Katkelmia romaanista Mehiläiset
Suomentanut Kaisu Lahikainen
Satoi kaiken aikaa. Sade oli mädättänyt sadon pelloille, homehduttanut puutalojen seinät, kastellut laivojen kansilaudat levänkosteiksi. Laurentius oli jo monta kuukautta syönyt mädäntynyttä leipää, asunut homeisissa taloissa ja viime viikolla myös liukastellut märällä laivankannella. Musta sappi kerääntyi häneen, niin kuin ryönää kerääntyy jokeen pistetyn kepin päähän. Nyt lopulta hän astui keikkuvasta veneestä satamalaiturille, sen liukkaille laudoille, jotka oli lyöty pohjamutaan juntattujen pölkkyjen varaan, ja katseli epäröiden ympärilleen. Puuskainen tuuli puhalsi matalista pilvistä vedenpärskeitä hänen kasvoilleen, ja hän koetti käsittää, millainen oli tämä maa, jonne hän omasta vapaasta tahdostaan oli saapunut. Aava rantakaistale, sen valkea hiekka ja muutamat ruokotupsut sekä tasaisen harmaa pilviverho muistuttivat kovasti sitä satamaa, josta hän oli lähtenyt matkaan. Postilaivan mastot näyttivät samanlaisilta harmaata taivasta vasten, ja purjeet, jotka niihin oli nostettu, näyttivät yhtäläisen harmailta ja arkisilta kuin silloin, kun hän oli lähtenyt matkaan. Kauas merelle pistävän laiturin vierellä oli mutaisen veden puoliksi peittämä aallonmurtaja, ja sen päässä kyyhötti vedessä vanha vartiotupa, jota kukaan ei varmaan aikoihin ollut käyttänyt. Näitä talonrähjiä oli kaikissa satamissa, ja viheliäisyydestään huolimatta ne saivat Laurentiuksen tuntemaan olonsa vakaammaksi. Tätäkin satamaa oli uudistettu, täälläkin tehtiin laajennuksia uusia laivoja varten ja vanhat vartiotuvat hylättiin.
Hän kohensi hermostuneesti huokaisten häkkiä peittävää kangasta, joka tippui vettä.
Ei hänen omista varusteistaan juuri tarvinnut huolehtia – yhteen tammilaudoista kyhättyyn matka-arkkuun mahtui mainiosti kaikki se, minkä hän oli katsonut tarpeelliseksi ottaa kouluun mukaan. Arkku vietiin muiden lastiruumassa rahdattujen tavaroiden mukana tulliin, ja sen sai hakea kai vasta tänä iltana. Niin laivan lasti kuin matkustajien omat pakaasit tarkastettiin huolellisesti ja muistiin merkittiin kaikki, mistä vähänkin voisi kerätä maksuja. Ei hänellä siitä ollut huolta, hänellä ei ollut siellä juuri mitään arvokasta. Kaikki hänen vähäiset omat kirjansa olivat viranomaisten sallimia, ja lääkeaineita hän oli ottanut mukaan vain niukalti. Ongelmana oli häkki ja häkissä oleva papukaija. Jo kotona häntä oli varoiteltu, että linnun kuljettaminen saattaa olla hyvinkin hankalaa ja olot, joihin hän täällä joutuu, voivat olla sille kohtalokkaat. Silti hän ei millään halunnut luopua kumppanistaan ja päätti vain ottaa riskin. Juuri nyt hänen suurin huolensa oli saada lintu kylmän kynsistä mitä pikimmin jonnekin lämpimään.
Laurentius pyyhkäisi pois sadeveden, joka leveälierisestä päähineestä huolimatta oli valunut silmiin, kohotti takinhelmaa, vilkaisi taskukelloa ja alkoi etsiä jotakuta, joka voisi opastaa hänet johonkin kievariin ja ehkä myöhemmin myös hakea matka-arkun tullista. Häkkiä hän ei arvannut uskoa kenenkään muun käsiin. Oli toimittava ripeästi, sillä maantiet olivat jo nyt varsin kehnot, ja hän halusi kaikin mokomin päästä mahdollisimman pian eteenpäin tästä kaupungista. Koko ajan taajemmiksi ja rankemmiksi käyvät syyssateet koversivat uurteita muutenkin pehmeisiin tieuriin, ja kulku tuli päivä päivältä tukalammaksi. Ilma oli vähin erin muuttumassa hyytäväksi. Papukaija saattoi kylmettyä. Nyt piti heti löytää rattaat tai vaunut, jotka olisivat menossa Tarton suuntaan.
