseen koko kotimaansa kulttuurin – kaikkia hänen runoihinsa pääty-neitä viittauksia ei tunnista millään.
Vaikka kääntäjä selviytyisi Kolkin intertekstuaalisista viitteistä kunnialla, voisi lukija olla hukassa käännösten äärellä. Sen vuoksi käännettäväksi valikoituivat tällä kertaa proosalastut, joiden viehätys on jossain muualla kuin nokkelassa sitaattien tuunaamisessa. Kolk on nimittäin todella herkkä niin lasten kuin aikuistenkin mielenliikahdusten ja elämän risteyskohtien kuvaajana. Hänen henkilöhahmoilleen ei aina tapahdu ulkoisesti kovin paljon, mutta sisäiset kokemukset voivat olla sitäkin järisyttävämpiä. Liian tosissaan Kolkin lastuja ei kannata ottaa; kertojan äänessä kuuluvat sekä lämmin ironia että rankka sarkasmi.
Proosarunoista pitemmän proosan puolelle siirtyneen Kolkin tekstien genre ei aina ole selkeästi määriteltävissä. Nyt suomennetut Võidujooks-proosakokoelman jutut voi nimetä novellin sijaan lastuiksi, koska ne lähestyvät jo pakinan tai kolumnin tyylilajia. Toisaalta minäkertojan käyttö myös hämää. Teksteissä seikkailee usein Jüri Kolk -niminen henkilö, mutta omaelämäkerrallisuuden tasoa ei kannata lähteä arvailemaan. Jotkin minäkertojan piirteet täsmäävät kirjailija-Jürin kanssa, mutta kerronnan lähtiessä yllättäen lentoon tulee selväksi, että tässä liikutaan kaunokirjallisuuden puolella.
Kolk on ilmestynyt Viron kirjallisuuden keskiöön kuin varkain todella lyhyessä ajassa vasta varttuneessa iässä. Hän kirjoitti opiskeluaikana pöytälaatikkoon, mutta keskittyi sen jälkeen paiskomaan hommia sekä Tartossa että Tallinnassa, tekemään kolme tytärtä ja harrastamaan vapaaottelua ja juoksua. Kolk on kertonut pitävänsä ikää ja kokemusta edellytyksenä hyvän kirjallisuuden luomiselle.
Kolkin esikoisrunokokoelma ilmestyi vuonna 2009, ja sen jälkeen häneltä on ilmestynyt kirja vuodessa, runoutta ja lyhytproosaa. Vuosien 2015-2016 aikana Kolk onnistui saamaan kolme kirjallisuus-palkintoa vuoden sisällä ja kutsui saavutustaan hattutempuksi. Ensim-mäinen palkinto tuli runosta, toinen palkinto novellista ja kolmas palkinto runokokoelmasta. Tällä hetkellä hänellä on kirjotteilla lisää lyhytproosaa ja ensimmäinen romaani.
Anniina Ljokkoi
(s. 1984) on Tallinnassa asuva kääntäjä ja kirjoittaja. Hän opettaa virolaisille suomea, kääntää suomalaisille virolaista kirjallisuutta, kirjoittaa vegaanisesta elämäntavasta molemmissa maissa ja harrastaa itse karjalan kieltä.