Atropoksen Opel Meriva
Suomentanut Jenni Kavén
Nopeus on tärkeä esteettinen parametri. Suorituskyky. On estetiikkakin toki yksi ihmiselämän peruskysymyksiä, ei vain yhteiskuntajärjestelyjen ja hierarkioiden kehittämisen kannalta, vaan myös – kuten romantikot toivoivat ja kuten opettajat kouluissa opettavat – yksilön henkisen pelastumisen näkökulmasta. Sovitus, henkinen pelastuminen, onkin ennen kaikkea yksi estetiikan peruskysymyksiä. Ei ole olemassa sovitusta, joka ei liittyisi aisthesikseen. Uuden esteettisen ympäristön avulla minunlaiseni saattoi jonkin aikaa peitellä todellista elämäänsä. Uusi ympäristö kiskoi minut joksikin aikaa takaisin pinnalle, virkisti moraalisesti ja saattoipa se olla jopa lyhytkestoisen uuden elämän lähtökohta. Uuden auton sileä puhtaus, sen moottorin älykäs hurina ja matkustamon diskreetti tuoksu saavat koko organismimme molekyylit järjestäytymään joksikin aikaa kauniimmin. Uusi kaunis kapistus alentaa verenpainetta, vahvistaa immuunijärjestelmää, lieventää masennusta, parantaa verenkiertoa ja palauttaa hormonitasapainon. Tavaroiden esteettis-moraalista vaikutusta elämäämme ei voi yliarvioida.
Ajoin tuiskussa eteenpäin. Suunnittelin ajavani viisikymmentä kilometriä kaupunkiin ja viisikymmentä takaisin ja ehkä halusin myös peitellä tekoani useimmilta. Anja tietenkin tiesi, koska tarvitsin jonkun, joka ajaisi vanhan Toitsun kaupunkiasuntoni pihaan, jos minulla olisi onni myötä.
Tietenkin rakastin ja välillä henkilöinkin vanhaa autoani, ja ajatuskin sen arvon alenemisesta teki minut surulliseksi. Olin yksi niitä, joita Pierre Boullen koneita vihaava mies karttoi: saatoin herkistyä sokeasti hengettömien olentojen vuoksi. Uusi auto olisi oikeastaan voinut toimia kimmokkeena etsiä vakituinen kumppani, joka voisi pitää vanhan rakkaan kaarani ajossa ja elossa. Nuoruudessaan auto oli saanut minut monta kertaa tuntemaan oloni ylpeäksi. Eräänä tuiskuisena yönä olimme kaapineet jäätä auton ikkunoista kunnioitetun ruotsalaisen säveltäjän kanssa ja ruotsalainen oli kysynyt: ”Käynnistitkö sinä tosiaan jo auton? Moottori on niin hiljainen, ettei sitä huomaakaan.” Hyvin tehty, Toyota-kaunokainen, olemme me aikamoisia, hemmoteltu skandinaavikin ihmettelee. (Tuolloin en vielä tiennyt, että ruotsalaiset uskaltavat useammin ajaa vanhoilla romuilla kuin herkkänahkaiset itäeurooppalaiset.)
Nyt olin tullut viikoksi maalle, jotta saisin kirjoitettua valmiiksi pari pidempää juttua. Kirjoitusten loput olivat tiedossa, kuten tavallista. Ne korostaisivat toivoa siitä, että dialogi tiivistyy ja äänet monipuolistuvat sekä olettaisivat samalla vaatimattomasti, että kirjoituksessa avatut käsitteet auttaisivat huomattavasti dialogin kehittymisessä. Aioin möllöttää maalla keskiviikkoon asti tai kunnes ahdistuneisuushäiriö alkaisi oireilla. Sähköpatterin olin ottanut mukaan, jotta aamuherätys ja uunin lämmitys eivät olisi liian inhottavaa puuhaa.
Sitten sähköpostiin tuli kutsu. Minut oli valittu niiden kymmenen joukkoon, joiden kesken ostoskeskus N. arpoisi Opel Meriva 1.4T Enjoyn. Olin täyttänyt joulukuussa arvontalipukkeen. Olin ostanut kollegan jouluillanviettoon kaksi viiniä ja itselleni hiukan ruokaa, ja kassaneiti oli neuvonut, etten heittäisi kuittia pois, vaan ottaisin kupongin, kirjoittaisin siihen nimeni ja sähköpostiosoitteeni, koska kaikki yli kahdenkymmenenviiden arvoiset kuitit osallistuisivat arvontaan. Olin väsynyt ja täytin kupongin huolellisesti mustalla mustekynällä, samalla kun ympärillä pyöri nuorisoa rumissa ruudullisissa huppareissaan. Ihmiset rakastavat sanoa, ettei heillä ole arpaonnea, ikään kuin se olisi jokin luonteenpiirre. Kuka tietää, paljonko lipukkeita siihen laatikkoon edes pudotettiin ja kuinka suuri oli voiton mahdollisuus alkujaan. Yksi kymmenestä tuntui joka tapauksessa jo aika hyvältä mahdollisuudelta.
