Mitä yksinkertaisimpia merkkijärjestelmiä
Suomentanut Jukka Mallinen
Nigmatullin oli myöhästyä junasta. Oli pakko juosta asemalaituria pitkin lähes täyden varustuksen kanssa pidellen kiinni selkään hakkaavasta repusta. Ja mitä äiti oli sullonut sen niin täyteen kirjoja? Jos nyt ruokaa, selvä se, äidit ne aina ajattelevat, että sotilaita ruokitaan kehnosti. Koska hän aina tulee muka laihtuneena ja luisevana. Kaikista äideistä ainakin näyttää siltä. Eikä Nigmatullinin äiti ollut poikkeus. Nigmatullin ei missään nimessä syyttänyt häntä, sillä jos ruoan kanssa nyt ei ollut suorastaan tiukkaa, niin mistään ylellisyydestä ei ainakaan voinut puhua. Varsinkin kun paikallisten liha oli kuitenkin pääasiassa sikaa ja Nigmatullin piti parempana olla erityisesti innostumatta siitä. Ei tietenkään uskonnollisten ennakkoluulojen takia, varjele luoja. Mitä uskonnollisia ennakkoluuloja voi muka olla voittaneen sosialismin maassa, ainakaan nuorella tiedostavalla komsomolilla. Ei. Elimistö vain ei jotenkin ollut sialle suosiollinen. Nigmatullin oli joskus jopa taipuvainen ajattelemaan, että ehkei kaikki olekaan niin yksinkertaista. Jotain perää saattoi sittenkin olla siinä isoisän sananlaskussa, jota tämä oli heristellyt korpraalin nenän edessä Bugulmassa vasta pari päivää sitten ja painostanut Koraanilla niin äänekkäästi, että äiti oli pökertyä pelästyksestä, kun luuli naapurien kuulevan. Tyhjästä ei hänelle tullut vatsaan sellainen raskas olo joka kerta, kun hän oli sallinut itsensä syödä sikaa. Naudasta ei tullut mitään. Toisaalta ei Tsibulenko eikä Malahovski ja vielä vähemmän tämä paikallinen Andrus, jolla oli lausuttavaksi täysin mahdoton sukunimi, saanut mitään ongelmia sianläskistä eikä juhla-ateriasta, jolla heitä viimeksi oli ruokittu vasta äsken vappuna ja voitonpäivänä – siankoivesta haudutetun kaalin kanssa. Mutta Nigmatullinin vatsa pani hanttiin. Hanttiin ja sillä siisti. Siksi ei Nigmatullinilla ollut tasan tarkkaan mitään äidin kalapiirakoita vastaan. Mutta kirjat. Mitä hän siellä kirjoilla? Vankilassa oli kohtalainen kirjasto, jos nyt sellaista kaipaa. Eikä vain viroksi, vaan päinvastoin. Andrus, joka toisin kuin Nigmatullin luki innokkaasti, oli toisen palvelusvuoden päättyessä suoriutunut kaikista taiteellisista ja teknisistä kirjoista, joita kirjastossa oli viroksi, ja kärsi tästä seikasta tavattomasti. –Lue venäjäksi, Malahovski kehotti häntä, –opit saman tien puhumaan venäjää säädyllisesti. Kun ei sinua voi nauramatta kuunnella.
Andrus koetti vastata jotakin ehkä sukkelaa tai sitä vastoin jotakin asiallista, mutta synnynnäinen järkevyys voitti, hän ähisi ja vaikeni. Hänestä juoruttiin, että hänen oma setänsä piilottelee jossakin metsissä ja on neuvostovallan ankara aatteellinen vihollinen, mutta Nigmatullin ei ollut taipuvainen uskomaan tätä. Miksi tälle siinä tapauksessa olisi uskottu niin tärkeä asia – vartioida naisrikollisia, joista suurin osa oli hänen oman kansallisuutensa edustajia, joukossa paljon poliittisiakin. Ei, Andrus oli varmasti tarkistettu moneen moneen kertaan. Ja olisihan sellainen seikka kuin setä kansanvihollisena ehdottomasti heijastunut hänen palvelusuraansa.
