Vuokralle annetaan
Suomentanut Annamari Typpö
Lidia tiukensi otettaan kukallisen päivänvarjon lasisesta kädensijasta. Kulman takana silmien eteen avautuivat Bannyin poikkikadun epäviralliset asunnonvaihtomarkkinat. Lidian katse pysähtyi lauta-aidassa roikkuvaan peltikylttiin, jossa luki lihavin kirjaimin: ”Asuntoasioissa kokoontuminen kielletty. Kääntykää asuntotoimiston puoleen.”
”Ei, ei minua pelota, jännittää vain vähän”, Lidia ajatteli tuntiessaan hartioidensa tärisevän omituisesti. Hän tiesi, että hänen tarvitsi vain sanoa taianomaiset sanat ”Vuokralle annetaan hyvin varusteltu yksiö!” ja hänen hento ruumiinsa joutuisi mekkaloivan ihmisjoukon syleilyyn, kymmenet vieraat silmäparit tuijottaisivat häntä ahnaasti ja kysymysten vyöry tekisi hänet kuuroksi. Mutta hän ei halunnut tuntea itseään ansaan ajetuksi eläimeksi vaan löytää itselleen sopivan asiakkaan. Niinpä hän ei sanonut sanaakaan, ravisti vain tiukasti päätään kadunreunan varjoista kuuluville ehdotuksille.
Lidia tunsi kiskon jalkojensa alla ja tiesi olevansa vaaravyöhykkeellä. Oli pakko puskea eteenpäin. Ei kuulunut muuta kuin tasaista, vaimeaa puheensorinaa, josta ei aluksi voinut erottaa yksittäisiä sanoja. Täällä kukaan ei puhunut kovaan ääneen, tilan täyttivät odotus ja salamyhkäisyys. Yhtäkkiä sulkeutuneen tunnelman rikkoi yksiosainen punainen raitiovaunu, jonka kello soi äänekkäästi. Se halkaisi ihmisjoukon kahtia ja katkaisi hetkeksi hälinän, joka muistutti keittokattilan porinaa. Sitten raitiovaunu katosi näkyvistä ja kaupankäynti kiskoilla saattoi jatkua. Ihmiset kerääntyivät ryppäisiin, erkanivat, tungeksivat taas eteenpäin. Nälkäisen kalaparven tavoin he etsivät uusia ruokintapaikkoja, valmiina nappaamaan uudelleen hetkenä minä hyvänsä. Lidia kyyristeli ilonkirjavan päivänvarjonsa alla ja yritti pitää sen mahdollisimman alhaalla. Varjon liukas silkki kosketti hänen hiuksiaan. Hän katseli tarkasti edessään olevia jalkoja ja yritti löytää niiden joukosta jotain, edes jonkin kiinnostavan yksityiskohdan.
”Miten paljon rumia kenkiä, kuraisiakin vielä, vaikkei moneen päivään ole enää satanut!” Lidia kurtisti kulmiaan, sillä sen paremmin jalat kuin kengätkään eivät herättäneet hänessä luottamusta. Hän nosti päivänvarjoaan varovaisesti ylemmäs. Suoraan hänen edessään seisoi kaksi etelämaalaista miestä. Hän pani merkille kultakellon ja räikeät solmiot. Mustien silmien tuijotus tuntui pelottavalta. Lidia käänsi nopeasti selkänsä ja työntyi ihmisjoukon keskelle. Hän nousi varpailleen, ojensi kaulaansa ja katsoi arvioiden ympärilleen. Väki oli entisellään: univormuasuisia sotilaita, pitkähiuksisia opiskelijoita, epäilyttävän näköisiä tyttöjä, keinottelijoita, avionrikkojia, varkaita, synnintekijöitä ja rahanväärentäjiä. ”Pelkkiä psykopaatteja, ei ainoatakaan psykoanalyytikkoa”, Lidia totesi murheellisesti ja käänsi katseensa kahteen pitkään nuorukaiseen. He seisoivat hiljaa lauta-aidan vieressä ja näyttivät siltä kuin olisivat menettäneet kaiken toivonsa. Heidän surullisissa, flegmaattisissa kasvoissaan ja hämmentyneissä ilmeissään oli jotakin puoleensavetävää.
Päätös oli tehty. Lidia astui miesten luo. ”Etsittekö asuntoa?” hän kysyi vaaleatukkaiselta nuorukaiselta. ”Onko teillä jotakin tarjolla?” poika kysyi. Hän virkistyi silmänräpäyksessä, kasvojen ilme jännittyi. ”Minulla on kaunis, hyvin varusteltu yksiö”, Lidia vastasi itsevarmasti ja hänen suupieliinsä ilmestyi surumielinen hymy. Nyt hänen pitäisi nopeasti löytää vastaus tuhansiin pikkuasioita koskeviin kysymyksiin. Ilmassa poikien ympärillä oli lamaannuttavaa sähköä. Lidia tunsi kielensä menevän solmuun.