Ajattelin vain sitä, kuinka uusi menopeli voisi antaa elämälleni uutta vauhtia. Voisin ottaa jonkun kyytiin, kyyditä tämän kotiin ja viedä ehkä lopulta omaankin kotiini – modernin, siistin auton kyydissä. Olisin sen lisäksi leikannut vielä hiukseni ja ommellut irronneet napit paikoilleen sekä mustaan että beigeen takkiin. Samettitakin olisin vienyt pesulaan, puhelimen vaihtanut uuteen. Sosiaalinen renessanssi – sen uusi auto olisi saattanut tuoda mukanaan, vaikka se ei ollutkaan mikään mahtava ralliauto, mutta ei omanlaistensa joukossa heikkokaan. Opel Meriva Turbon moottorin iskutilavuus oli 1,4 litraa, nykyisen autoni 1,6; Merivan teho oli 74kW, nykyiseni 80. Arvosteluissa sanottiin, että Merivan uusi malli lienee vanhaa mallia kahdeksasosan ympäristöystävällisempi. Mikä onnenpotku. Takaovet avautuivat kylläkin väärään suuntaan, mutta en aikonutkaan istua omassa autossani takapenkillä. Googlettamalla sain myös tietää, että meriva tarkoitti heprean kielellä riitaa tai kinaa. Se, oliko seikka otettu huomioon autolle nimeä annettaessa, ei selvinnyt. Automallien nimet olivatkin usein arvoituksellisia.
Lumisade oli sakeaa ja tie huonossa kunnossa, mutta rapaa ruikkivan pakettiauton takana ei ollut järkeä jumittaa. Ohitin pakettiauton epämiellyttävän uraisella tiellä, ja juuri sillä hetkellä, kun käännyin takaisin omalle kaistalleni, maantielle hyppäsi kissa. Kissat eivät yleensä olleet niin varomattomia, eikä tielle hyppääminen olisi välttämättä kesäolosuhteissa ollutkaan vaarallinen temppu. Ensin vaistoni käski tietenkin jarruttaa, mutta itsesuojelukoneisto toimi yhtä nopeasti – en sentään ollut niin yltiöpäinen, että olisin unohtanut takana ajavan pakettiauton. Ajattelin, että ehkä kissa kuitenkin selviää, tai että minusta ainakin tuntuu siltä, että se selviää. Tömähdys oli raskas. Ajoin jonkin matkaa eteenpäin, koska ei ollut järkeä myöhästyä arvontaseremoniasta.
Näin kuitenkin metsätien, joka oli aurattu lumesta puhtaaksi. Pysäytin auton maantien varteen, käännyin metsätiellä ympäri ja ajoin samaa tietä takaisin. Katsotaanpa. Kissaa ei näkynyt. Eläin oli selvästi nilkuttanut menojaan ja sulanut kenties lumeen. Mitäpä muuta se lienee ollutkaan kuin neuroottinen hallusinaatio. Ajattelin, etten lähde sen kauemmas katsomaan. Kovin paljon kauemmas. Siinä kisu kuitenkin makasi, melkein vieressä. Se oli kuollut törmäykseen, ei yliajoon. Hiukan jalompi tapa kuolla – suolet mahassa. Kenen kissa se oli ollut? Satunnainen, villiintynyt eläinrukka? En ollut varsinainen kissa-asiantuntija, mutta minusta tuntui, ettei tällainen valkoisen- ja keltaisenkirjava yksilö ollut lajinsa tyypillisimpiä edustajia tai ei ainakaan mikään peruskulkukissa. Tällä oli kai sentään ollut omistaja, joka oli personoinut kissan, oli pitänyt sitä suurena koomikkona, lyyrikkona, filosofina tai zen-opettajana. Mietin, miten tunnemme myötätuntoa eläimiä kohtaan: niitäkö kohtaan enemmän, joilla on omistaja ja jotka ovat hemmoteltuja, koska niiden myötä kärsii myös ihminen ja ihmisen kärsimys on artikuloidumpaa? Onko tarinoihin perustuva myötätunto syvempää, toisenlaista kuin pelkkään elämään kohdistuva myötätunto?
Olipa kerran kyyhky, jonka siipi oli murtunut ja jolle ihmiset olivat vieneet vesikulhon. Olipa kerran naapurinukon piloille hemmoteltu kissa. Tämä puolestaan oli kissa, josta ei koskaan muutenkaan huolehdittu. Tarina satuttaa. Ja silkan elämän menettämisen näkeminen – eikö se vapauta meissä ennemminkin empatiansekaisen hälytyksen? Tässä on kuollut olento, joka oli ennen elossa niin kuin sinäkin: varo, varo, varo!