Mutta toisin kuin Andrus Nigmatullin ei kaikkiaan oikein välittänyt kirjoista. Monestakaan syystä. Ensinnäkään venäjä ei ollut hänenkään äidinkielensä, minkä Nigmatullin totta puhuen salasi huolellisesti päällystöltä ja palvelustovereilta. Alkavat pilkata, ja mitä sitä suotta. Hän kyllä puhui vapaasti ja puhtaasti, mutta lukemisen kanssa oli määrättyjä vaikeuksia. Toisekseen hän ei kerta kaikkiaan tajunnut tätä huvitusta. Mitä itua on tutkiskella jotain pikku merkkejä paperilla, joista päässä muka syntyy jotain ihmeellistä, kuten hänelle sinnikkäästi ja vilpittömästi toisteli samainen Andrus. Nigmatullin ei tunnustanut kenellekään näitäkään ajatuksiaan, mutta nehän ovat itse asiassa vain pikku merkkejä eivätkä muuta. Joku nyt näkee niissä mitä lie salattuja ajatuksia, mutta kullakin on omat merkkinsä. Niin ajatteli Nigmatullin. Hänelle korttipakkaan painetut merkit olivat sympaattisempia tai ääritapauksessa dominonappuloiden valkeat pikku ympyrät. Ne ne ovat kunnon merkkejä. Tuottavat kouriintuntuvan hyödyn. Aivan loman alla Nigmatullin oli voittanut juonikkaalta Tsibulenkolta annoksen läskiä, jonka tämä oli saanut kotoa, mutta kun läski oli sikaa, hän oli vaihtanut sen tältä Andrukselta askiin paikallista Primaa, josta Nigmatullin jostain syystä piti kovasti, niin että sitä poltellessaan hän kuvitteli aina vetävänsä sisäänsä amerikkalaisten savukkeiden savua. Niistä oli sepitetty Bugulmassa legendoja jo hänen lapsuudessaan, sodan aikana.
Kaikkiaan, mitä tehdä kirjojen kanssa, siitä ei Nigmatullinilla ollut oikein selvää käsitystä. Itse asiassa hän tiesi kyllä, mitä tehdä niiden kanssa, mutta ei ollenkaan aikonut tehdä sitä. Äitiä ei kuitenkaan pystynyt kieltämään. Äiti oli sanonut, että armeijassa kuluva aika tulee käyttää hyödyllisesti, jäljellä on enää vuosi ja sitten alkaa normaali elämä. Pitää lukea, paneutua itseopiskeluun. Muuten ei Nigmatullin löydä itselleen kunnon paikkaa eikä saa hyvää morsianta.
– Haluat kai hyvän morsiamen, koulutetun?
– Äiti, minä olen komsomoli, vastasi Nigmatullin umpimähkään mutta rehellisesti.
– Ai komsomolit eivät nykyään mene naimisiin?
– Ja töitäkin saan ilman vaikeuksia.
– Kuten haluat, poikakulta, mutta kirjaset laitan kuitenkin mukaasi. Itse sanot, että palvelustoverisi ovat hyviä ja lukeneita. Ja morsian – entä jos hän kysyy sinulta jotakin etkä sinä tiedä. –Ei kaikkea voi tietää, Nigmatullin yritti olla jämpti.
– Ei kaikkea, mutta perustat voi ja pitää. Mitä se tämä tällainen on. Gorkiakaan et ole lukenut.
Jos äiti sai jotakin päähänsä, niin sitä ei taatusti käännetty. Nigmatullin kiristeli hampaitaan, mutta antoi sulloa reppuunsa jonkun kuusi nidettä ”aluksi”. ”Vaihdan jotain kavereilta”, hän mietti epämääräisesti ja rauhoittui. Ja nyt muistuttivat äidin ponnistukset itsestään jo Nigmatullinin juostessa asemalaituria pitkin. Kirjat hakkasivat kipeästi selkään ja vaikeuttivat etenemistä pahasti juoksuvauhtia hidastaen. Nigmatullin piteli repusta käsin ja nimitteli ajatuksissaan itseään intelligentiksi. Yksi juttu toisensa perään. Nuo kirjat, ja sitten vielä matkalippu. Oli käynyt niin, että Nigmatullin ei ollut ehtinyt siihen junaan, jolla hänen piti palata. No, ystävät, sitä sun tätä. Vielä Leningradissakin rymisteli Nigmatullin. Harvoin vanha masi ystävystyi niin kovasti aamukasan kanssa kuin Petrov Nigmatullinin. Kuitenkin niin oli käynyt. Ja kun Petrov pääsi siviiliin, hän otti Nigmatullinilta kirjaimellisesti rehellisen kunniasanan, että tämä tulee hänelle vieraaksi. –Tännehän ei ole matkaa kaikkiaan yhtään mitään. Yksi yö – ja olet perillä. Junat niillä ovat siistejä, mukavia. Itse olen matkustanut vaikka kuinka monta kertaa.
Matkalla kotiin ei Nigmatullin lähtenyt poikkeamaan Petrovin luona, oli kova kiire äitiä näkemään. Mutta paluumatkalla hän varasi erityisesti yhden päivän itselleen. Varsinkin kun ei ollut koskaan käynyt Leningradissa. Niin he rymistelivät Petrovin kanssa, rymistelivät niin reippaasti, että Nigmatullin myöhästyi junasta, johon oli hankkinut lipun Tallinnassa jo hyvissä ajoin ennen lähtöään. Paniikkiin oli joutunut Nigmatullin – mistä sitä asevelvollisella rahaa, kaikki oli syöty ja juotu neljän lomapäivän aikana, tarkka laskenta eikä kopeekkaakaan ylimääräistä. Jo kuvitteli hän mielessään myöhästymisen kauhuja, päävartiota, komennuksia vuorotta, jopa muistutusta komsomolkokouksessa. Ja mitä nyt yhdestä muistutuksesta. Nigmatullin piteli päätään ja pelkäsi ajatella, mikä häntä odottaa pahimmassa tapauksessa. Jopa iloitsee äiti silloin pojasta, taistelukoulutuksen kiitettävästi suorittaneesta, siitä ei kannata puhuakaan. Mutta Petrov ei hylännyt ystävää hädässä, tuli ja jotenkin hankki omilla rahoillaan hänelle lipun viimeiseen junaan. Siinä mielessä viimeiseen, että se oli viimeinen juna, jolla Nigmatullin ehtisi ajoissa. Ja vain siinä tapauksessa, että hänellä olisi tuuria bussin kanssa Tallinnassa.