”Hei!”
Läpimärällä satamalaiturilla oli vain joitakin harvoja uteliaita, jotka kurjasta säästä piittaamatta olivat tulleet katsomaan saapuvia paatteja. He tiesivät varmaan mainiosti, ettei heillä juuri ollut toivoa työnsaannista, joten he eivät oikein älynneet vastatakaan Laurentiuksen huutoon.
Merimiehet purkivat koko lastin tullihuoneen luona, ja kauppiaiden palkkaamat lastaajat touhusivat ja raahasivat liukkaita laatikoita ja kastuneita säkkejä kärryihin. Tullivirkailijat merkitsivät tavaroita muistiin.
Laurentius hihkaisi vielä kerran:
”Hei, sinä siellä!”
Kun ohueksi kuluneeseen takkiin pukeutunut mies kohotti välinpitämättömän katseensa, Laurentius viittoi hänelle kutsuvasti, jos tämä ei vaikka ymmärtäisi hänen kieltään. Mies näytti siltä kuin kuuluisi niihin historian keskimmäisen ajanjakson synkeiden taiteilijoiden maalauksiin, joita Laurentius oli nähnyt Hollannissa: lyttyyn painuneen huopahatun alta pistivät esiin epämääräisen väriset hiustukot, nenä oli muhkurainen ja punotti, harvan parransängen alta pilkotti taudin aikaansaamia arpia. Laurentiuksesta tuntui, että miehen kaulaan olisi erinomaisesti sopinut kyltti ”Konnuus”. Kaikissa satamissa maleksi sellaisia, ja useimmiten heihin päti ulkomuodon perusteella tehty vaistomainen päätelmä. Nämä miehet kuitenkin tiesivät aina kaiken kaupungin kievareista ja majapaikoista, ja siksi heistä saattoi olla myös paljon hyötyä. Ilman muuta he aina petkuttivat, kyse oli vain siitä, joutuiko enemmän vai vähemmän petkutetuksi.
”Vie minut kunnolliseen kievariin”, Laurentius ilmoitti lyhyesti ja katsoi, miten mies sanaakaan sanomatta kääntyi lähteäkseen. Toivon mukaan hän kuitenkin ymmärsi kieltä – tai arvasi mistä oli kysymys.
Laurentius nosti varovaisesti papukaijanhäkin syliinsä ja lähti kävelemään miehen perään kohti kaupunkia. Lintu kirahti hätääntyneesti.
”Shh, Clodia, hiljaa.”
He kävelivät eteenpäin koko ajan tihentyvässä hämärässä, ja Laurentius koetti kantaa häkkiä mahdollisimman tasaisesti. Iltataivasta vasten piirtyivät uhkaavina tukevista kivistä ladotut suorat ja paksut kaupunginmuurit, pyöreät keskiaikaiset linnoitustornit ja neljä korkeaa kirkkoa, mutta matalammat talot nieli sisäänsä pilvistä tihkuva sitkas sumu. Mies käveli hänen edellään yllättävän kepein askelin ja näytti tietävän varsin mainiosti, minne oli suuntaamassa. Sen sijaan häntä itseään alkoi vanha vaiva kiusata enemmän ja enemmän. Tämä loputon, kaikkialle tunkeva ja turvottava kosteus vaikutti ankarammin kuin varhempina vuosina. Sisuksissa käyvän mustan sapen ylenpalttisuus teki hänen ruumiinsa voimattomaksi ja unettomaksi yleensä vasta myöhään syksyllä, mutta tänä vuonna sateet alkoivat jo juhannuksen tienoilla, ja tämä loputon ropina oli kietonut hänen sisikuntansa, sydämensä ja aivonsa tahmaiseen sumuun. Hänen siirryttyään laivasta maan kamaralle ja nyt astellessaan laakeilla kiiltävillä kivillä sai keinuvan meren muistikuva kävelyn tuntumaan aivan suossa tarpomiselta. Jokainen askel oli ponnistus.
”Uh”, hän mutisi itsekseen. ”Vielä vähän matkaa.”