Katsoin eläinraukkaa ja sen kertakaikkisen veristä suuta. Omistajaa en olisi osannut etsiä. Minulla oli ollut pari kuukautta kyydissä muovikassillinen kirjaston kirjoja, joita en jostain syystä raaskinut palauttaa. Kaadoin kirjat muovikassista takapenkille, nostin kissan kassin avulla maasta ja panin takakonttiin. Jospa kaivaisin elukalle myöhemmin haudan jonnekin metsän uumeniin, jospa vaivautuisin äheltämään jäätyneen maan kanssa. Tapetun eläimen jättäminen maantielle lojumaan ei tuntunut hyvältä enteeltä.
Lumisade näytti sakenevan.
Anja, jokseenkin menestynyt performanssitaiteilija ja entinen vieruskaverini kouluajoilta, seisoi ostoskeskuksen aulassa ja virnisteli. Hän oli luvannut ajaa vanhan uskollisen kiesini kaupunkiasuntoni pihaan Nõmmelle. Oli mukava nähdä Anjaa, joka oli välillä hengaillut Intiassa. Pyrystä huolimatta hän oli hankkinut jostain mangojäätelön, joka sopi hänen keltaiseen baskeriinsa.
”Mitäs kulutuspeluri, kapitalismin kangastusten uhri!” hän tokaisi.
Ehdin hetken pohtia, mitä ihmettä kissalle sitten tapahtuu, kun voitan uuden auton. Nostanko kissimirrin ruumiin takakontista suoraan, suoraan uuteen tuoksuvaan autoon, puhtaalle tummanharmaalle kankaalle? Kunhan en vain unohtaisi. Innostuneen oloiselle Anjalle en ruvennut kertomaan onnettomasta eläimestä.
Vaaleanharmaa Opel Meriva katseli minua suuresta salista viisain äidillisin silmin. Se oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinen eläin, luonteeltaan ehkäpä delfiinin tapainen, eikä sitä ollut häpäisty ostoskeskuksen logolla.
Ilmoittautumispöydän ääressä istui ruskettunut tyttönen, jolla oli hammasraudat. Hän pyysi minulta ostokuittia ja kutsua. Sitten hän kysyi, millä nimellä minut voisi kuuluttaa lavalle, ja vastasin: ”Atropos”.
”Atropos?” tyttö kysyi epäuskoisena.
”Joo. Kirjoitetaan siten kuin sanotaankin.” Anutrof ja Schicksal, jotka ensin tulivat mieleeni, olivat liian kesyjä. Kun tyttö näki henkilökortissa oikean nimeni, hän halusi vetää Atropoksen yli, mutta tyytyi lopulta lupaukseeni paljastaa virallinen nimeni, jos voittaisin. Tyttö kertoi, että kaikista loppuarvontaan osallistuvista otettaisiin valokuva, joka ladattaisiin ostoskeskuksen kotisivulle. Eikä onneksi vain sinne, vaan tietenkin myös ostoskeskuksen Facebook-sivulle.
Tartuin Anjaa käsivarresta. ”Hei, voisitko lainata baskeriasi? Siksi aikaa vain, kun menen tuonne eteen vetämään sen arvan.”
”Siis, mitä? Haluatko laittaa tämän päähäsi?”
”No joo, ihan mitä hyvänsä.”
”Tämä on kylläkin mun vakibaskeri. Mun keltainen, mun brändi. Sä näytät se päässä ihan –”
”Kukaan ei tunnista sitä, kun se on minulla. Ihan totta, Anja, jooko.”
”Jaa-a.”
Anja otti keltaisen baskerin päästään ja ojensi sen minulle. Asettelin sen päähäni ja seurasin samalla peilien peittämästä suuresta pylväästä, kuinka omaksuin tietynlaisen pellemäisen taiteilijahabituksen.
”Aurinkolasit. Ei sinulla sattuisi olemaan aurinkolaseja mukana?”
”Ai, pyryltä suojautumista varten, no miksiköhän en ottanut mukaan?”
”Jaa. Lähden sitten ostamaan, viitsitkö tulla mukaan? Kymmenen minuuttia vielä.”
”Ihme hermoilua.”
”Kollegat ja… katsos, opiskelijat voivat nähdä sen kuvan Facebookissa. Sitten auktoriteettini on mennyttä.”
Anja nauroi.
”Ai, ettei tulisi kuulonkaan, että antaisit heille luettavaksi marksisteja ja itse osallistuisit ostoskeskuksen asiakasarvontaan? Apua, ei oo totta, opella on arpajaisvoittoauto!”
”Ei ole kyse marksisteista. Sitä paitsi en minä muutenkaan niistä puhu. Periaatteesta vain.”
Olin tajunnut, etteivät opiskelijat pitäneet minusta ihan koko sydämestään. Palautelomakkeissa valitettiin, että puolet luennoista perutaan, vaikka olin perunut vain viidesosan. Niin ikään valitettiin, ettei opiskelijoita aktivoida seminaarissa tarpeeksi. Annoin pitkähiuksisten tyttöjen lukea ääneen ich bin die liebe mumie und aus ägypten kumm i e ja innostuin esimerkinomaisesti kirjoittajan huumorista, mutta opiskelijoiden nuoret silmät tuijottivat eleettöminä vastaan.
