Gruusialainen elokuva
Suomentanut Sanna Immanen
Keittiössä oli käynnissä kiivas kiehutus, pilkkominen, vatkaaminen ja vaivaus. Väkeä oli huoneen täydeltä: äiti, täti ja serkkutyttö, vielä joku toinen täti sekä eräs venäläinen rouva – sen verran kuin minä ymmärsin, niin ohjaajan puoliso, majesteetillinen, laiha nainen. Keittiössäkin, siellä patojen ja pannujen paahteessa, rouvalla oli päässään turkisreunainen pajarinhattu. Asunnon muissa huoneissa kuvattiin elokuvaa – äiti oli jonkin käsittämättömän innostuksen vallassa antanut osan asunnostamme vuokralle Gruusian elokuvastudiolle, joka teki outoa, tositapahtumiin perustuvaa komediaa. Näyttämönä oli ravintola (joksi oli lavastettu suurin huone), mustalaisyhtye (aito) soitti, pöydät notkuivat viiniä ja ruokaa, humaltuneet näyttelijät mekastivat, olivat oikeastikin juovuksissa, sillä elokuvaan haettiin taiteellista elämänläheisyyttä. Minä pitelin vauvaa.
Ruokaa valmistettiin sekä elokuvan tarpeisiin että jonkun kaukaisen sukulaisen, erään vanhan mummelin syntymäpäivää varten. Kävi ilmi, ettei mummeli edes ollut mikään ihan oikea sukulainen, mutta edellisen kerran tavatessaan tätini ja tämä toinen täti olivat niin syvästi liikuttuneet osakseen koituneesta lämpimästä kohtelusta, että olivat avosydämin luvanneet mummelin perheelle huolehtia heidän äitinsä syntymäpäiväjärjestelyistä. Ainakin ruoanlaiton ja pöytien kattamisen osalta. Sanottakoon heti kärkeen, että lupauksen antajat, oma äitini mukaan luettuna (hän ei kyllä ollut luvannut mitään, mutta heittäytyi jostain syystä ja tavoistaan poiketen tähän uhkayritykseen mukaan), eivät osanneet valmistaa ylipäätään muuta kuin paistettuja munia. Näin ollen toivo lepäsi kahden serkkutyttöni varassa (joilta ei tietenkään kysytty ja joille asiasta kerrottiin vasta viime tingassa). No, kävi sitten niin, että toinen serkuista ei päässytkään, jolloin toinen huokaili ja tuskitteli, olivatko nämä ihmiset olleet täysin järjiltään, ja tuli. Myös anoppiani odotettiin saapuvaksi jossain vaiheessa, suuressa hädässä oli ylipuhuttu hänetkin. Jollakin tätä kaikkea piti lieventää ja joukkohölmöilyä oikeuttaa, joten lähes taukoamatta nyt puheltiin siitä, miten ihana ihminen tämä syntymäpäiviään viettävä mummeli oikein olikaan.
Pilkkomisessa ja paloittelussa siskokset pärjäsivät rauhalliseen tahtiinsa melko hyvin, mutta sitten äitini päätti kokeilla keittotaitoaan ja kaatoi johonkin seokseen, jota se venäläinen rouva (todellinen kulinaristimme) oli huolella laittanut, jonkin väärän kastikkeen ja pilasi koko herkun. Venäläinen oli myös värvätty ruoanlaittoon mukaan tai oikeastaan hän oli itse tullut avuksi. Hän toimitti keittiössä ylimykselle ominaisella tyyneydellä ja itsevarmuudella, kiinnittämättä vähäisintäkään huomiota aikatauluun tai annosmääriin. Perunasalaattia ei saanut panna kulhoon, vaan se piti kipata vuokaan, antaa jäähtyä, sitten koristella ja jäähdyttää uudelleen. Vot tak! Nyt pajarintytär tarkasteli asioiden tilaa hyvin tyytymättömänä, pudisti päätään ja ilmoitti, että äidin tuhlaamaa kastiketta pitää ehdottomasti ostaa lisää jotakin toista, vielä keskeneräistä liharuokaa varten. Eikä naista mitenkään saatu luopumaan tästä ajatuksesta. Jopa käytännöllinen serkkutyttöni, hän joka kaikin puolin onnettomassa tilanteessa yritti säilyttää edes hieman kepeää, iloista asennetta ja joka erään kerran oli osannut säästää aikaa ohittamalla jonkin monimutkaisen ja pitkäkestoisen ruoanlaittotempun, joutui antamaan periksi. Venäläinen piti pintansa. Täytyi lähteä torille. Serkkupoikani, vanha sika, oli lähetetty noutamaan kakkuja ja rinkeleitä jo neljä tuntia sitten… viereiseltä kadulta. Pelättiin pahinta. Sanoin, että minulla on vauva. Lapsi tungettiin jättimäiseen, mustaan turkismuhviin ja vannotettiin, etten vain missään tapauksessa pitelisi lasta kasvot vastatuuleen, ja hyväähän se vaan tekee, saa vähän raitista ilmaa.