Lammikko oli täynnä ruokoa, roskaa ja levää ja haisi pahalta. Haju oli samaan aikaan tuttu ja uusi, sekoitus niistä hajuista, jotka Tarttoon tulosta saakka olivat kiertäneet hänen nenässään, ja tukahduttavasta imelästä lemusta, joka nousi joen soisesta mudasta. Hän pysähtyi ja koetti tavoittaa katsellaan näkymän, joka tämänhetkisessä sateessa ja tuulessa tuntui suorastaan maalaukselliselta. Paikka oli aivan lähellä Tarttoa, juuri ennen Venäjänporttia, mutta silti tuntui kuin tämä polku sijaitsisi jossain erämaassa kaupunkien ja ihmisasutuksen takana, kaukana kaikista paikoista. Aivan hänen takanaan oli joen takainen laitakaupunki, mutta ainuttakaan taloa ei ollut näkyvissä, kaupunginmuurin saattoi vain vaivoin erottaa usvan keskeltä ja vallinsarvi näytti joenrannan ruohottuneelta kukkulalta. Lammikon reunalta vei kohti kukkulaa suora, pudonneiden lehtien peittämä polku, jota oli vahvistettu koivunrangoilla ja oksilla, ja niiden päälle ja väliin oli vielä tuotu hiekkaa ja kiviä. Nuo pitkospuut oli rakennettu kaupunginmuurille saakka ulottuvalle soistuneelle alueelle, joka kesällä varmaan kuivui lähes kokonaan mutta näytti nyt, monta kuukautta kestäneiden sateiden jälkeen, lähinnä pieneltä järveltä. Kulkutie oli sen keskellä kuin kuralätäkön yli pantu riuku: vaarallinen ja epävarma.
Laurentius astui liukkaille ja lahonneen keinahteleville pitkospuille ja katsoi ympärilleen. Tien vierellä rantamalla kasvoi jäntteriä hopeapajuja. Ne oli varmaan aikoinaan istutettu sinne tueksi, jottei laakean laakson pehmeälle pohjalle rakennettu tie vajoaisi aivan maan sisään. Puiden leveät juuret kiertyilivät ja vääntyilivät ja koettivat pitää multapaakkuja koossa, mutta vesi oli kuitenkin paikoin huuhtonut maata pois, ja jotkin puut näyttivät aivan kuin kasvavan ilmassa. Tämä taisi olla oikea paikka.
Hänet oli opastettu tänne Heinätorilta, missä hän lyhyen tinkimisen jälkeen oli tohtinut kysyä neuvoa ystävällisen oloiselta kauppiaalta. Miehen ystävällisyyteen saattoi tosin vaikuttaa Laurentiuksen antama raha, sillä aiemman kokemuksensa perusteella hän oli maksanut polttopuista ja heinistä suorastaan nylkyhinnan. Hän ei kuitenkaan pitänyt soveliaana kiistellä liikaa kauppiaan kanssa ja luovutti varsin nopeasti – mutta vain siitä syystä, ettei halunnut kiihdyttää itseään liikaa ennen iltapäivän kuulustelua. Kaikenlainen ponnistelu ja kiihtyminen saivat aina aikaan kuumeen nousemisen, kuten hehkuviin tuohenkäppyröihin puhaltaminen sai aikaan tulen syttymisen takassa. Liike ja kiivaus liittyvät kuumeen luontoon, ja sitä pitää tasapainottaa paikallaanololla ja rauhallisuudella. Kun on matkalla ja kiirehtii sinne ja tänne, kuume voi siis tarttua helpostikin, ja usein sairastuvat ennen muuta kiivasluonteiset ihmiset.
Mutta juuri kuumeen vuoksi hän nyt oli täällä.
Kun hän oli kirkon luona tuntenut kuumeen nousevan, hän oli ajatellut murheellisena tinktuuraansa. Matkan alussa hän oli arvellut, että sitä oli turha ottaa mukaan suurta annosta, mutta papukaijan kuolemasta ja nenään tunkeneesta hajusta lähtien oli lääkettä kulunut yllättävän paljon. Itse asiassa hän oli myöhässä uuden annoksen valmistamisessa.
Laurentius kaivoi laukustaan pienen veitsen ja palan paperia.