– Tosin kyllä, Petrov sanoi jotenkin nolona, nenänjuurtaan raapien, –tavallisia lippuja ei ollut, oli pakko ottaa makuuvaunupaikka. Ajat, veliseni, luxissa, mopoille saavuttamattomassa. Nyt olet vanha konsta, voit mielestäni sallia sen itsellesi. Ja mitä ne kaikki ovat niin tuppaamassa sinne Baltiaan?
– Niin sitä vaan, teollisuutta kehittämään, poliittisesti treenattu Nigmatullin selitti.
– No jos nyt teollisuutta, Petrov myönsi syvämietteisesti.
Niin siinä kävikin, että juostuaan junaan ja huoahdettuaan vähän Nigmatullin löysi sympaattisen vaunupalvelijatytön avulla vaunuosastonsa, minne hän tunki vielä hikisenä ja tapahtumatta jääneestä myöhästymisestä hengitystä tasoitellen. Kauhea ajatella, mietitytti vielä kerran Nigmatullinia, kauhea ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi myöhästynyt oikeasti. Kun Nigmatullin sai kuulla, että hänen on matkustettava makuuvaunussa, eniten hän pelästyi mahdollisia matkatovereita. Hän pelkäsi käyttäytyvänsä jotenkin väärin heidän kanssaan, hän ei ollut enää aikoihin seurustellut siviilien kanssa paitsi äidin, ystävien kanssa pihalla kotona Bugulmassa ja naisvankien. Äiti nyt tietysti on äiti. Äidin kanssa on yksinkertaista ja helppoa, ei tarvitse esittää mitään, voi sanoa kaiken, mitä ajattelee ja miten ajattelee. Vähän kun vain valitsee sanansa. Jokapäiväinen sotilassanasto ei nyt ole oikein sopivaa musiikkia naisen korville. Sanalla sanoen, jos hillitsee itseään voimasanojen tiimoilta, niin muussa ei tarvitse hillitä itseään ollenkaan. Äiti ymmärtää. Voi peräti valittaa pelkäämättä yhtään, että se menee jonnekin eteenpäin. Eihän palvelus sentään sokeria ole. Ystävät pihalla – mitä seurustelua se niiden kanssa on. Melkein kaikki ovat myös olleet palveluksessa, tavallinen juttu. Ne, jotka ovat jo päässeet siviiliin, eivät varsinaisesti pala halusta seurustella Nigmatullinin kanssa – status ei enää ole sama. Ja ne mosat, joilla kaikki on vielä edessäpäin – kuka niitä kuuntelisi. Olutta voi tietysti juoda, siinä kaikki. Eivät ne elämää tunne, eivät mitään. Ja vangit taas – ensinnäkään ohjesäännön mukaan niiden kanssa ei saa keskustella paitsi komentoja antaessa: ”kädet selän taakse” tai ”kasvot seinään päin”. Ja vaikka saisikin, niin mitä puhumista Nigmatullinilla olisi niiden kanssa. Ne eivät enimmäkseen osaa venäjää, ja paikallista murretta Andrus oli opettanut Nigmatullinille kahden palvelusvuoden aikana niin paljon, että hän osasi laskea yhdestä kymmeneen. Muuten vaan, ajan kuluksi. Nigmatullinkin opetti hänelle tataaria, ja Andrus lausui vastaukseksi virolaisia lukusanoja. Andrus sanoi, että heidän kielensä muistuttaa suomea, mistä Nigmatullin sai sitten ajatuksen, että siviilissä Bugulmassa voi sanoa jollekin kauniille, solakalle tytölle olleensa vartioimassa vangittuja valkosuomalaisia. Kuka siellä pystyy tarkistamaan. Ja sitten – monet vangituista olivat kansanvihollisia, vaikkakin vähäpätöisiä (todelliset viholliset ja vihollisten vaimot ja vihollisten äidit ja vihollisten sisaret ja vihollisten tyttäret hakkasivat jo sepeliä Siperiassa), mutta kuitenkin. Itselle tuli vaikeuksia, jos seurusteli niiden kanssa. Vaikka aika kävikin pitkäksi. Sitä vartenhan se onkin armeija eikä Aleksandrovin komedia. Yhden ainoan kerran oli Nigmatullin rikkonut ohjesääntöä, mutta siitä tiesi vain Andrus, ja hänellä oli omat syynsä olla paljastamatta toveria. Tilanne olikin aivan poikkeuksellinen. Nigmatullin ei ymmärtänyt ollenkaan, miten raskaana olevaa naista oli voitu pitää niin pitkään yhteissellissä. Oliko hänen rikoksensa todellakin niin paha? Tuskin. Ja jos nainen olisi syyllistynyt vakavasti neuvostovaltaa vastaan, hän olisi jo ajat sitten ollut kaukana kotiseuduilta, eikä raskaus olisi auttanut ollenkaan. Eivätkö ne huomanneet sen mahaa vai? Sekin on kyseenalaista, jos jopa Nigmatullin, jolla ei ollut totta puhuen ollut naista vielä kertaakaan, jos tämäkin hoksasi pian, miksi Maria aina väsyy muita nopeammin ja miksi hänelle usein tuli syyttä huono olo. Mutta näköjään sellaiset ovat järjestykset. Jos olet rikkonut lakia, saat vastata sen koko ankaruudessa, vaikka olisit kymmenen kertaa raskaana. Sellainen on, tiedättekö, historiallinen oikeudenmukaisuus. Eikä mitään myönnytyksiä kenellekään. Varsinkin kun tämä Maria osasi venäjää ihan kohtuullisesti. Ehkä siksi, että oli muutaman kerran aiemmin jutellut tämän kanssa, Nigmatullin osoitti sellaista intoa myöhemmin, kun hänen apunsa oli naiselle oikeasti tarpeen. Kaikki seurustelu lähentää.