Ulkona oli kelju talvisää. Jäätyneitä, rapaisia lumikokkareita, paljon pakkasta ja juuri sellainen ikävästi nipistelevä tuuli. Yritin pitää kiirettä, mutta pääsin vain vaivoin eteenpäin, etten olisi menettänyt tasapainoani liukkaalla katukiveyksellä. Mytty kainalossani teki tilanteen vieläkin hankalammaksi, kaatua ei saanut.
Torin portilla seisoskeli lihamyyjiä jäätyneissä verisissä esiliinoissaan, joivat terästettyä teetä ja näyttivät olevan ainoita ihmisiä, joilla ei sillä siunaamalla ollut kiire lämpimään. Kysyin, missä niitä kirottuja säilykkeitä myydään, lapsen nähdessään he ryhtyivät oitis neuvomaan tietä ja tarjoutuivat jopa pitelemään vauvaa sen aikaa.
Puskin puolityhjän torin halki minulle neuvottua reittiä pitkin. Ilmassa lensi kaikenlaista rojua, yksi tuulessa lepattava pellinkappale tuntui suorastaan hengenvaaralliselta.
Säilykkeitä myyvä eukko oli sotajalalla heti ensi hetkestä alkaen. Myyntiartikkelit olivat risoissa laatikoissa, viiden litran nimilaputtomia peltipönttöjä – sellaisia, joita ei enää edes tehdä. Eukko ei myynyt mitään muuta kuin niitä. Kysyin, mitä ne maksavat, mutta hän ei ollut kuulevinaan. Toistin kysymykseni, minulla ei ollut mitään halua haastaa riitaa, pakottauduin nöyräksi, mutta myyjä seisoi kuin muuri. Pyysin häntä itseään nyt sanomaan hinnan. Siihen hän raakkui, että mitähän minä ylipäätään haluan. Sanoin tuotteen nimen. Eukko katseli taas jonnekin aivan muualle. Odotin. Viimein hän ilmoitti, ettei hänellä ole sitä säilykettä. Kirottu ämmä näki, että todella tarvitsen sitä. Intin, että täytyy olla, anelin. Oli hyytävän kylmä. Tärisin koko mies. Nyt eukko sanoi, että niitä säilykkeitä kyllä on (olin ääntänyt gruusialaisen nimen väärin), mutta sellaisia, mitä minä halusin, hän ei tunne. Huokaisin, kerroin, että juuri niitä minä haluankin. En viitsi edes kuvailla, mitä paskaa tuli niskaan. Neuvottelimme vielä hinnasta. Suostuin maksamaan sen, mitä eukko pyysi, mutta tämä näki tarpeelliseksi vielä laskea hintaa – omaksi tappiokseen. Järjetöntä!
Juoksin takaisin säilykettä rintaani vasten painaen, käsineitä ei ollut, kylmä metalli poltti sormia, torin edustalla hyöri väkeä, joku ipana kitisi… Lapsi! Käännyin kannoillani, kaaduin, ryntäsin pystyyn, heitin säilykkeen käsistäni ja pinkaisin juoksuun. Edessäni oli pätkä sortuneen talon seinää, saisin oikaistua, juoksin reunaa pitkin ylös, yhä ylemmäs, tunsin kuinka tasapaino alkaa pettää, vielä metri… Katsoin alas vasta pudotessani. Silmänräpäyksen ajan tuntui kuin olisin seisonut ilmassa, pudotusta on viisi metriä, siihen ei kuole. Korkeintaan luita menee poikki. Joku tuo minulle lapsen. Sitten huomasin, että suoraan allani on hevonen. Pystyin jopa mittailemaan, että hyvällä tuurilla putoan ohi, suoraan eläimen taakse.
Läjähdin jalat edellä maahan. Ei tarvinnut edes katsoa, tiesin heti, että oikea jalka on poikki. Ajatukseni olivat yhä lapsessa, hyppäsin pystyyn. Kuulin huutoja, ihmiset säntäsivät pakoon. Tajusin, että olin pudotessani osunut hevoseen, ja pillastunut elikko ryntäsi nyt sekopäisenä ihmisjoukkoon. Tunnustelin jalkaani, kyllä, luu oli selvästi poikki. Koko siinä rytäkässä vain joku puliukko tuli kysymään, miten minun kävi. Kerroin hänelle nopeasti lapsesta ja sen mistä säilykkeiden myyjän tiski löytyy. Siitä meni joku vanha akka, kuuli kaiken ja tokaisi vahingoniloisesti, että lapsi on varmaan jo varastettu. Ärjäisin pultsarille, että mitä se siinä vielä ihmettelee, menisi jo.