Kauppias oli hänen kysymyksensä kuultuaan ollut oudon vaivautunut, mutta oli hetken epäröityään kuitenkin selvittänyt, että tässä lähellä kasvaa eniten pajuja Venäjänportin luona. Ystävällinen sävy hävisi äänestä hänen puhuessaan, hän alkoi siristellä silmiään ja murtaa puhettaan aivan mahdottomasti. Laurentius koetti kyllä selittää tarvitsevansa suuria pajuja lääketieteellisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin, mutta epäilys ja epäluulo eivät väistyneet miehen kasvoilta. Mies näytti tuntevan erityistä vastahakoisuutta tätä tienoota kohtaan. Laurentiuksen haparoiviin selityksiin mies tokaisi pilkallisesti päätään puistellen, että kaikki, mitä siellä suunnalla touhutaan, menee yleensä kuin vesi hanhen selästä. Kun Laurentius yritti väittää vastaan sanoen, ettei hänellä ole siellä mitään ihmeempää touhuttavaa, kauppias puhkesi yhtäkkiä puhumaan kiivaasti ja kiukkuisesti. Hän höysti pajatustaan runsailla kirosanoilla ja selitti, että sinne, laitakaupungin takamaille on laitettu nälkäänäkeville joku turvapaikka, ja nyt siellä kuljeksii kaikenlaista epämääräistä väkeä. Sitten hän osoitti pilkallisesti Laurentiuksen miekkaa ja kysyi, osasiko tämä tarpeen vaatiessa käyttääkin sitä. Täällä on liikkeellä ties minkämoista joukkoa, äsken vasta lyötiin yksikin ukko hengiltä ihmissyönnin takia. Keskellä kirkasta päivää oli käynyt ohikulkijoihin hampaillaan kiinni kuin koira ja yhden lapsen oli kuulemma jo ehtinyt nielaista.
”Se ukko ei kyllä tappanut ketään”, Laurentius oli sanonut. ”Minä satuin menemään siitä läheltä ohi, eikä ainakaan minun tietääkseni ketään edes purtu.”
”Ainakin riehui minkä kerkesi”, kauppias oli mutissut päätään pudistaen mutta oli sitten huitaissut kädellään. ”Mutta mitäs se minulle kuuluu, minä vain myyn heiniä.”
Laurentius oli kiittänyt miestä ja lähtenyt hakemaan tietä neuvotun portin luo. Hän käveli läpi laitakaupungin, jossa vakavailmeiset lapset katsoivat lyyhistyneiden mökkien oviaukoissa hänen peräänsä. He olivat laihoja ja suurisilmäisiä, katsoivat syyttävin ilmein. Laurentius antoi yhdelle pojalle kolikon. Tämä kaapaisi metallinpalan hänen kädestään ja katosi hymyttömänä ja mitään sanomatta pimeään huoneeseen. Sen nähdessään muut lapset innostuivat, juoksivat ulos sateeseen ja alkoivat tungeksia hänen ympärillään kiskoen häntä vaatteista. Laurentius tunsi itsensä saaliseläimeksi, huitoi avuttomana käsiään, lisäsi vauhtia ja juoksi tiehensä pitkin kuraista tietä. Hän tiesi ne katseet, sen tunteen. Sellainen oli köyhyyden ja nälän olemus. Hän oli pystynyt hengittämään rauhassa vasta, kun oli päässyt talojen välistä rantapensaikkoon.
”No niin”, hän sanoi nyt katsellen arvioiden puita.
Hän meni yhden sopivan näköisen puun luo, kiipesi juuria myöten ylemmäs ja otti veitsen paremmin käteensä. Ensin tarvitaan vain muutama suurehko kuorenpala, mutta ne pitää leikata suunnilleen kaksivuotiaasta oksasta, jolloin kuoren teho on voimallisin. Paras kuorenkeruuaika olisi tietysti keväisin, mutta sille ei nyt mahda mitään.
Rohtojen ja tinktuurien valmistamisen taidon oli hänelle ensimmäisenä opettanut kummisetä, jonka suosituksesta hän myös lopulta lähti opiskelemaan Leideniin. Leidenin yliopisto oli nykyajan korkeatasoisin lääketieteen keskus, siellä oli uusimmat välineet ja uusimmat aatteet. Theodus-kummi oli selittänyt Laurentiukselle tämän kaiken ja taisi itse olla pahoillaan siitä, että työ oli kuljettanut hänet kauas yliopistosta eikä hän enää voinut olla siellä. Theoduksella oli tapana hymyillä surumielisesti ja pudistella päätään, kun hän muisteli omaa yliopistoaikaansa. Silloin hän aina taputti innokkaasti Laurentiusta olalle.
”Älä sinä jätä koulua kesken. Jos mitenkään pystyt, käy se loppuun.”