”Anteeksi, minäkin haluaisin samanlaisen auton, mistä se on?” jatkoi Anja.
”Niinpä. Tällainen tapaus ei kasvata luottamusta minuun. Vähän samantapainen tilanne kuin se Mrožekin humoreski, jossa elefantti nousi ilmaan koululaisten edessä. Minun on pidettävä elefanttini maassa. Menen nyt ostamaan ne aurinkolasit.”
”Taas yhdet arskat,” sanoi Anja. ”Ja kuinkahan paljon rahaa minäkin olen elämäni aikana niihin tuhlannut. Ostan valehtelematta joka reissulla taas uudet, pää on kuin vuotava sanko. Kotona minulla on iso laatikollinen, olisinpa tiennyt.”
”Ei hitto, arvonta alkaa ihan kohta.”
Halpoja turistilaseja ostoskeskuksessa ei kuitenkaan myyty. Yksi putiikki, joka myi kummallisia goottialusvaatteita ja synkän hätkähdyttäviä, kai myöhäisteineille suunnattuja iltapukuja, näytti olevan ainoa, jossa oli myös aurinkolaseja. Laseja oli kolmenlaisia, halvimmat maksoivat 22 euroa. Uusi Opel Meriva maksoi varmaan ainakin 16 000–17 000 euroa. Puhumattakaan siitä, mitä maineeni maksoi. Kahdenkymmenenkahden euron aurinkolasien sangoissa hymyilivät kimaltelevat pääkallot. No, ihan sama.
”Kolmantena onneaan tulee koittamaan… Rünno! Missä meillä on Rünno?”
Kiiltävän valkoiseen, ankean kesäiseen pukuun pukeutuneella juontajalla oli päässään vaaleanharmaa pikku hattu, jossa kimalteli palkinnon lahjoittaneen autokaupan logo. Hän käveli keikistelevin askelin lavalla edestakaisin ja toisteli: ”Rünno, Rünno, Rünno. Tule Onnettaren luo!” Juontaja oli tuunannut olemuksensa niin pinkeäksi paketiksi, että se vaikutti terveysriskiltä, ja hänen puolestaan harmitti.
Onnetar oli keski-ikäinen, Cicciolinalta näyttävä trimmattu nainen, joka kallisti silloin tällöin päätään viekkaasti hymyillen. Sen piti kai kuvata kohtalon vallatonta, arvaamatonta luonnetta. Nainen piteli kädessään suurta silinterihattua, josta pisti esiin lukuisia paperikääröjä.
”Ei hitto, en mene,” mutisin Anjalle. ”Olisi noloa voittaa. Eikä häviämisessäkään ole järkeä.” Vedin keltaisen baskerin syvemmälle päähän, mikä teki minut vieläkin typerämmän näköiseksi.
”Ota nyt ihan rauhallisesti, kuuletko.” Anja hihitti. ”Katosiko itseironia yhtäkkiä taivaan tuuliin?”
Noin kymmenvuotias hintelä poika asteli kuin pieni urhea soturi Cicciolinan luokse ja vetäisi tämän silinteristä reippaasti kaikkein korkeimman rullan.
”Ja Rünno on voittanut, mitä se Rünno voittikaan? …ja Rünno saa ilmaisen steppitunnin Per Asperan tanssiakatemiassa! Onnea, Rünno-poika!”
”Ihanko per aspera”, mutisi Anja.
”Seuraavaksi tulee, seuraavana on vuorossa… Mitä luulette?”
”Tosi noloa”, mutisin. Anja taputti minua olkapäälle.
”Oho, poskesi ovat ihan punaiset”, hän sanoi typerästi hihitellen. ”Kuvittelin, että sinä pistät arvonnoille jotenkin coolimmin kampoihin, mutta katso nyt itseäsi.”
”Elle!”
Kirsikanpunaiseen asuun sonnustautunut Elle poseerasi Facebook-kuvaa varten kädet rehvakkaasti lanteilla. Takaapäin katsottuna näytti, että lanteilla olevat käsivarret vapisivat hieman. Tai ehkä hän teki sen tahallaan saadakseen aikaan eroottisen vaikutelman.
”Nyt Elle ojentaa käden Onnettaren kääröä kohden. Ojentaa… ja ojentaa pikku kätösensä. Ja niinpä hän voittaa… Mitä luulette hänen saavan? Mitä itse luulisit, Elle?”
Elle hymyili niin että ikenet näkyivät ja kohautti olkiaan.
”Elle on voittanut… myös ilmaisen steppitunnin! Hurraa! Oletko aikaisemmin stepata kopistellut? Etkö? Hip hurraa!”
Ihmiset taputtivat ja iloitsivat omien voittomahdollisuuksiensa kasvamisesta.
”Rein! Rein on seuraava. Hänkin pääsee steppaamaan Per Asperan tanssiakatemiaan. Klip-klop! Onneksi olkoon!”