– Hyvä iltaa, hiljainen ääni keskeytti Nigmatullinin mietteet. ”Nyt se alkoi”, Nigmatullin ajatteli ja hikosi välittömästi yhä enemmän. Juuri tätä hän oli pelännyt. Matkatoverit alkavat välttämättä keskustella hänen kanssaan, mutta hän ei ollut ollenkaan tottunut keskustelemaan ulkopuolisten siviilien kanssa, heistä hän tulee näyttämään maalaistollolta. Varsinkin kun tämä, joka istui alalaverilla ja luki jotain paksua kirjaa kohottaen siitä Nigmatulliniin jostain syystä iloisen katseen, oli selvästikin niitä – intelligenttejä. Millainen pikkutakkikin. Ja kasvot – selvästikään ei proletaarista alkuperää.
– Ehtoota, Nigmatullin sanoi tietämättä, minne laittaa reppunsa.
– Ilmeisesti kukaan muu ei halua matkustaa kanssamme, intelligentti sanoi hymyillen jotenkin omalaatuisesti.
– Eli? Nigmatullin ei ymmärtänyt.
– Tarkoitan, että meidän lisäksemme ei vaunuosastossa selvästikään ole ketään muita. Ei ilmeisesti ole ostettu lippuja.
– Ehkä joku vielä istuu, Nigmatullin ehdotti.
– En tiedä niistä, mutta istukaa te ainakin. Jalkojen päällä ei ole oikeutta, kuten sanotaan. –Niinpä, Nigmatullin sanoi ja istui automaattisesti laverille vastapäätä intelligenttiä. Ilta tiheni hiljalleen, tuli yhä hämärämpää ja jotenkin ikään kuin intiimimpää. Nigmatullin liikehti rauhattomasti ja tunsi olonsa intelligentin seurassa kaikkiaan jotenkin hyvin epämukavaksi.
– Asettukaa mukavammin, koko yö matkustettava sentään.
– Niin tietysti, ja Nigmatullin alkoi kouristuksenomaisesti tunkea reppua laverin alle. Hän nosti laveria ja tunki reppua, mikä ei onnistunut häneltä ensi yrittämällä. Käsiä tuntui olevan liian vähän, niitä ei riittänyt pitelemään istuinta ja operoimaan samalla reppua. Intelligentti nousi paikaltaan ja auttoi Nigmatullinia pidellen laveria koholla. Edes niin ei repun sijoittaminen sinne onnistunut heti, koska Nigmatullin mieleen juolahti, että pitäisi saman tien ottaa äidin piirakat, laittaa ne pöydälle ja tarjota vaununaapurille. Hän oli kuullut, että niin on tapa. Siksi sen sijaan, että olisi ottanut hänelle ystävällisesti tarjotun avun vastaan ja laittanut sen hemmetin repun laverin alle, hän kävi äkkiä avaamaan sitä, eli aukomaan sen suuta kiristäviä naruja etääntyen tällöin laverista noin metrin. Intelligentin kasvoille tuli hämmästynyt ilme, mutta koska Nigmatullin ei ollut mitenkään vapauttanut häntä velvollisuudesta pidellä laveria, hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan seisoi yhä äärimmäisen epämukavassa asennossa tukien itsellään istuinta.
Nigmatullin veti esiin äidin pussin piirakoineen, pyöritteli sitä käsissään ja laittoi pikku pöydälle. –Otetaan varmaan teetä, hän sanoi.