”Vuokraan asuntoni toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella… Hinnasta voimme sopia paikan päällä… Tulkaa ensin katsomaan, pidättekö siitä”, hän sanoi asettaen sanoja vaivalloisesti peräkkäin. Nyt kun oli tullut tärkeän keskustelun aika, hämmennys halvaannutti ajatukset. Mutta sanat olivat tehneet vaikutuksen: Lidian ympärille oli kerääntynyt tiivis ihmismuuri. Sekalaisten äänten pahaenteinen kuoro pääsi valloilleen. ”Mitä te tahdotte?” Lidia huusi kimeällä äänellä. Hänet valtasi viha ja närkästys. Hän oli joutunut metelöivän ihmisparven törkeästi piirittämäksi. ”Siirtykää kauemmas, minä en puhunut teille enkä tarjonnut teille mitään… Minulla on yksityisasioita näiden nuortenmiesten kanssa!” Kuului naurunremahduksia. Jonkun sanat viilsivät partaveitsen tavoin Lidian korvia. ”Kreivittärellä on linnassaan vielä pari vapaata huonetta!” Mitä se oikein tarkoitti? Ketä siinä oikein pilkattiin? Ketä noitaa siinä vietiin roviolle?
”Lähdetään”, Lidia sanoi päättäväisesti ja tarttui poikia hihasta. Pojat seurasivat kuuliaisesti, nopein askelin. ”Siinä näette, pojat, millaisen epäterveen hysterian yksi asuntotarjous saa aikaan. Ihan kuin tarjottaisiin paikkaa paratiisissa!” Ikävät tuntemukset asettuivat Lidian mielessä taas omiin siisteihin riveihinsä ja pian hän hengitti helpottuneesti. Lidia oli iloinen löydöstään: pojat tuntuivat sävyisiltä ja vaatimattomilta. Heidän kasvojaan oli vaikea lukea, niissä ei näkynyt merkkejä sen paremmin liiasta juhlimisesta kuin liiasta työnteostakaan. ”Te olette varmaankin opiskelijoita, ellen erehdy?” Pojat nyökkäsivät. He eivät vaikuttaneet kovinkaan puheliailta. ”En asu kaukana täältä… Pari pysäkinväliä metrolla ja kymmenisen minuuttia jalan”, Lidia rohkaisi poikia ja tihensi tahtia. Hän askelsi rohkeasti ja viittilöi pojille päivänvarjollaan, jos nämä olivat juuttua väkijoukkoon. Nopea askellus antoi Lidialle itsevarmuutta ja energiaa.
Metroaseman ovelta tulvahti vastaan tunkkainen hönkäys. Tuulettimet kierrättivät ikuisesti samaa ilmaa. Ilmaa, jossa olivat talven lumet ja flunssabakteerit, kevään kosteus ja kylmä tuuli, kesän kuumuus ja vimmattu hiki, syksyn kura ja ylikypsät hedelmät. Lidia avasi laukkunsa, otti sieltä nenäliinan, nosti sen nenänsä alle ja haisteli: kielon tuoksu ei onneksi ollut vielä haihtunut. Ihmisvirta kiskaisi Lidian mukaansa ja kuljetti hänet tekonielun syövereihin. Hetken kuluttua myös maa alkoi liikkua Lidian jalkojen alla. Liukuportailla ihmisjoukon puristuksissa Lidia tunsi itsensä ahdistuneeksi: sillä hetkellä ei omasta tahdosta ollut mitään hyötyä. Lidia tarkkaili viereisillä portailla vastaan tulevia kasvoja.
”Pelkkiä naamioita, muovisia kasvoja, kuminaamoja… Vain muutama aito ihminen”, Lidia mietti synkästi ja nyökytteli päätään surullisen tietävänä. Portaiden alapäässä ihmisvirta kuljetti Lidiaa eteenpäin kiskoja kohti. Laiturin reuna lähestyi, mutta paine selän takana ei hellittänyt. Oli aika valjastaa taas oma tahto käyttöön. Lidia tarttui marmoripylvääseen ja kiskaisi itsensä irti virrasta. Marmoripylvään juurelle oli polvistunut pronssisotilas automaattiase kädessään. Patsaan nähdessään Lidia jähmettyi. Hän tajusi, ettei saisi menettää valppauttaan hetkeksikään. Kukaan ei tiennyt, missä rauta loppui ja alkoi liha. Geenit olivat lopullisesti kadottaneet oman luonnollisen puhtautensa.