Paperikääröön oli kirjoitettu sinihopeisin kirjaimin Per Aspera! Rein piti sitä kädessään kuin tyhjää muovista oluttuoppia, jolle hän ei ollut vielä löytänyt roskista.
”Atropos!” huusi juontaja hämmentyneenä ja siristeli silmiään.
”Atropos. Jos kerran nimi on Atropos, niin olkoon sitten Atropos. Kutsumme lavalle At-ro-pok-sen!”
”Ei helvetti.”
Typerä peitenimi ei parantanut tilannetta lainkaan. Vilkaisin Anjaa, joka virnisteli ja nyökkäsi. Lähdin nopein askelin lavan suuntaan toivoen pystyväni piiloutumaan yleisöltä kiirehtimällä eteenpäin.
”Hei, pysähdyhän hetkeksi, niin otetaan kuva!”
Pysähdyin, mutta liian lyhyeksi aikaa, joten sain heti kuulla: ”Odota, astuhan askel taaksepäin, valokuvaajamme haluaa ottaa sinusta kunnon potretin.”
Ajattelin aluksi, etten tottele tai häivyn kokonaan paikalta, mutta koska olisin sen vuoksi joutunut kiusallisen huomion keskipisteeksi, astuin kuuliaisesti askeleen taaksepäin.
”No niin, otetaanpa lasit pois ja näytetään silmätkin yleisölle! Tässä on At-ro-pos!”
Ajattelin sanoa, että enpäs otakaan, mutta kohotin 22 euron pääkallolaseja kuitenkin hieman ja laitoin ne sitten heti takaisin päähän.
”Kiitos, ja seuraavana Onnettaren luokse, Atropos! Mikähän onni siellä odottaa?”
Onnetar hymyili minulle leveää räikeän pinkkiä hymyään ja ojensi silinterin minua kohden. Aurinkolaseista näkyi melko hyvin läpi, ja minun piti nyt olla tarkkana.
Ja totta tosiaan, huomasin yhden rullan sisällä selvästi erilaisen tummansinisen kirjainrivin. Se oli toiseksi korkein rulla, keskellä silinteriä. Käänsin katseeni hetkeksi kohti kattoa teeskennellen, että tavoittelen onneani umpimähkään, ja vetäisin rullan hatusta.
”Atropos on voittanut – vaan mitä onnenonkija nimeltään Atropos onkaan voittanut, millaisia onnentuulia Onnetar on hänelle tänään suonut?”
Anja tuijotti minua epäuskoisena.
”Atropos on voittanut ilmaisen steppitunnin! Onneksi olkoon, Atropos!”
Kaksi ihmistä myöhemmin vuorossa oli tanakka teinityttö, joka vetäisi Opel Meriva -arvan. Hän hymyili laimeasti kuin pupujussi, minkä vuoksi lavalle kutsuttiin myös tytön ei-niin-tanakka, mutta jopa häiritsevän nuorenoloinen isä, joka taputti tyttöä vaivautuneesti olalle.
Juontaja hymyili maireasti kuin murhaajapoliisi. ”Hip-hip-hurraa! Aivi-Penelope nappasi hatusta sen, mitä me kaikki palavasti himoitsimme! Onnentyttö. Onko sinulla jo ajokortti? Ei? No vielä ehdit!”
Juontaja ei antanut vireystasonsa laskea ja toisteli konemaisesti kuin ekstaasissa ”hahhaahhahhaahhaa” sekä puisteli naureskellen päätään. ”Vaan kaikkien muidenpa mieltä piristää ja kuntoa kohottaa tunti steppausta kullekin sopivana aikana! Onnea meille kaikille!”
Sunnuntai-iltapäivänä lasiseinäinen kahvila oli pullollaan väkeä. Näytti siltä, ettei lumipyry haitannut paikasta pitäviä. Meillä oli tuuria: ikkunapöydästä poistui juuri pariskunta. Olin luvannut tarjota Anjalle ruuan kiitokseksi moraalisena tukena olemisesta, mutta nyt ajatellessani turhaan ajettua matkaa minut oli vallannut säästäväisyyspuuska ja otin itselleni halvimman mahdollisen keiton. Se oli hernekeittoa, mutta ei mitään perussoppaa, vaan design-hernekeittoa, ennennäkemättömän kirkkaanvihreää sellaista.
”Eikö sinusta tunnu välillä siltä, että ihmisen aivot tai jokin osa niistä, tekevät henkilön muuta tietoisuutta, tarkoitan minää, sabotoivia päätöksiä?” kysyin Anjalta.
”Hei, paskat siitä, että kävi näin.”
”Tarkoitan, että välillä tiedän ihan selvästi, miten tulisi toimia, millainen vastausvaihtoehto tulisi valita niin sanotusti, mutta tyydyn vain katsomaan sivusta, kun käteni painaa väärää nappulaa. Näin ihan selvästi, minkä rullan sisällä oli erilainen teksti.”
”Voi, jestas sentään.” Anja popsi lampaankotletteja, mikä sai minut kateelliseksi, vaikkei design-hernekeittokaan pahalta maistunut.