Apeutensa unohtaen Theodus alkoi kiihkeästi selittää, miten on taisteltava sairauksia vastaan, miten voi vahvistaa omaa henkeään. Tilaisuus jakaa tietoa ilahdutti häntä. Hän oli tunnollisesti opettanut ja sivistänyt Laurentiusta, suositellut kirjoja – mitä enemmän on sivistystä, mitä enemmän on kynnetty hengen peltoa, sitä voimakkaampi ja viljavampi se on. Laurentius ei ollut alkuun ymmärtänyt sitä. Melankolia ja tyhjyys olivat takertuneet hänen heikkoon henkeensä eikä hän osannut ryhtyä mihinkään niitä vastustaakseen. Alussa hän ei rohjennut edes mennä ulos talosta. Kaikki tuntui kammottavalta ja demoniselta. Vasta kun hän vähän kerrassaan alkoi oppia omaa luontoaan ja melankolian olemusta, hän alkoi huomata yhteyden kokemustensa ja sairauskohtauksiensa välillä. Silmien, korvien, nenän, suun ja ihon kautta tulevat kokemukset, vaivat. Jos ei pidä varaansa, ne tekevät pesän ihmisen sisään ja alkavat lisääntyä siellä, rehottaa kuin maltsat tai home. Erilaisten lääkeaineiden ja harjoitusten avulla on huonoja kokemuksia mahdollista valvoa ja pitää kurissa, mutta jos ne ovat jo uurtuneet sielun sisään, silloin ne ovat kuin pahat tavat, kuten viinan juominen joillekin ihmisille. Jos he vain kerrankin maistavat viinaa, he eivät pysty enää hallitsemaan itseään vaan antautuvat kokonaan tavan valtaan. Samanlainen oli Laurentiuksen ja melankolian suhde. Siinä olikin koko hänen opiskelunsa sisältö ja mieli: hyvien tottumusten ja kokemusten vahvistaminen, huonojen välttäminen. Jos niiden välttäminen ei onnistunut, niitä saattoi ainakin lieventää, tasoittaa, heikentää. Clodia oli vaikuttanut niin, samoin toimi tinktuura.
Hän kiskoi itsensä pahkuraisen pajunjuuren päälle ja yrittäen olla sotkematta vaatteitaan kosteaan kuoreen ryhtyi etsimään sopivaa oksaa. Joskus kauan sitten oli joku kaivertanut puun runkoon, kasvojen korkeudelle joitakin merkkejä, jotka nyt arpeutuneina aaltoilivat oudosti koholla. Laurentiuksen silmiin ne näyttivät taitamattomasti raapustetuilta Olympoksen henkien sineteiltä tai joltain muulta senkaltaiselta. Mutta niiden vieressä olikin oivallisen paksuja oksanhaaroja, ja hän ryhtyi itsekseen vihellellen töihin. Sahaavin liikkein hän nirhasi puusta pari suurehkoa kuorenpalaa ja kääri ne paperiin. Nämä riittäisivät alkuun.
”No niin”, hän sanoi ja kääntyi ympäri.
Hän oli pudottaa veitsen ja pajunkuoren maahan; kuume, jonka hän oli jo ehtinyt unohtaa, nousi kuin veri päähän. Laurentius tarrasi oksaan tukea hakien. Aivan puun juurella seisoi kolme totisen näköistä miestä, jotka katsovat vaitonaisina hänen tekemisiään. Kaikesta päättäen he olivat jo jonkin aikaa vartoneet ja seuranneet, mitä hän teki puussa. Laurentius ei ollut tullessaan nähnyt rannalla ristin sielua, ei ollut kuullut askelia tai puheensorinaa. Olisivatko miehet olleet korkean rantatörmän suojassa piilossa? Mutta jos olivat, mistä syystä?
”Keräsin täällä pajunkuorta”, Laurentius ilmoitti tarpeettomasti ja liikahti kömpelösti.
Miehet astahtivat pari askelta taaksepäin ja sylkäisivät kaikki melkein yhtä aikaa vasemman olkansa yli, mutta eivät lähteneet pois. Laurentius koetti kohauttaa olkapäitään, kumarsi sitten teeskennellyn huolettomasti, pani veitsen takaisin laukkuun ja asetti paperiin käärityt kuorenpalat sen viereen. Hän tunsi taudin vahvana, kuume alkoi sykkiä ohimoilla, päätä pyörrytti. Miehet katsoivat hänen touhuaan arvostelevasti, pää vinossa. Laurentiusta alkoi hermostuttaa, kun hän muisti, mitä heinäkauppias oli selittänyt tästä alueesta. Pelonsekaisen ymmärryksen vallassa hän tarttui miekan kahvaan. Tämä ei päättyisi hyvin.