Juna pysähtyi äänekkäästi kohdalle ja Lidia antoi tyrkätä itsensä sisään vaunuun. ”Ostorožno, dveri zakryvajutsja”, tuttu robottiääni sanoi. Lidia istui oikealla puolella olevalle vapaalle paikalle, pojat jäivät seisomaan oven viereen. He olivat panneet päänsä yhteen ja puhuivat keskenään. Lidia heristi korviaan, mutta vauhtiaan kiihdyttävän junan melu peitti alleen kaikki vaimeammat äänet, sulki koko maailman sisäänsä. Lidia uskoi tämänpäiväisiin asiakkaisiinsa, hän piti nuorista ihmisistä. Nuorten omatunto ei ollut vielä ehtinyt kovettua, heidän ruumiinsa ja sielunsa mätänemisprosessi ei ollut vielä käynnistynyt. Lidia muisti Marusjan: se tyttö oli ollut hänen rakkain ja avokätisin asiakkaansa. Hän oli katsellut Lidian piirroksia tarkkaavaisesti ja puhunut ”lahjakkuudesta”, maininnut jopa ”Rousseaun”. Lidia olisi halunnut tavata tytön vielä kerran. Hän oli etsinyt Marusjaa kaikkialta, soittanut asuntolan johtajalle, tiedekunnan dekaanille ja jopa yliopiston rehtorille. Millainen epäinhimillinen, hyytävän kylmä ja luokseenpäästämätön byrokratia sitä ihmeellistä lasta ympäröikään! Asuntolan johtaja ei löytänyt Marusjaa asukasluettelosta, dekaani kieltäytyi kutsumasta tätä puhelimeen, rehtori ei edes tiennyt, kenestä oli puhe. Eivät tunteneet omia lapsiaan, eivät ottaneet heistä vastuuta! Lidian kysymykseen – kuinka te ette tiedä, missä teidän opiskelijanne asuvat ja ovatko he enää edes elossa? – se öykkäri vastasi yksinkertaisesti katkaisemalla puhelun. Mutta Lidia soitti uudelleen ja soittaisi vielä huomenna ja ylihuomennakin ja kertoisi lopuksi koko totuuden. Mitä siitä, että jokainen puhelu leikkasi viisi vuotta hänen vanhuudenpäivistään. Jo eilen häntä oli puhelinkioskista poistuessaan ottanut yhtäkkiä sydämestä, eikä se ollut lakannut ennen kuin Lidia oli pysähtynyt katumyyjän luokse ja ostanut kolmella kopeekalla pienen mukillisen kotikaljaa.
Juna jarrutti, oltiin oikealla asemalla. Lidia nousi ylös ja astui poikien kanssa ulos vaunusta. Päästyään väsyttävästä tunnelista taas aurinkoon hän hengitti hetken syvään, katseli ympärilleen ja päätti mihin suuntaan lähteä. Ympärillä kohosi epäsymmetrisiä asuintaloja, välissä näkyi uudempia rakennuksia ja moottoritie. ”Näytän teille heti, miten jatkossa löydätte kotiin”, Lidia sanoi ja kääntyi poikien puoleen. ”Se ei ole ollenkaan helppoa, sillä kaikki kadut ovat täällä yhtä harmaita ja vain osittain asfaltoituja. Eikä katujen nimiä tai talojen numeroitakaan kannata uskoa, ne muuttuvat jatkuvasti.” Lidia iski pojille merkitsevästi silmää ja sanoi sitten puoleen ääneen: ”Niin, ihmisiä ei ainoastaan turmella vaan myös johdetaan harhaan. Tämä järjestys ja kauneus näyttää olevan luotu vain sekoittamaan meitä, niin että kadotamme sekä asuntomme että itsemme. Saatan kiertää alueen joka ilta kolmekin kertaa omaa kotitaloani etsien ennen kuin jokin tuttu virhe johdattaa minut perille. Virheet ovat itse asiassa parhaita tuntomerkkejä, ne kun eivät muutu niin usein kuin katujen nimet. Katukylttien vaihtaminen on sitä paitsi halvempaa kuin talojen maalaaminen tai ulko-ovien lasittaminen uudelleen.”
Lidian suupieliin oli ilmestynyt vähän vaahtoa ja pojat välttivät katsomasta häneen päin. He kävelivät kyllästyneinä pari askelta Lidian perässä. Katu kulki pitkin talojonon viertä, sitä reunusti pölyinen pensaikko.