– Vaikka muutakin kuin teetä, kumarassa oleva intelligentti vastasi päästämättä laveria käsistään. –Minulla on konjakkia. Miten suhtaudutte konjakkiin? Nigmatullin ei tiennyt, miten suhtautua konjakkiin, koska ei ollut maistanut sitä kertaakaan elämässään. Jotenkin ei ollut tullut vastaan ja sillä siisti. Vodkaa hän oli kokeillut palvelustoverien kanssa, vasta eilen oli juonut olutta Petrovin kanssa, mutta konjakkia ei ollut sattunut vastaan.
– Suhtaudun hyvin. Mitä ne nuo ovat teillä? Nigmatullin huomasi nyt vasta matkatoverinsa pakaasit, useita raskaita kolleja, jotka näyttivät itsellään täyttävän ainakin puolet vaunuosastosta mahtumatta intelligentin laverille. Nigmatullin epäili, että laverin allakin matkatoverilla oli pari kollia.
– Ne ovat kirjoja, intelligentti selitti ikään kuin anteeksipyytävästi.
– Ai sellaista, Nigmatullin tokaisi. Tilanne kävi monimutkaiseksi. Muutenkin oli käsittämätöntä, mistä puhua tämän – Nigmatullinille äärimmäisen kaukaisen ihmisen – kanssa, ja nyt sillä on vielä neljäkymmentäkahdeksan kollia kirjoja.
– Jos kuitenkin laskisitte laukkunne, matkatoveri ehdotti, ja Nigmatullin muisti, että ihminen pitelee hänelle laveria eikä se varmaan ole kaikkein kevyintä hommaa. Hän ei käynyt pyytelemään anteeksi, enemmänkin noloudesta kuin mistään muusta syystä, ja alkoi taas touhuta repun kanssa. Nyt piti vetää repun narut kiinni ja työntää se vihdoin laverin alle. Intelligenttiä töytäisten ja kömpelösti tuhisten hän selvisi tästä taistelutehtävästä. Matkatoveri päästi laverin paikoilleen silmin nähden helpottuneena. Ei rämäyttänyt, Nigmatullin pani itsekseen merkille. Huolellinen. Kuten Andrus. Tämäkin välttää aina äkkinäisiä liikkeitä.
– Olisi kai aika tutustua, matkatoveri sanoi huoahdettuaan.
– Nigmatullin, Nigmatullin esittäytyi selkeästi, sanomatta sotilasarvoa, pysäyttäen sen viime hetkellä lausumatta suuhun. Jostain syystä hänestä näytti kuitenkin siltä, että siviilin kanssa keskustellessa ei kannata mainita sotilasarvoa. Niin oli jotenkin intiimimpää, vai mitä. Hänestä näytti, että nimenomaan intiimille tilalle oli suopea tämä siviili, kuten kaikkiaan koko tilanne.
– Minä olen Juri Mihailovitš, intelligentti esittäytyi. –Voitte sanoa yksinkertaisesti Juriksi. Eihän meillä ole ikäeroa paljoakaan.
Kohta hymyilevä vaunupalvelija toi teetä ja Nigmatullin oli lopullisesti eksyksissä. Hän istui laverilla, katseli jotenkin kissamaisesti hymyilevää siviiliä ja tunsi olonsa hetki hetkeltä yhä vaikeammaksi. Jotenkin outo tilanne, kunniasanalla. Tuo on selvästi ihan mukava ihminen, hymyileekin noin – lähes hellästi – ja näköjään rintamamies, vaikka vain iän mukaan arvioituna. Ja niin heidän oli määrä matkustaa koko yö yhdessä, samassa vaunuosastossa, ilman kahta muuta matkustajaa, eikä Nigmatullin pystynyt rentoutumaan millään.
– Tekin sitä Tallinnaan menossa? siviili kysyi taivuttaen päätä vähän sivulle päin.
– Kauemmas.
– Palveluspaikkaan?
– Joo, vartioin vankilaa, Nigmatullin pamautti jostain syystä koko totuuden. –Tallinnan lähellä.
– Miten kiinnostavaa, siviili lausui kohteliaasti, ja oli käsittämätöntä, oliko se hänestä oikeasti kiinnostavaa vai sanoiko hän niin vain kohteliaisuudesta.
– Ei kyllä mitenkään kiinnostavaa, tavallinen juttu.
– Sen te totesitte aivan täsmällisesti, Juri sanoi jotenkin surullisesti. –Tavallinen juttu nykyisinä aikoina.
– Olette ollut sodassa vai? Nigmatullin jatkoi puhumista yhtä soittoa, ei edes aivan sitä mitä oli aikonut.
– Olin, kyllä. Minun sukupolvestani harva ei ole ollut sodassa. Teihin asti sota ei enää ehtinyt?