”Vähän niin kuin se Libetin koe. Tiedostamattomat aivotoiminnot päättävät ennen meitä, miten ryhdymme toimimaan. En muista, montako sataa millisekuntia tuo ero olikaan – kaksi- tai kolmesataa –, jonka aikana aivot ovat jo ehtineet päättää, mutta itse emme tiedä siitä vielä mitään. Kuka se on, joka tuon päätöksen tekee?”
Anja tuijotti minua. ”Onko tuo retorinen kysymys? Vai haluatko ottaa yhteyttä psykiatriin?”
”Psykiatriin. Ei, helvetti.”
Otin lusikallisen kirkasta hernekeittoa ja kuvittelin taas mielessäni uuden auton matkustamon sivistyneen tuoksun.
Joimme pari kuppia kahvia, ja sitten Anja päätti, että haluaa vielä lasillisen viiniä. Minä otin alkoholittoman oluen. Huomasin, että olin nostanut aurinkolasit päälaelle kuin kesälomalainen. Kun jatkoin ajomatkaa takaisin maalle, oli jo kauan ollut pimeää. Kuten Anjakin sanoi, olisi ollut fiksumpaa jäädä kaupunkiin, mutta minulla oli kuitenkin vielä kolme vapaapäivää ja maalla pienessä jääkaapissa oli sulamaan jääneitä mustekaloja. Ja mikä tärkeintä: maalla oli myös suuri läppäri, johon viisaat mietteeni oli tallennettu.
Lumisade oli muuttunut yhä sakeammaksi. Vaikka oli sunnuntai-ilta, kaupunkiin päin oli matkalla vain muutama yksittäinen auto. Minun olisi pitänyt kääntää nokka toiseen suuntaan ja ajaa hetimmiten takaisin kaupunkiin. Olin kuitenkin saanut sen vaikutelman, että paikallinen kunta hoitaa teidensä auraamisen hyvin. Heillä oli eräs tietty Väino, joka aurasi tien portinpieleen saakka ilman lisämaksua. Olin käsittänyt, ettei Väino ryypännyt ja että hän hoiti hommat myös viikonloppuisin.
Olin ehtinyt noin kolmenkymmenen kilometrin päähän kaupungista, kun huomasin keskellä kinostuvaa tietä ihmisen. Ihminen heilutteli kömpelösti kättään; kyseessä oli iäkäs nainen, ilmeisesti hullu. Ohjasin auton vastaantulijoiden kaistalle, etten olisi ajanut eukkoa päin – en tiedä, mitä olisin tehnyt, jos joku olisi tullut vastaan. Auto kiepautti perän eteen ja minulla oli täysi työ pysytellä tiellä. Kun olin saanut tilanteen hallintaan, ajoin rauhallisesti eteenpäin. Muori saisi pyryttävässä yössä varmasti surmansa. Huomisista tai ylihuomisista uutisista saisi sitten lukea, että Tallinna–N. maantieltä oli löydetty vanhan naisen jäätynyt ruumis. Pystynkö olemaan pahoillani uutisia kuunnellessani? ”Kamala juttu. Jokuhan oli varmasti nähnyt hänet. Eikö ohitse tosiaan ollut kulkenut yhtään autoa?” Kenenkään minun lisäkseni ei pitänyt saada tietää tästä. Jarrutin ja peruutin lumessa pitkän matkan mummoa kohti.
Pitkänhuiskea eukko avasi oven ja istuutui mitään kysymättä autoon. Hän ei tervehtinyt eikä hymyillyt.
”Mihin olette matkalla?” kysyin.
”Kaupunkiin, oletko menossa Tallinnaan päin?” eukko kysyi matalalla monotonisella äänellä.
”Olen menossa juuri päinvastaiseen suuntaan. Seisoitte väärällä puolen tietä, jos teidän on tarkoitus päästä kaupunkiin.”
”Ahaa, vai niin”, totesi vanhus ja istui edelleen autossa vakava ilme kasvoillaan.
”Mistä olitte tulossa, pitäisiköhän mennä takaisin kotiin? Tällaisella säällä ette kyllä pääse enää minnekään. Katsokaahan, toisesta suunnasta ei tule auton autoa.”
”Niinpä niin. Herra varjele”, mutisi mummo.
”Missä päin kotinne on?” kysyin. Tietääkseni lähistöllä ei ollut minkäänlaista hoivakotia, josta muori olisi voinut lähteä lipettiin.
”Armand. Armand on nyt kotona.”
”Ajanko tästä eteenpäin – kummalle puolelle tietä kotinne jää, onko se kaukana maantieltä?”
”Siunatkoon, minä niin pelkään Armandia.” Eukko ei katsonut minuun päinkään, vaan mutisi: ”Pelätä nyt omaa poikaa, mutta hän on taas kotona.”
”Entä missä tämä koti sitten on?”
”Sammetissa.”