Vanhin miehistä sanoi jotakin viroksi ja osoitti puuta.
Laurentius katsoi, miten kaksi muuta kiipesivät puuhun ja alkoivat tutkia paikkaa, mistä hän oli äsken leikannut kuorta. Toinen heistä selitti kiihtyneenä jotakin ja viittoi toiselle. Laurentiuksesta tuntui kuin hänen persoonansa olisi aiheuttanut heidän närkästyksensä.
Laurentius heitti laukun olalleen ja lähti hiljakseen liikkeelle toivoen, että ongelma ratkeaisi itsestään. Tiellä seisova mies ei kuitenkaan päästänyt häntä ohitseen. Talonpoika kumarsi kohteliaasti monta kertaa ja alkoi sitten vaativalla äänellä selittää jotain koettaen samalla töykätä sormellaan Laurentiusta kohti. Laurentius käänsi katseensa alas ja pudisti päätään.
”En ymmärrä.”
Mies väänsi suutaan, tuhahti päättäväisesti ja selitti taas viittoillen puun suuntaan. Hän oli kummallisessa asennossa, jotenkin koukussa ja kylki Laurentiukseen päin.
Laurentius perääntyi, vilkaisi muita miehiä ja puuta, koetti monin tavoin tehdä selväksi, ettei ymmärrä viroa, mutta hänen edessään oleva mies tuntui järkähtämättömältä.
”Lopeta!” Laurentius huusi koettaen vaikuttaa vihaiselta ja tarttui miekan kahvaan. Tilanteesta oli jo tullut kiusallinen ja ahdistava – ei siinä kuitenkaan ollut mitään, mikä olisi häntä vihastuttanut. Kaikkialla, missä hän oli asunut, oli ennemmin tai myöhemmin käynyt samalla lailla. Yhtäkkiä ilmaantuu ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että hän kärsii pahasta silmästä, jutut lähtevät liikkeelle ja kohta siitä tietää koko kaupunki. Monetkaan eivät oikeastaan usko pahan silmän olemassaoloon, mutta kuitenkin he alkavat katsoa häntä toisin, puhutella empien.
”Mitä täällä tapahtuu?” joku yhtäkkiä kysyi ruotsiksi.
Laurentius huokaisi helpotuksesta ja kääntyi häntä puhutellutta kohti. Ääni kuului nuorehkolle opiskelijalle, joka kävelykepistä ja kuraisista saappaista päätellen näytti kävelleen tänään jo pitkän matkan.
”Laurentius Hylas”, Laurentius esittäytyi. ”Nuo talonpojat haluavat sanoa minulle jotain, mutta en ymmärrä, mitä.”
”Peter Börk Taalainmaalta.”
Opiskelija alkoi puhua miesten kanssa, ja he näyttivät kädellään puuta ja sitten Laurentiusta. Sitten kaikki sylkäisivät taas yhtä aikaa vasemman olan yli. Nuorukainen virnisti, kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Laurentiuksen puoleen sanoen ruotsiksi: ”Anteeksi, mutta tässä on kai jokin väärinymmärrys. Miehet väittävät, että sinä harrastit noituutta. Sanoivat nähneensä sinun viiltäneen poikki puihin kätkeytyneiden henkien siteet. Selittävät, että sinulla on paha silmä.”
”No, tuo on kyllä silkkaa sokeutta”, Laurentius koetti nauraa mukana. ”Minähän vain keräsin pajunkuorta tieteellisiin tarkoituksiin.”
Peteriksi itsensä esitellyt nuorukainen kohotti kulmiaan, mutta kääntyi sitten miesten puoleen ja puhui heidän kanssaan hitaasti ja huolellisesti ääntäen. Nämä pudistivat päätään ja vakuuttivat jotain vakavin ilmein.
Peter kohautti olkapäitään ja viittasi Laurentiuksen mukaansa. ”Lähdetään, ei tästä saa mitään tolkkua.”
Hän heilautti vielä kerran harmistuneena kävelykeppiään ja tarttui Laurentiuksen käsivarteen. Talonpojat jäivät synkkinä tuijottamaan heidän peräänsä.
”Rauhallisesti”, nuorukainen sanoi. ”Älä katso taaksesi.”
”Miksi?”