Koko ikänsä Nigmatullin oli ajatellut, että hän ei ollut ehtinyt sotaan – ja harmitellut sitä paljonkin. Oli hän tietysti kuunnellut rintamatiedotuksia, itkenyt isän hautausilmoituksen saavuttua, laulanut isänmaallisia lauluja ja kerännyt paketteja sotilaille, muttei ollut yrittänyt kertaakaan livistää sotaan kuten eräät hänet luokkatoverinsa. Ei ollut edes halunnut. Sääli varmaan äitiä. Tämän oli niinkin raskasta ilman isää, ja jos hänkin vielä katoaisi, niin on vaikea kuvitella, miten äidin olisi käynyt. Mutta myöhemmin, jo vuonna neljäkymmentäkuusi, seuratessaan millaisin katsein tytöt kaduilla kohtaavat ja saattavat rintamamiehiä, jotka keikaroivat kuka kunniamerkeillä, kuka haavoittumisilla, hän kärsi ja harmitteli, ettei ollut syntynyt paria vuotta aikaisemmin. Mutta nyt tämä siviili käänsi ajatuksen jotenkin aivan toisin. Onkin niin, että ei hän ehtinyt sotaan, vaan se ei ehtinyt häneen. Vain sanajärjestys, ja ajatus kääntyy jotenkin toisinpäin. Että sellaisia merkkejä ja symboleita.
– Ette kerro?
– Mistä?
– Miten niin, sodasta.
– Ei, en halua. Suokaa anteeksi.
Jälleen yllätys. Nigmatullinilla oli kokemusta seurustelusta sotineiden kanssa ja hän tiesi varmasti, että kysymys sodasta ottaa aina tulta, ihminen alkaa vajota muistoihin, ja se, joka on saanut tämän aikaan, voittaa muistelijan myötätunnon ainiaaksi puolelleen. No, ellei ainiaaksi, niin ainakin illaksi. Yksinkertaisesti siksi, että sodan muistelemisen keskeyttämistä pidetään sopimattomana. Miten muutenkaan? Ihminen on vuodattanut verta ja tehnyt sankaritekoja ja sinäkö et jaksaisi kuunnella. Mutta Juri ei halunnut puhua sodasta. Nigmatullin vaikeni jälleen hämmentyneenä. Se on outo. Vaan ehkä se ei ole outo. Ehkä Nigmatullin on se, joka ei osaa ollenkaan keskustella siviilien kanssa.
Sitten käytiin juomaan konjakkia. Nigmatullin alkoi punoittaa ja rauhoittui vähän. –Sanokaapa, Juri kysyi. –Viron kieli – onko se vaikeaa?
– En tiedä, Nigmatullin tunnusti. –Ihan käsittämätöntä.
– Anteeksi, montako vuotta olette jo palvellut siellä?
– Kolmatta vuotta, viimeinen jäljellä.
– Eli kahdessa vuodessa ette ole alkanut ymmärtää yhtään?
– Mistä? Meillä tosin palvelee yksi paikallinen – miten se on joutunut sinne, on outoa, tavallisesti ei palvelukseen lähetetä kotiseudulle. Se on opettanut minut laskemaan kymmeneen. Enempää en juuri osaa. No tai päivää, näkemiin. Ei muuta.
– Laskekaa minulle.
Nigmatullin ponnisteli muistellen Andruksen opetuksia. Luki päähän päntätyn kuin runon.
– Kiinnostavaa, matkatoveri venytti. –Ja voitteko vielä tataariksi?
Tähän mennessä Nigmatullin oli jo ehtinyt kertoa olevansa syntyisin Bugulmasta ja kansallisuudeltaan tataari. Luki hänelle tataariksikin.
– Hyvin kiinnostavaa. Ja intelligentti merkitsi jotakin muistikirjaansa. Nigmatullin yritti vilkaista hänen olkapäänsä yli ja nähdä, mitä kiinnostavaa se oikein oli löytänyt, mutta ei nähnyt muuta kuin jotain sisällyksettömiä pikku merkkejä.
– Mitä te Viroon? Nigmatullinkin heittäytyi uteliaaksi.
– Töihin. Olen, nähkääs, opettaja. Tulen opettamaan Tartossa. Oletteko käynyt siinä kaupungissa?
Nyt Nigmatullin oli nolona siitä, että he eivät sinutelleet edes juodun konjakin jälkeen, tämä piinasi häntä, mutta hän ei pystynyt tekemään mitään. Varmaan näillä intelligenteillä on tapa niin.
– Tartossa? Tallinnassakin käyn harvoin. Palvelus.
– Ymmärrän. Minä taas matkustan sinne töihin. Myöskin eräässä mielessä palvelukseen.
– Teidätkin on määrätty?
– Niinkin voi sanoa, matkatoveri teki yhä jotain merkintöjä mustalla lyijykynällä lehtiöönsä. –Kävi niin, että Leningradista minulle ei löytynyt töitä. Mutta tämä paikka on tarpeeksi lähellä. Ja töitäkin löytyi.
– Miksi ei Leningradista löytynyt?
– Miten sen nyt sanoisi, Juri hymyili murheellisesti. –En haluaisi syventyä tähän aiheeseen.
– Kuten haluatte. Olipa Nigmatullinille sattunut jo hyvinkin epäilyttävä matkatoveri. Ei halua syventyä mihinkään kiinnostavaan aiheeseen. Pitää katsahtaa häntä huolellisemmin. ”Säilytä valppaus, korpraali!” Nigmatullin komensi ajatuksissa itseään. ”Vihollinen ei torku ja se on kaikkialla. Siitähän myös toveri Stalin puhui viime radiopuheessaan. Kehenkään ei voi luottaa. Ei edes lääkäreihin, kuten on paljastunut.”