Lidian valtasi pakottava tarve puhua. Mutta mistä? Hän katsoi poikien kasvoja. He olivat nuoria ja typeriä. Vaaleatukkaisen pojan kasvot toivat Lidian mieleen amorfisen massan, jolle luonto ei ollut suonut minkäänlaista yksilöllisyyttä eivätkä murheet ja ajatukset jättäneet pienintäkään jälkeä. ”Mikä onni”, Lidia mietti, ”että pojalla on sentään kauniit hiukset ja viehättävä, leveäharteinen vartalo.” Toisen pojan kasvoja hallitsivat korkea, esiin pistävä nenä ja suuret harmaat silmät. Mutta silmät olivat sieluttomat. ”Koko elämäni olen etsinyt ihmisistä sielua”, Lidia sanoi mahtipontisesti ja loi poikiin ovelan katseen. ”Sieluun on aina vaikuttanut kaksi kulttuuria: ylevä ja alhainen. Mutta uskokaa minua, pojat, nyt nuo kaksi vastakkaista kulttuuria ovat sulaneet dialektisesti yhteen. Enää ei kannata puhua yksittäisen sielun lankeemuksesta, nyt lankeavat kaikki sielut joukoittain, suurina ryhminä. Esimerkiksi…” Puhe katkesi äkillisesti ja Lidian mielenmaltti katosi. Hän tunsi pulssinsa kiihtyvän ja jännityksen nousevan: kymmenen askelen päässä näkyi hänen kotitalonsa ovi.
”Kaiken pitäisi olla kunnossa”, Lidia rauhoitteli itseään ja yritti taltuttaa lisääntyvän levottomuutensa. Pimeästä käytävästä löi vastaan tunkkainen kosteus ja virtsan haju. Lidian jalat kapusivat reippaasti ylös portaita. Hän yritti parhaansa mukaan olla joutumatta kosketuksiin saastaisen kivilattian kanssa. Lopulta hän tunsi jalkojensa alla tutun pehmeän kynnysmaton. Hän avasi kolme lukkoa, yhden kerrallaan, ja tyrkkäsi oven nopeasti auki.
Asunnosta huokui suloinen lämpö, järjestyksen ja puhtauden tuoksu. Huoneessa oli useita soikeita peilejä, jugendtyylisiä maljakoita ja runsaasti kirjoja. Astiakaappi ja kampauspöytä olivat täynnä posliiniesineitä, norsuja, simpukankuoria, koralleja, muovailuvahasta tehtyjä pienoisveistoksia ja tekokukkia. Seinillä riippui iloisen värisiä tauluja, joissa oli naivistisella herkkyydellä kuvattu punaisia hymyhuulia, vihreitä puita, pyöreäposkisia lapsia, hassunkurisia eläimiä ja värikkäitä kukkasia. Pidättyväinen hymy vilahti Lidian kasvoilla. Punaisten silkkiverhojen lävitse tulviva vaaleanpunainen valo antoi hänen kasvoilleen uuden sävyn. Lidia seisoi kuin kuningatar aarrekammiossaan ja mittaili omaisuuttaan vieraiden silmien läpi. Hän seurasi tarkkaavaisesti jokaista reaktiota, yritti arvata poikien ajatukset.
”Näyttävät pitävän tästä”, Lidia ajatteli, mutta samassa hänen kasvoillaan häivähti epäilyksen varjo. ”Astiakaappi on heidän mielestään vanhanaikainen. Eivätkä he pidä vanhoista tuoleistanikaan, tiedän sen. Mutta miksi he eivät katsele taulujani?” Hän toivoi, että he olisivat kiinnittäneet niihin huomionsa edes hetkeksi. Minkäänlaista arvostusta ei kannattanut enää edes odottaa: teollisella aikakaudella ihmiset olivat unohtaneet perimmäiset tunteensa, ylistyspuheita ja riemua saattoi enää kuulla vain televisiossa. Jopa hymyileminen oli vähentynyt.
”Harmi, ettei huoneessa ole kirjoituspöytää”, pitkänenäinen poika sanoi. Lidia hämmentyi ensin, mutta osoitti sitten sohvapöytää. ”Myös tuossa voi hätätilanteessa kirjoittaa. Onko teillä nuorilla edes aikaa kirjallisiin töihin?”
”On. Me opiskelemme Kirjallisuusinstituutissa, toista vuotta”, poika vastasi ylpeästi. ”Minä opiskelen proosaa, ystäväni puolestaan runoutta.”
”Teistä tulee siis kirjailijoita?”
Pojat kohauttivat olkapäitään.
”Missä tyylilajissa te kirjoitatte?”
”Realistisessa.”
”Ahaa, siis sosialistista realismia”, Lidia innostui. ”Kirjoittaminen on varmaan kamalan vaikeaa?”
Pojat olivat hiljaa.
”Minä pidän sosialistista realismia edustavista kirjoista. Sekä niistä, joissa puhutaan vallankumouksesta, että niistä, joissa puhutaan kehityksestä. Enemmän kyllä jälkimmäisistä”, Lidia sanoi mietteliäästi. ”Ne antavat lukijalle voimaa, avaavat uusia näkökulmia elämään, innostavat suuriin tekoihin.” Lidia hymyili pojille tyttömäisesti. ”Sohvapöydällä ei kyllä oikein sovi kirjoittaa sellaisia teoksia, sen kaltaisilla pikkuporvarillisilla mukavuuksilla voisi olla epäsuotavia vaikutuksia. Minun täytyy varmasti järjestää teille kunnollinen kirjoituspöytä, siis jos pääsemme sopimukseen…”
”Miksipä ei, asunto kelpaisi meille kyllä”, pojat mumisivat ja katselivat huonetta.