”On rauhattomat ajat, ihmiset on saatettu hämmennyksiin. Ei kannata ärsyttää noita liikaa. Arvelevat, että aiot katsoa heitä pahalla silmällä.”
He kävelivät eteenpäin, ja Laurentius tunsi niskassaan miesten tuijotuksen.
Lopulta Peter tiedusti: ”Mutta mitä varten sinä oikein keräsit sitä kuorta? Nythän on sellaiset ajat, ettei voi tehdä oikein mitään. Heti aletaan epäillä Herra ties mistä.”
”Minun piti tosiaankin vain valmistaa kuumetinktuuraa”, Laurentius selitti. ”Sairastuin äsken, ja se on ainut, mikä auttaa kuumetta vastaan.”
Peter huokaisi. ”Kuule, noitten kanssa on kyllä hankalaa. Saavat jotakin päähänsä, ja sitten sitä on mahdoton kääntää. Tavattoman taikauskoista kansaa, koko ajan noitia jahtaamassa. Hyvä sentään, että oikeuslaitos toimii kunnolla, muuten nuo ottaisivat hengiltä puolet kyliensä asukkaista. Vähän aikaa sitten polttivat Võhandussa myllyn, kun uskoivat sen tuottavan kylmiä ilmoja. Samanlainen käsitys niillä taitaa olla nykyisistä säistä, luulisin. Hakevat vain syyllistä. On kyllä sekavat ajat.” Peter pudisti mietteliäänä päätään.
”Niin se on”, hän jatkoi kuin hiukan epäröiden. ”Välillä vain on sellaisia aikoja ja ajanjaksoja. John Napier laski maailmanlopun tulevan vuonna 1697. Sen voisi melkein uskoa, vaikka eri ennustajat ilmoittavatkin eri päiviä ja vuosia. Kävelin tänä aamuna joen rannalla, laadin heksametrejä. Olin kävellyt jo ehkä tunnin verran enkä ollut nähnyt ainuttakaan ihmistä. Mutta sitten yhtäkkiä taakseni tulee joku ja jostain metsän keskeltä ilmaantuu toinen, ja lopulta saapuu ratsastaja hevosellaan.” Peter katsoi Laurentiusta hakien hänen ilmeistään myötämielistä vahvistusta puheelleen.
”Ja lopulta kaikki kohtaamme ja satumme tielle yhtä aikaa, niin ettei tahdo mahtua ja tuntuu hankalalta… Ja sitten taas ei pitkään aikaan näe ketään. Sellaisia asioita tapahtuu nykyisin koko ajan. Ajat ovat juuri sellaiset. Yksi tapaus houkuttelee esille toisen… kaikki asiat tapahtuvat yhtä aikaa. Lopun merkkejä on paljon, mutta kukaan ei tiedä, mitä ne tarkoittavat”, Peter filosofoi hakaten samalla kävelykepillään ruohotukkoja.
”Minä puolustan yleisesti ottaen näkökantaa, että maailmanloppu ei ole ajallinen tapahtuma vaan henkilökohtainen”, Laurentius väitti vastaan. ”Henkilökohtainen loppu, kuten sanoivat varhaiset teologit. Me kaikki kuolemme, mutta kukaan ei tiedä, milloin. Samoin on maailmanlopun laita, eikä näillä ole mitään ratkaisevaa eroa.”
”Niin”, Peter virnisti ja viskasi kärsämönkukan vauhdilla menemään. ”Mutta ajattelemaan panee, kun katsoo tuota talonpoikien hätää ja kurjuutta. Tuntuu melkein siltä, että maailmanloppu olisi heille huojennukseksi.”
”Mutta mitä ne talonpojat puhuivat noitumisesta?” Laurentius kyseli vaihtaen aihetta.
”No, niillä on jokin kuvitelma pajujen kuninkaasta. Että paholainen asuu suurten pajujen sisuksissa. Ja että pahat noidat tunnistaa katseesta. Sellaista sekavaa, enkä minä kaikkea ymmärtänytkään.”
