Runoja
Suomentanut Anniina Ljokkoi
Mitä todempi haluat olla,
sitä paremmin sinun on osattava unohtaa.
Todelliset mestarit unohtavat
sekä turhan että tärkeän,
unohtavat itsensä lumeksi.
Ja toiset unohtavat myös,
sinä vain katoat mielestä.
Illalla vaivut dinosauruksen uneen
ja aamulla löydät bussipysäkiltä
uusia kalliopiirroksia.
Kaupunki työntää lonkeronsa ulos.
Radioaallot matelevat verkkaan
sateenkosteilla asfalteilla.
Niissä heijastuu kuu. Kaikki se
tuo mieleen pitkät edesmenneet yöt
meren rannalla. Tuuli puhui palturia.
Tähdet keikkuivat matalassa vedessä,
täysin epäluotettavina.
Jatkuvassa liikkeessä. Niiltä
me emme saa tietää
polveutumisestamme mitään.
Päästä kaikesta eroon, jättää kasvit
talven yli omin päin, vaihtaa
puhelinnumeroa, asuinpaikkaa;
kirjoittaa vieraalla kielellä,
muotoilla suu sen klusiilien mukaan,
omaksua sen typerät kielikuvat.
Riittääkö se? Ohjaat ajatukset
uomastaan sivuun, rakennat vedenpitävät
padot, annat sanojen hyppelehtiä
samassa epämääräisyydessä, joka ei edes
kuulosta enää niin eksoottiselta. Voimakas aksentti
paljastaa sinut kuitenkin. Ehkä toivot,
että kieli unohtaa sinut. Ehkä lopuksi unohtaakin.
Jos kissoilla olisi jumala,
se et olisi sinä,
neuroottinen, takkutukkainen
luuviulu nainen.
Sillä milloin on jumala
tuonut ruoan nenän eteen
ja ottanut syliin paijatakseen.
Jumala voisi olla jotain
pikkulinnun kaltaista,
pieni ja hyppelevä,
täysin käsittämätön.
Minä haluan elää ja tulla haudatuksi
linnunlaulun kirkossa.
Koko elämä on opettelua: miten olla ihmisten kanssa
yhdessä, miten yksin. Koko
elämä on itsen opettelua. Kukaan ei tietenkään
opi kaikkea, ehkä vain sen miten
välttää virheitä. Joskus tartut
kirjoihin, joskus lehteilet vaahteranlehtiä.
Yrität kasvattaa itsessäsi kauneuden kaipuuta,
vaikket ole ihan varma, miten. Harot
sormet harallaan ilmaa kuin haikaranpoika,
joka haparoi pesän reunalla eikä uskalla vielä oikeasti
nousta lentoon – ehkä ilma ei kanna minua
vielä, ehkä olen jo liian painava.
Kirje kotoa saapui jonkin ajan kuluttua takaisin
kotiin, tosin jo toisessa kuoressa. Sitä luettiin
aivan kuin ensimmäistä kertaa, vähän noloina.
Ja samalla ihmeteltiin, että mekö todella aavistimme
niin hyvin etukäteen. No joo, puut ovat kasvaneet
ja yhteydenpitomme erilaista, mutta muuten kaikki on
niin kuin ennenkin. Ainoastaan ne kivet, jotka
satoivat suoraan taivaasta meidän vanhalle hautapaikallemme,
niitä ei millään saa pois mielestä.
Kun he laskeutuivat maan kamaralle,
muuttuivat heidän aaltomaiset,
utuiset ääriviivansa kerralla teräviksi.
He oppivat kävelemään kunnolla
ja söivät kalansa nuotiolla kypsennettynä.
Peilitaivaan he pyyhkivät mielestään.
Siitä huolimatta heitä vaivaa yhä
kaukainen kaipuu siiville –
aivan kuten he joskus toivoivat
voivansa tehdä jälkiä valkeaan jauhoon
maan pinnalle, jota he nyt
nimittävät lumeksi.