Minusta tuntui, että olin joskus nähnyt sellaisen tienviitan, kun olin ajellut mökkeröltäni järvelle päin. Jos nyt yleensäkään olin nähnyt mitään. Sillä miten ihmeessä mummeli olisi sieltä saakka päätynyt tänne ja vieläpä tässä säässä? Matkaa oli kaksikymmentäviisi kilometriä, ellei enemmänkin. Lähdin liikkeelle, ja lämpimässä autossa alkoi leijua kusenhaju, joka muuttui kirpeämmäksi joka sekunti.
”Asutteko te siis Sammetin kylässä?” kysyin jo korkeammalla ja kärsimättömämmällä äänellä.
”Kalmusen kylässä.”
Nimi ei kuulostanut tutulta. Suunnittelin vieväni eukonrähjän vaikka kyläkeskukseen, tehkööt siellä hänelle mitä lystäävät. Ja soitan sinne vaikka poliisin, jos muita vaihtoehtoja ei ole.
”Miten pääsitte maantietä pitkin näin kauas?”
”Voi, siunatkoon,” muoripahanen toisteli. Mitä oikein tarkoitatte?
”Miten päädyitte tänne?”
”Kyllä, kyllä. Kovin pyryttää. Auraaja-Ants myöskin… Herramunjee.”
”Auraaja-Ants toi? Eikö se ollutkaan Väino?”
”Ei. Armand tuli taas aamusta kotiin. Pääsi jo kesällä pois, ennen aikojaan.”
”Pois?”
”Niin, se istui kuusi vuotta.”
Kusenhaju oli sakea. Ajattelin etupenkkiä ämmän takapuolen alla ja aloin kakoa, joten avasin ikkunan. Lunta tulvi sisään, liian paljon lunta.
”Kuusi vuotta.”
”Mistä hän oikein istui?” Suhautin ikkunan uudelleen kiinni ja tukahdutin tahattoman yskän.
”Ihmisen takia Armand istui. Ihmisen takia. Puukotti ystävän kuoliaaksi. Siunatkoon. Ja nyt sanoo, että Jeesus on ilmestynyt hänelle viime vuodet. Niin se väittää. Minäpä luulen, ettei ole, poikaseni. Ei se Jeesus ollut.
”Onpa tosiaan kamala tarina.”
”Minä niin pelkään, tiedätkös.” Ihan kuin muori olisi puhunut tuulilasille eikä minulle. ”Kesällä se alkoi käydä kylässä. Tuo lahjoja. Minä pelkään, vaikka ajattelenkin, että oma poika, mutta pelkään kuitenkin.”
Katselin eukon kapoisia kasvoja, alaspäin kaartuvia suupieliä ja korkeaa otsaa: ehkäpä hän oli nuorena ollut viileä kaunotar. Montako kertaa peräkkäin pitää päästää housuihin, että syntyy tällainen haju? Ilmeisesti sukkahousutkin oli kustu märiksi, tai mitä hänellä nyt sitten yllään olikaan, ja epämääräisen värinen tumma takki samoin. Siihenkin lienee sedimentoitunut kusikerrostumia eri aikakausilta. Välillä niiden täytyy kuivua, jotta sedimentti saavuttaa oikean kirpeyden asteen. Sen jälkeen housuihin voi päästää uudemman kerran, sitten pitää taas odottaa, että ne kuivuvat. Voisiko kusikerrosta tarkoittava sana olla kusikko? Kakominen alkoi uudestaan.
”En nyt tarkoita tällä mitään, mutta se kaunis Airi. Tiedäthän, kaupalla oli syksyllä ilmoitus. Lähti kotoa, niinhän siinä sanottiin, elokuussa jo. Sanon siinä sitten Armandille, että tiedätkös, poika, mihin tyttö jäi. Ja se kiersi keittiöpyyhkeen kaulani ympäri, näin ikään. Siunatkoon.”
Tie oli kauttaaltaan valkoinen, ja valkoiset ajourat pyrylumessa muuttuivat yhä epäselvemmiksi. Kuinka pitkä ajomatka maalaistalolle saattoi vielä olla? Olisi varmaan pitänyt kääntyä takaisin, ennen kuin on liian myöhäistä. Että minun idiootin pitikin jättää tietokone maalle. Rakkine mikä rakkine, mutta tuskin kukaan vähä-älyinen murtovaras sitä tajuaisi. Koko muu kovalevy on varmuuskopioitu, mutta uusia, kuivia humanistisia mietteitä ei. Aikoikohan muori ajella kanssani koko matkan takaisin kaupunkiin – ja miten pääsisin hänestä siellä eroon?
”Se oli kaunis tyttö se, siunatkoon, opiskeli kondiittoriksi. Vaan minun poikani on viisikymmentäkolmevuotias. Se vaan sanoo, että älä äiti hulluja puhu.
Meitä vastaan tömähti paksu pehmeä penkka. Tuulilasi peittyi valkeaan massaan eikä tuulilasinpyyhkimistä ollut mitään apua. Auto kääntyi hieman sivuttain, mutta siinä kaikki. Se ei liikkunut enää mihinkään. Painoin kaasua ja yritin peruuttaa. Maantietä ei ollut enää kummassakaan suunnassa, aivan kuin lumivyöry olisi peittänyt sen alleen.