1600-luvun loppu oli hirvittävää aikaa nälänhädän vuoksi. Koko Pohjois-Euroopassa, niin myös Virossa, satoi kesinä 1695−1697 koko ajan, viljasadot menivät pilalle, heinistä joutui maksamaan kiskurihinnan. Tarton kaupunki, jossa sijaitsi Ruotsin armeijan viljamakasiini, perusti aluksi turvapaikan kurjuudesta kärsiville naisille ja lapsille, mutta kun kävi ilmi, että avuntarvitsijoita on liikaa, sen toiminta lopetettiin. Alkukeväällä 1697 – nälänhädän ollessa pahimmillaan – on talonpoikien keskuudessa vallinneesta hädästä ja kurjuudesta sanottu, että sitä ei pysty kuvailemaan. Tilanne oli kuulemma ollut pahempi kuin Jerusalemin hävityksen aikaan. Vanhemmat söivät omia lapsiaan ja kotoa paenneet tai pois ajetut lapset teiden varsilla lojuvia ruumiita. Monet valitsivat nälkään nääntymisen tai kannibalismin sijaan itsemurhan, ja metsissä oli hirttäytyneitä, jokivesissä hukuttautuneita.
Näiden suurten katovuosien aikana, jolloin Virossa kuoli suunnilleen 70 000 ihmistä nälkään, matematiikan professori Sveno Dimberg opetti Tarton Academia Gustavo-Carolinassa Newtonin matematiikkaa yhtenä ensimmäisistä Pohjoismaissa, ja myös Robert Boylen kemian teoriat olivat hänelle tuttuja. Filosofian professori Gabriel Sjöberg tunsi hyvin Descartesin filosofisen järjestelmän, ja Hollannissa opiskellut lääketieteen professori Jakob Friedrich Below alkoi järjestää ihmisten ja eläinten ruumiinavauksia opetusmielessä ja ”myös yleisen uteliaisuuden tyydyttämiseksi”. Pietistisesti suuntautuneet papit perustivat rahvaankouluja; Bengt Gottfried Forseliuksen koulun perustamisesta oli kulunut vain noin 12 vuotta. Koko 1600-luvun kuluessa Virossa tuomittiin noituudesta kuolemaan 53 henkeä, heistä puolet miehiä. Tavallisesti syytöksiä esittivät toiset talonpojat, jotka väittivät, että epäilty oli aiheuttanut noituudella heille, heidän läheisilleen tai omaisuudelleen jonkinlaista vahinkoa. Võhandun kapinasta ja myllyn polttamisesta oli kulunut suunnilleen 50 vuotta.
Meelis Friedenthal
Kirjailija ja teologi Meelis Friedenthal (s. 1973) pitää itseään enemmän tutkijana kuin kirjailijana. Hän on kuitenkin toisella romaanillaan Mesilased (2012) saanut Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon ja virolaisen Eesti Kirjanik -palkinnon. Myös esikoisromaani Kuldne aeg palkittiin.
’Mehiläiset’ kertoo Laurentius Hylasin saapumisesta Tarton yliopistoon ja hänen elämästään Tartossa kuuden päivän ajan. Laurentius on erinäisten hankaluuksien jälkeen lähtenyt Leidenin yliopistosta Hollannista. Eletään 1600-luvun loppua, jolloin niin Virossa kuin muuallakin Pohjois-Euroopassa oli kurjuutta ja nälänhätää kylmyydestä johtuvien katovuosien vuoksi.
Kirjassa on kaksi lomittuvaa tarinaa: realistinen yliopistoon tuloa ja asumaan asettumista kuvaava ja toisaalta Laurentiuksen unia ja harhanäkyjä kuvaava. Laurentius kärsii muotisairaudesta melankoliasta. Syksyisessä, nälän riivaamassa Tartossa sataa koko ajan. Laurentius tarkastelee Tarton yliopiston professoreiden tieteellisiä näkemyksiä nuoren oppineen miehen uteliaisuudella ja huomaa, että Tartossa tunnetaan uusimpia englantilaisia teorioita. Samalla kuitenkin taikausko saattaa rehottaa myös oppineiden keskuudessa. Laurentius uskoo itse kärsivänsä pahasta silmästä, joka vaikuttaa kaikkiin, jotka ovat hänen kanssaan lähemmin tekemisissä.
Vaikka Mehiläiset kuuluu historiallisen romaanin genreen, mystinen ja myyttinen puoli liittää sen Friedenthalin harrastamaan spekulatiiviseen fiktioon. Meelis Friedenthal toimii kiinteästi verkkolehti Algernonin piirissä, ja Algernon julkaisee spekulatiivista fiktiota alalajeinaan tieteis-, fantasia- ja kauhukirjallisuus.
Lue lisää kirjailijasta Viron kirjallisuuden tiedotuskeskuksen kotisivuilta!