”Sepä mukavaa! Istukaa, olkaa hyvät”, Lidia osoitti tuoleja ja istui itse sohvalle.
”Teidän kaltaisenne nuoret lahjakkuudet tarvitsevat hellää huolenpitoa. Älkää vaan antako kriitikoiden koskaan lannistaa itseänne. Tämän päivän kirjallisuuden todellisesta arvosta on tietysti vielä mahdotonta sanoa mitään lopullista, mutta kaikki omat puškinimme, lermontovimme ja jeseninimme olemme saatelleet ennenaikaiseen hautaan ja nyt saatamme itse kompastua heidän hautoihinsa…”
Pojat katsoivat Lidiaa kysyvästi, mutta tämä jatkoi lannistumatta omaa ajatuksenjuoksuaan: ”Mozartit ja salierit kuljeskelevat tuntemattomina keskuudessamme ja meidän on mahdotonta tietää, kuka on kuka. Kävin äskettäin keramiikkatehtaassa ja näytin johtajalle patenttiani. Hän kuunteli minua kaikessa rauhassa, painoi kaiken vaivihkaa mieleensä ja ohjasi minut sitten pidemmittä puheitta ovesta ulos.” Lidia laski katseensa ja veti henkeä. Hänen kasvoilleen ilmestyi omituinen, katkera ilme. ”Mutta kun minä olen kuollut, tuhansien kauppojen hyllyille ilmestyy pieniä lakattuja muovailuvahasta tehtyjä figuriineja. Näen ne silmissäni selkeästi, suurissa ja pienissä vitriineissä, lasihyllyillä ja pahvilaatikoissa. Siitä suuresta päivästä tulee totta ilman minua.” Lidia kääntyi poikien puoleen ja osoitti astiakaapin päällä olevia pieniä kiiltäviä esineitä. ”Katsokaa, miten kovan lasitteen kynsilakka muodostaa muovailuvahan pinnalle.”
Pojat katselivat arvioiden kiiltäviä muovailuvahaeläimiä. ”Nättejä nukkeja”, vaaleatukkainen poika sanoi, ”mutta voisimmeko nyt puhua tarkemmin tästä asunnosta?” Toinenkin poika tuijotti tiukasti Lidiaa.
”Hyvä! Menemme siis suoraan asiaan”, Lidia sanoi tarmokkaasti ja otti astiakaapista vanhan suklaarasian. ”Tässä ovat kaikki asiakirjat. Passista näette, että olen kirjoilla tässä asunnossa. Minä en koskaan pelaa suljetuin kortein. Teillä kävi pojat tuuri, kun törmäsitte rehelliseen ihmiseen. Bannyin poikkikadulla tapaa kaikenlaista väkeä: huijareita ja petkuttajia! Minä en olisi astunut sinne jalallanikaan, ellei poikani niin kovasti haluaisi minua luokseen. Slava meni naimisiin ja sai työsuhdeasunnoksi uuden kolmion.”
Lidia katsoi alas ja heleä onnenpuna levisi hänen kalpeille kasvoilleen.
”Ja nyt minä olen ollut jo yli kuukauden isoäiti. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Poika on niin suloinen, miniäni näköinen. Ja Gloria on nuoruuden ja kauneuden ruumiillistuma…”
Lidia etsi rasiasta kaksi erilaista valokuvaa ja ojensi ne ylpeänä pojille. Pojat katsoivat tarkoin miniän kuvaa ja vaihtoivat sitten merkitseviä katseita.
”Heillä on nyt pienokaisen kanssa raskasta. Päätin vastata heidän rukouksiinsa ja muuttaa heidän luokseen. Siksi juuri tarjoankin asuntoa teille, sillä eihän ole mitään järkeä pitää sitä tyhjillään. Eikä eläkkeenikään ole kovin suuri.”