– Ja mitä te opetatte? Nigmatullin tiedusteli matkatoverilta paljon varovaisemmin ja hörppäsi konjakkia jo kuin teetä sokaisevan valkeasta mukista, ei vaunun lasista vaan oikeasta mukista, jonka Juri oli yhdessä konjakkipullon kanssa ottanut matkalaukustaan, ainoasta jossa ei näkynyt olevan kirjoja.
– Venäläistä filologiaa sen kaikissa ilmenemismuodoissa, Juri selitti.
– Mitä se on se filologia? Nigmatullin täsmensi.
– No, venäjän kieltä, jos sanotaan yksinkertaisesti. Kieltä ja kirjallisuutta.
– Ymmärrän, Nigmatullin ilmoitti. –Eli lähennätte paikallista väestöä niin sanotusti kansojen veljelliseen perheeseen? Konjakki ilmoitti olemassaolostaan. Yrittäessään ottaa varovaisesti Nigmatullin alkoi puhua punanurkan ilmauksilla ja politrukki Tribuntsovilta poimituilla kliseillä.
– En aivan, mutta se ei ole kovinkaan kiinnostavaa, matkatoveri hymyili jälleen.
– Mikä teistä sitten on kiinnostavaa, jos mikään ei ole kiinnostavaa? Nigmatullin pamautti.
– Ei, nyt ette ymmärtänyt. Monikin asia on minusta juuri kiinnostava, mutta kaikesta ei nyt ole järkeä puhua.
Juna lähestyi Viroa. Kumpikaan keskustelijoista ei huomannut sitä. Lumivalkoiseen mekkoon sonnustautunut vaunupalvelija haki pois lasit ja lasinalustat. Juri ehti hädin tuskin piilottaa heidän puoliksi juomansa konjakkipullon. Ei että se olisi ollut kiellettyä, mutta mistä sitä tietää. Ajat olivat vielä monimutkaiset. Varsinkin kun Nigmatullinilla oli lomaa jäljellä kaksikymmentä minuuttia, joten pullon toisen puolikkaan hän joisi jo aivan laittomasti. Ja joisi toki, minkäs teet.
– Parempi kun kerrotte minulle palveluksestanne. Onko rankkaa?
– No ei, mitä se nyt. Normaalia kaikki. Voisi olla kehnomminkin. Kaikkiaan, en osaa verrata, jouduin tänne heti peruskoulutuksen jälkeen. Rivissä en ole ollut.
– Mikä vankila se on teillä? Millainen kokoomus? Luulen, että se on kiinnostavaa.
– Tavallinen tarina. Tavallinen kokoonpano. Akkoja.
– Missä mielessä tämä – akkoja? Intelligentti ei ymmärtänyt.
– Kaikkein suorimmassa, ja Nigmatullin nosti yhtään enää ujostelematta omin päin pullon pöydän alta ja kaatoi seuraavan annoksen, –naisvankila.
– Miten? Naisvankilaakin vartioivat miehet?
– No, kenen teidän mielestänne pitäisi sitä vartioida? Naisten pitää synnyttää. Täyttää väestötase, niin sanoakseni. Maa tarvitsee miehiä. Sotakin loppui vasta äsken, itse tiedätte.
Hämmästyttävä juttu – ne aiheet, jotka matkatoverista olivat kiinnostavia, näyttivät Nigmatullinista jotenkin arkipäiväisiltä, niistä nyt ei mitenkään kannattanut puhua niin epätavallisessa tilanteessa. Vankilan kokoonpanosta hän kyllä puhuisi huomenna Andruksen kanssa päivystyksen aikana, varsinkin kun Andrus tunsi sieltä monia. Jotkut ovat hänen tuttaviaan, jotkut vain ehtineet kertoa elämästään. Niitähän haluttaa kaikkia saada ymmärtämystä, ja erityisesti miehistä ymmärtämystä. Andrus kun pääsee siviiliin, lähtee kiertämään maataan ja etsimään vapautuneita naisia – jo tulee hänelle kaikkinainen nautinto.
Ja millään ei tämä outo Juri halunnut puhua siitä, mikä on oikeasti kiinnostavaa. Ei syntynyt normaalia keskustelua – ja sillä siisti.
– No jaa, no jaa, Juri nyökkäili. –Ja miten? Synnyttävät?
– Ketkä? Nigmatullin ei ymmärtänyt heti.
– Tehän sanoitte, että naisten pitää synnyttää, koska maan demografinen tilanne on heikentynyt sodassa.
– Mitä?
– Sanoin, miten siellä Virossa, naiset synnyttävät?
– Synnyttävät kyllä, minkä ne mahtavat. Meillä synnytetään vankilassakin.
– Mitä te puhutte! Onko siellä niille sallittu tapaamiset sukulaisten, aviomiesten kanssa?
Miten naiivi.