”Jumissa ollaan. Pyry on tukkinut tien.” Avasin ikkunan, hengitin raikasta ilmaa ja lunta. Pahuksen mummo istui paikoillaan, tuiskuava lumi kasteli kasvoni.
”Lunta. Tuolla tavalla lumi sataa sisään,” sanoi eukko matalalla monotonisella äänellä.
Siunatkoon.
Taivaasta pyrytti lunta valkeina putouksina. Sillä tavalla lapsuuteni elokuvissa kuvattiin avaruusmatkoja. Otin puhelimen ja näppäilin 112. Niinpä niin. Soittoja on tullut paljon. Tehdään, mitä voidaan. Pitää pysyä autossa lämpimässä ja olla kärsivällinen. Aurauskalustolla kestää jonkin aikaa.
Tuijotin valkoiseen avaruuteen ja tunsin, että design-hernekeitosta olivat kadonneet viimeisetkin rippeet. Pystyisinkö kaivautumaan lumilapion avulla maantien lumettomalle puolelle? Vai onko viisaampaa odottaa lumiauroja?
Kun avasin auton oven uudestaan, vanhuksesta lähtevä kusenhaju lehahti aaltona minua vastaan ja aloin taas kakistella. Yäkkkhh. Hyi helvetti.
”Mahtaisitteko piipahtaa ulkona, vähän tuulettumassa?”
”Mitäs nyt sitten tapahtuu?” kysyi eukko.
”Pelastuslaitos on tulossa. Ei kyllä tiedetä, milloin.” Tuijotin eukon typerää murheellista ilmettä. ”Menkäähän vähän tuulettumaan.”
”Mitä minä nyt sellaista. Odottelen tässä. Poliisi tulee, ja minäkin puhun, olen koko ajan sanonut, että nyt puhun, herravarjele. Mutta en minä pojalle rupea poliisia soittamaan.”
”Kuulkaahan, minun pitää välillä sammuttaa moottori. Sitten tulee kylmä, menkää ulos ja liikkukaa vähän.”
”Kylmä ja kylmä.” Mummeli tuijotti murheellisen ilmeettömänä valkoista tuulilasia.
Menin hakemaan takakontista lumilapion ja kaivoin maantien reunaan syvään lumeen kapean polun itselleni. Sitten menin takaisin autolle ja nostin takakontista varovasti muovikassin reunoista kiinni pidellen kuolleen kissan. Keltaisenvalkoinen pikku ruumis oli veltto ja kevyt. Astelin lumeen kaivettua polkua pitkin kohti metsänreunaa, otin vauhtia ja heitin eläimen sekä punaisen Dussmannin muovikassin myötätuuleen, niin kauas itsestäni kuin suinkin pystyin. Huusin ”Hola!”, ja tuisku vastasi ulvoen. Muovikassi lensi kuin aavemainen purje tummaa kuusikkoa kohti.
Kuin Sisyfos aloin kaivaa itselleni tietä Tallinnaan. Jos olisin katsonut tarkasti toiseen suuntaan, olisin ehkä huomannut lumen läpi autolle päin rämpivän tumman mieshahmon. Tai sitten en olisi nähnyt siellä yhtään mitään.
Maarja Kangro
Maarja Kangro (s. 1973 Tallinnassa) on julkaissut Virossa tähän mennessä yhteensä viisi runoteosta, lastenkirjan ja kolme novellikokoelmaa. Hänet on palkittu teoksistaan mm. Tallinnan yliopiston ja Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinnoilla. Novelli Atropoksen Opel Meriva (Atropose Opel Meriva). Se on alkujaan julkaistu viroksi Viker-kaar-aikakauskirjan numerossa 4–5/2013 sekä Hüppa tulle -novellikokoelmassa vuonna 2014. Kangro on palkittu novellistaan Friedebert Tuglas -novellipalkinnolla 2014.
Kangro painaa kaasua ja kuljettaa lukijan suoraan pääkaupungin kuumimman ostoskeskuksen arpajaisiin. Novellin päähenkilön, modernin kaupunkilaisnaisen, autoa ei ohjaa kukaan muu kuin päähenkilö itse, mutta takakontista saattaa sen sijaan löytyä vaikka mitä. Osin dekkaria muistuttavaan matkaan mahtuu myös pohdintoja estetiikasta ja litteraatin arjesta, irvokkain yksityiskohdin höystettyjä tragikoomisia kohtauksia elämästä sekä materialistisen hyvän ja maineen välillä tasapainottelua.
Monien Maarja Kangron novellien ja runojen reseptinä on ripaus napakkaa groteskia kuvailua, kyynikon arkea ja suhdedraamaakin, joka hykerryttää lukijaa ja pitää lääkärin loitolla.
Lue lisää kirjailijasta Viron kirjallisuuden tiedotuskeskuksen kotisivuilta!