Lidia otti vuokrakirjan rasiasta ja avasi sen. ”Kaikki on merkitty huolellisesti tänne. Vuokra ja sähkö- ja vesimaksut on maksettu kuukaudeksi eteenpäin, vaikka leimat ovatkin vähän sotkuisia. Kassakoneiden värinauhoja ei ole rasvattu ja siksi kirjaimetkin ovat epäselviä. Otin tämän kyllä puheeksi säästökassassa ja käskin niiden kunnostaa laitteensa, jottei enää tulisi virheellisiä tietoja, mutta eiväthän ne kassaneidit ole iltakoulussa oppineet muuta kuin haukkumaan asiakkaitaan. Ei ole mitään mieltä kiistellä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat älyllisesti ihan eri tasolla, eikä uhrata omaa terveyttään yrittäessään tuoda järjestystä ikuiseen epäjärjestykseen.” Lidia keinutti itseään sohvan löystyneellä jousituksella ja tunsi salaperäistä iloa, tuttua tyydytyksen tunnetta. Hän hymyili, silmät säihkyivät ja sydän löi tasaisesti. Lidia sai uuden energiapuuskan ja keinutti itseään yhä nopeammin ja nopeammin. Vilkaistuaan ensin kirjahyllyä hän kääntyi poikien puoleen: ”Jos teillä on joskus aikaa, voitte selailla kirjojani. Hyllyssä on paljon tieteellistä kirjallisuutta, joka käsittelee uusia oivalluksia ja keksintöjä. Kehityksestä ei saa jäädä jälkeen. Halusipa tai ei, on pysyttävä ekologisen kehityksen tahdissa, jotta voi analysoida älykkäästi uusien ilmiöiden ja poikkeavuuksien alkuperää… sillä niin kuin aurinko, myös planeettamme historia kiertää kehää. Lapsenlapsiamme odottaa uusi paleotsooinen maailmankausi, tulevat sukupolvet saavat kokea vielä niin orjuuden kuin kivikaudenkin ajan…”
Pojat vääntelehtivät tuoleillaan ja katsoivat merkitsevästi kelloa. Lidia tajusi vihjeen ja vilkaisi koristeellista seinäkelloa.
”Kellohan ei ole vielä kovinkaan paljon…”
”Tuo kello taitaa olla pysähtynyt”, isonenäinen poika sanoi.
”Todellako?” Lidia ihmetteli ja sanoi anteeksipyytävästi: ”En ole vieläkään tottunut siihen, että kelloni joutuu säännöllisesti magneettisten aaltojen valtaan.”
Lidia jatkoi varovaiseen sävyyn: ”Totta se on! Tuon kellon viisarit näyttävät aivan liian usein väärää aikaa. Esimerkiksi eilen. Juuri kun olin tarkistanut, että saksalaisen tietotekniikan näyttelyn sulkemiseen oli aikaa vielä kaksi tuntia, kello alkoi käydä nopeasti takaperin. Ehdin näyttelyyn tietenkin vasta sitten, kun kaikki valot oli jo sammutettu ja ovet lukittu. He eivät halua, että pääsen selville heidän salaisuuksistaan. Mitä hyötyä heidän valta-asemastaan sitten enää olisi, jos pystyisin ennustamaan kaiken etukäteen!”
”Paljonko te haluatte asunnosta kuukaudessa?” pitkänenäinen poika kysyi ja keskeytti Lidian puheen. Tämän suurten harmaiden silmien katse porautui vaativasti Lidian kasvoihin. Lidian ajatukset menivät solmuun ja hän tunsi hetken itsensä hämmentyneeksi. Sitten hän hymyili arasti ja sanoi: ”Ennen kuin siirrymme finansseihin, antakaa minun tarjota teille kuppi kaakaota. Toistaiseksi te olette vielä minun vieraitani.”
Pojat yrittivät kieltäytyä, mutta Lidia sulki nopeasti heidän suunsa: ”Ei mitään vastaväitteitä, muuten ei synny sopimusta. Olen piinannut teitä aivan tarpeeksi jutuillani, nyt on velvollisuuteni kestitä teitä vähän.” Hän nousi nopeasti ylös, otti astiakaapista kolme pilkullista kuppia ja seitsemän tonttukarkkia ja asetti ne pöydälle. Pojat seurasivat Lidian puuhastelua ja alkoivat sitten tuijottaa uteliaasti hänen käsiään. Violettien arpien kirjomat ranteet olivat paljastuneet paidan pitsikoristeisten hihojen alta. Lidia huomasi poikien katseet ja ymmärsi niiden merkityksen. Hän oli ollut varomaton ja paljastanut heikkouden hetken menneisyydestään. Lidia tunsi veren sykkivän suonissaan, ja odottamaton katkeruus valtasi hänen hymyilevät kasvonsa. Hän ei katsonut poikia vaan kiirehti eteenpäin. Huoneessa oli lasiovi, joka johti suoraan pieneen keittiöön. Lidia avasi oven, astui keittiöön ja otti jääkaapista litran maitopullon. Hän kaatoi maitoa valkeaan emalikattilaan ja pani sen kaasuliedelle. Lidia tiesi, että pojat olivat kuuloetäisyydellä. Sieltä, kaasulieden takaa, suojassa katseilta, hän voisi kertoa heille arvistaan.