– Ei tietenkään. Mutta vähänkö sitä. On kaikenlaista. Joutuvat jo raskaina meille, esimerkiksi. Ihan vasta äsken synnytti yksi. Mistä minä sainkin loman.
– Ja miten te kunnostauduitte?
– Olin assistenttina synnytyksessä, Nigmatullin lausui tyytyväisenä vaikean sanan, jonka kätilö oli opettanut hänelle.
– Miten niin? matkatoveri ällistyi todella.
– No, ei nyt tietysti niin, mitä siinä. Toin vettä, raportoin ajoissa, en päästänyt uteliaita luokse. Kykyjeni mukaan, niin sanoakseni.
– Odottakaa, ja siitäkö teidät palkittiin? –Entä sitten? Se on tietysti vihulainen. Mutta poika ei vastaa isästään. Äidistään vielä vähemmän.
– Niin tietysti, miten saatoinkaan unohtaa, matkatoveri sanoi uneksivasti.
– Niin sitten antoivat loman. Avustamisesta yhteiskuntamme uuden kansalaisen maailmaan saattamisessa, Nigmatullin stanssasi eteenpäin.
– Voiko kysyä, mistä hyvästä tämän uuden kansalaisen äiti istuu vankilassa?
– Oi, siitä en ymmärrä mitään. Eikä meille kerrotakaan. Poliittinen varmaankin. Mutta meille ei saa sanoa. Mitä vähemmän sotilas tietää, sitä parempi.
– Miksi arvelette, että poliittinen?
– Niillähän ei täällä ole rikollisia juuri ollenkaan. En tiedä, kaikki ovat menneet varmaan metsään. Rauhallinen elämä niillä on täällä.
– Teitä se ei miellytä?
– Mitä hyvää siinä on? Ikävää, suupieletkin alaspäin. Jos minä vaikka keskustelen Andruksen kanssa, hän on palvelustoverini, paikallisia, kysyn häneltä, Andrus, mitä haluat eniten elämässä? Kaikkein-kaikkein eniten kaikesta?
– Ja mitä Andrus vastaa teille?
– Haluan oman talon, se sanoo. Voitteko kuvitella? On siinä haaveiden raja ihmisellä.
– No, jos teille tehdään sama kysymys, mitä vastaisitte?
– Minä? Jo juopunut Nigmatullin ällistyi melkoisesti. –Varmaan, että olisi kommunismi koko maailmassa. Niin Bugulmassa kuin Tallinnassakin. Että kaikille ihmisille tulisi siitä niin hyvä-hyvä, minulle, äidille ja Andrukselle ja sille pikku pojalle, jota autoin maailmaan. Varmaan jotenkin näin, hän lopetti jo varmasti.
– Kiitettävä toivomus, Juri lausui hajamielisesti. –Tiedättekö, meillä on matka-aikaa enää aivan vähän, eikö nukuta edes muutama tunti?
Totta se oli. Nigmatullin ei ollut huomannutkaan, että juna ajoi jo täyttä höyryä pitkin ruiskaunokkien ja pääskysten ympäröimää virolaista maata, että hänen lomansa oli ohi ja huomenna alkaisi taas uuvuttava palvelus, jossa ei ollut muuta iloa kuin pilkata Andrusta siitä, miten hassusti tämä puhuu venäjää, ja ihailla heltyneenä pientä untuvaposkista Edgaria, vanki Marian poikaa, jonka äiti nyttemmin suostui käymään imettämässä ainoastaan, jos Nigmatullin oli saattovartijana.
Ja he kävivät nukkumaan. Riisuutumatta. Kahdelle alalaverille. Toisiaan vastapäätä. Tataari ja juutalainen, jotka olivat saapuneet eri suunnista Viron alueelle.
P. I. Filimonov
P. I. Filimonov, (s. 1975), pseudonyymi, runoilija, prosaisti ja näytelmäkirjailija valmistui englantilaisesta filologiasta Tallinnassa. Hänen runokokoelmissaan, kuten Kolmannen asteen mantroissa (2007) aistii harmsilaisen mielettömyyden ylivallan, mutta myös iskevän komiikan. Hiljaisen melankolian yläsävelet ujuttautuvat kielipeleihin ja leikkeihin kirjallisilla muodoilla.
Palkittu romaani Epäeuklidisen geometrian vyöhyke (2007) on käännetty viroksi. Siinä nuoret venäläiset dagdrivaret vetelehtivät Tallinnassa ja puhuvat loputtomasti toistensa ohi kykenemättä kommunikaatioon.
Filimonovin näytelmiä on esitetty Tallinnan Drugoi-teatterissa. Hän osallistui kokoelmaan Putin.doc. Kymmenen vallankumouksellista näytelmää (Tver 2005). Hänen runojaan on ilmestynyt suomeksi Nuori Voima -lehdessä.
Mitä yksinkertaisimpia merkkijärjestelmiä viittaa kiintoisasti Jaan Krossiin: siinäkin reaalisista historiallisista henkilöhahmoista ja ajan pikku kuriositeetista kudotaan ovela ja uskomaton fantasia, joka etenee kursailematta historian pimeyden ytimeen.