”Kolmekymmentäluvun lopulla minua kohtaan esitettiin vääriä syytöksiä ja minut irtisanottiin työstäni. Sen jälkeen minut potkaistiin pois yliopistosta, etäopintojen ensimmäiseltä kurssilta. Minua epäiltiin. Niinpä minä kadotin elämänhaluni. Nämä arvet ovat muistomerkkejä elämän armottomuudesta…”
Lidia yritti pysyä rauhallisena, mutta tunsi päässään pahaenteistä painetta. Harkituin liikkein hän tarttui tikkuaskiin ja sytytti kaasulieteen tulen. Mutta tottelemattomia aisteja oli vaikea saada kuriin: hän kuuli taas korvissaan kirjoituskoneen tutun yksitoikkoisen naputuksen. Hän yritti vaimentaa hirvittävän metelin omalla äänellään: ”Työskentelin konekirjoittajana enkä tehnyt muuta kuin kirjoitin. En tiennyt mitään siitä tutkimuslaitoksesta enkä niistä papereista. En edes lukenut sanoja, joita paperille naputtelin. Silti minua epäiltiin vakoojaksi. Miten typerää!”
Kirjoituskoneen metallinen ääni Lidian korvissa voimistui, pöytälampun valo sokaisi hänen silmänsä. Kaakaopannu ja kaasuliesi olivat yhtäkkiä vieraan maailman esineitä. Lidia kulki myöten pitkiä käytäviä ja pelkäsi eksyvänsä. Pelottavat kuulustelut eivät tuntuneet loppuvan ikinä. Päässä pyörivät käsittämättömät kysymykset, joihin oli mahdotonta vastata. Sitten käytävä peittyi valkeaan sumuun ja Lidia tiesi, että pian kaikki olisi ohi. Hän seisoi kauempana, elottoman udun keskellä, jossa ei ollut ajatuksia, ei ääniä, ei musiikkia. Oli vain hiljaisuus ja käsissä viiltävä kipu.
Maito oli kiehunut yli ja palaneen käry havahdutti Lidian. Hän väänsi kaasuhanan nopeasti kiinni ja nosti kannen kattilan päältä. Se oli kuuma ja poltti sormia. Lidia pudotti kannen maahan ja purskahti kiusaantuneeseen nauruun. Kansi vieri keittiön lattian poikki ja pysähtyi ovensuuhun. Lidia otti kaapista kaakaopaketin ja ripotteli jauhetta kattilaan. Kaakao oli valmista. Lidia tyhjensi kattilan posliinikannuun ja kantoi juoman sohvapöydälle. Hän kaatoi höyryävää kaakaota varovasti yksi kerrallaan kolmeen kuppiin.
”Anteeksi, mutta paljonko vuokra on?” pojat kysyivät.
Lidia tuijotti poikia pitkään yllättynyt ilme kasvoillaan ja kysyi sitten rauhallisella äänellä: ”Viihdyttekö te täällä?” Hän piti pienen tauon. ”Minun luonani?”
”Meillä ei ole varaa maksaa kovin paljon.”
”Kuinka paljon pystyisitte?”
”Normaalin summan, neljäkymmentä viisikymmentä ruplaa kuussa.”
Lidia otti lusikan ja sekoitteli kupissaan olevaa kaakaota. Tummempi kerros nousi pintaan ja sekoittui viiruina vaaleampaan. Hän nyökytteli surullisesti päätään ja laski lusikan kädestään.
”Tämä asunto maksaa sataviisikymmentä ruplaa kuussa”, hän sanoi kuolemanvakavasti, nostamatta katsettaan kaakaokupista.
Pojat purskahtivat vaivautuneeseen nauruun. Nauru venyi ja voimistui.
”Minä olen ihan tosissani”, Lidia sanoi murtuneella äänellä ja puristi huulensa yhteen.
Huoneen valtasi piinallinen hiljaisuus. Lidia tarttui kaakaokuppiin ja nostin sen värisevin käsin huulilleen.
”Te olette hullu”, toinen pojista sanoi. He nousivat ylös tuolit kolisten.
Lidia kohotti katseensa pelokkaasti ja pyysi: ”Juokaa nyt kanssani yksi kupillinen kaakaota! Te taisitte pettyä minuun… Antakaa anteeksi…”
Pojat kulkivat huoneen poikki ja poistuivat ovesta taakseen katsomatta. Ovi jäi raolleen ja Lidia kuuli kuinka heidän askeleensa etääntyivät.
”Älkää menkö vielä!” hän huusi heikolla äänellä ja katseli koskemattomia kaakaokuppeja. ”Te ette edes maistaneet”, hän kuiskasi ja puhkesi itkuun. ”Minun oli pakko huijata teitä… sillä kukaan ei tiedä… miten hyvältä kaakao maistuu… minun luonani…”
Lidia lysähti kasaan ja peitti kivusta kurtistuneet kasvonsa käsillään. Itku tuntui kestävän ikuisesti, muttei tuonut lohdutusta. Itkiessään Lidia tunsi, miten yksinäisyys kasvoi suunnattoman suureksi ja uhkasi haudata hänet kokonaan. Aika oli pysähtynyt, hiljaisuus ympäröi hänet päättymättömän taian tavoin.
Lidia ojensi kätensä ja veti vanhaa suklaarasiaa lähemmäksi kaakaokuppien ja kukkamaljakoiden välistä. Hän avasi sen vielä kerran ja otti tutut valokuvat esiin. Yhteen niistä oli kirjoitettu: ”Äidille syntymäpäivänä – Slava.” Toisen takapuolella luki: ”Mykkäelokuvien tähti Gloria Swanson.” Sen jälkeen Lidia etsi rasian pohjalta pojan hääkuvan. Se oli otettu kahdeksan vuotta sitten. Pojan vieressä seisoi vanhanpuoleinen nainen ja Lidia tiesi, ettei se nainen tekisi hänestä koskaan isoäitiä. Lidia jatkoi rasian penkomista. Valokuvien joukosta hän löysi kortin, jossa oli Pietarhovin kuva. Hän katsoi sitä ihan läheltä ja tarkasteli kultaisia suihkulähteitä vihreänä hehkuvaa puistonäkymää vasten. Sitten hän käänsi kortin ympäri. Kortti oli leimattu viime kuussa. Lidia antoi katseensa juosta vielä kerran tutulla käsialalla kirjoitettujen rivien poikki.
”Rakas äiti! Kiitos kirjeistä. Älä sittenkään tule luoksemme Leningradiin tänä syksynä. Nadja on sairaana ja sinä tiedät, miten ahtaat oltavat meillä kaikilla on yhdessä huoneessa. Kun Nadja paranee ja voimme ottaa sinut vastaan, kirjoitamme sinulle. Rakkain terveisin – Slava.” Kirjaimet muuttuivat Lidian silmissä sumuisiksi ja liukenivat veteen. Hän pani kortin ja kuvat takaisin suklaarasiaan ja sulki kannen päättäväisesti. Sitten hän nousi vaivalloisesti ylös sohvalta ja käveli ikkunan ääreen. Ilta oli pimenemässä. Alkusyksyiselle taivaalle oli noussut tummia yöpilviä. Lidia katsoi vastapäisen talon ikkunoita. Puoleen niistä oli jo sytytetty valot. Valaistujen ikkunoiden takana liikkui pieniä ihmishahmoja. Lidia seisoi verhojen suojassa pimenevässä huoneessaan ja seurasi varjojen leikkiä.
Moskovan elokuvainstituutin asuntolassa 1975
Ilmar Taska
Elokuvantekijä, kirjailija ja kosmopoliitti Ilmar Taska syntyi vuonna 1953 Venäjän Kirovissa, johon hänen perheensä oli karkotettu. Valmistuttuaan vuonna 1976 Moskovan elokuvainstituutista hän jatkoi elokuva-alan opintojaan Tukholmassa ja Los Angelesissa. Taska on työskennellyt Tallinnfilmissä, Ruotsin televisiossa ja Hollywoodissa. Vuonna 1993 hän perusti Viron ensimmäisen yksityisen televisioyhtiön.
Nykyisin Taska toimii elokuvien myyntiin ja levitykseen erikoistuneen yhdysvaltalaisen House of Filmin konsulttina, teatteriohjaajana ja elokuvaohjaajana, -tuottajana ja -käsikirjoittajana. Hän on ohjannut elokuvat Set Point (2004) ja Thy Kingdom Come (2010) sekä ollut tuottajana elokuvissa Back in the USSR (1992), Candles in the Dark (1993) ja Out of the Cold (1999).
Ensimmäisen kirjallisuuspalkintonsa Taska voitti 16-vuotiaana ja tuoreimman, Looming-lehden palkinnon, vuonna 2014 novellistaan Pobeda. Novelli Vuokralle annetaan julkaistiin yhdysvaltalaisen Dalkey Archive Pressin antologiassa Best European Fiction 2016 nimellä Apartment to Let.
Toistuvia teemoja Taskan vaikuttavissa, pienimuotoisissa novelleissa ovat ikävä, yksinäisyys ja rakkaus. Hänen lyhyt lauseensa ja riisuttu tyylinsä kätkee alleen suuria tunteita ja surumielisyyttä, tuokiokuvia elämästä. Vuokralle annetaan on tästä erinomainen esimerkki.
Taskan novelleja on aiemmin käännetty englanniksi, bulgariaksi, latviaksi, tanskaksi ja ruotsiksi.
Annamari Typpö
(s. 1971) on vapaa toimittaja, kääntäjä ja sanataideohjaaja. Suomentaminen tarjoaa hänelle mahdollisuuden yhdistää kaksi suurta rakkauttaan: kielen ja kirjallisuuden. Kääntämiseen väistämättä liittyvä salapoliisityö ja soljuvan ilmaisun etsiminen ovat haasteita, joihin hän ei kyllästy.