Puliukko auttoi meidät kotiin, tuki toisella kädellä minua ja toisella kantoi lasta, jostain seuraamme liittyi myös ukon kumppani, masentavaan kuntoon päässyt nainen, nöyrä kuin koira – niin nöyrä, ettei uskaltanut itse edes tarjota apua, vaan hiipi vain perässä ja jäi lopulta ulos alaovelle.
Kotona istuin eteisen tuolille, sanoin, että sääriluu on poikki, pitää kutsua lääkäri. Täti puhui puhelimessa, nyökytteli ja antoi katseellaan ymmärtää, että on ihan pian lopettelemassa. Äiti tuli, kysyi, mikä kohta minulla on poikki ja sen sijaan, että olisi osoittanut myötätuntoa, rupesi motkottamaan. Aina minulle kuulemma sattuu jotain, kun kaikki on muutenkin kesken ja tekemättä. Huonetta en ole siivonnut, enkä roskia vienyt, koiraa en ole käyttänyt ulkona. Äksy meni takaisin keittiöön. Täti lörpötteli yhä puhelimessa, viittilöi juoppoa ojentamaan lapsen hänelle ja astumaan peremmälle, minut hän oli jo tyystin unohtanut. Yskähdin, täti nosti sormensa varoitukseksi – hiljaa! Puhelu oli edennyt tärkeään vaiheeseen.
Kompuroin puhelinpöydän editse omaan huoneeseeni, linkutin sohvalle ja heittäydyin makuulle. Kiukku oli vaimentanut ison osan kivusta, mutta voihkaisin kuitenkin ja sytytin tupakan. Koira vinkaisi oven takana. Se jäi koko ajan jalkoihin, filmiporukka suukotteli ja paijasi sitä sitten, kipurahoina koira tienasi herkun toisensa perään. Ovi avautui ja, kappas, sisään astui gruusialainen, elokuvan tuottaja. Mietin, mistä ne ovat saaneet sellaiset rahat, kaverihan muistutti pikemminkin pelleä kuin liikemiestä. Hymyillen hän kysyi, mikä hätänä. Vastasin venäjäksi nogu slomal. Jostain syystä se teki häneen käsittämättömän suuren vaikutuksen, hän katsoi minua pitkään aivan kuin punniten jotain mielessään. Sitten hän meni menojaan ja, kuten tavallista, jätti oven selälleen. Näin eteisen kautta suoraan keittiöön. Minut kotiin avustanut puliukko istui nyt keittiön ikkunalaudalla ja kävi äitini kanssa vakavaa keskustelua. Koira kulki ohi, oksensi kesken kaiken ja jatkoi tyynenä matkaansa. Kuulin, miten se oksensi vielä toisenkin kerran, nyt jo jossain kylpyhuoneen tienoilla. Kysyin itseltäni, miksei se voinut lykätä yököttäviä tuotoksiaan yhteen paikkaan.
Ohjaaja, tuottaja ja kaksi näyttelijää tulivat huoneeseeni viinipullot kourassa. Kaikki kohtuullisen humalassa. Jäivät ovensuuhun seisomaan ja katsoivat minua kuin näkisivät ensimmäistä kertaa. Lopulta vaikuttunut ohjaaja huudahti jotakin omalla kielellään. Minun kärsivä ilmeeni oli kuulemma juuri se, mikä heidän kajahtaneesta elokuvastaan vielä puuttui. Toivotin heidät hevonkuuseen. Tuottaja polvistui, liitti kätensä yhteen, toiset huitoivat muuten vain. Tuottaja lähti tulemaan minua kohti ja huomasin, että taka-alalle jättäytyneet toikkaroivat jo koiran oksennuksessa, yritin varoittaa, ei vaikutusta. Äiti saapui paikalle ja kysyi, miksi tupakoin sisällä, paiskasin tupakan lattialle niin, että kipinät sinkoilivat, ohjaaja hulautti sen päälle viiniä ja kasteli siinä samalla sekä itsensä että lattialla polvistelevan tuottajan. Pultsari tuli ja sanoi, että juoda voi, mutta polttaa ei kannata. Sitten tätini sekaantui asiaan lempeän rauhalliseen sävyynsä: maksavat kuulemma hyvin, eikös sitä nyt kannattaisi ansaita vähän. Ja äiti: vetelehtii täällä kotona tyhjän panttina, ei käy töissä eikä koulussa, on jo vaimo ja lapsi, mutta yöt vain lukee…
Elokuva kertoi kahdesta keskenään vihamielisestä gruusialaisesta mahtiperheestä, joilla oli ravintolassa yhteinen juhla, mutta jokin kolmas taho ei sallinut heidän ratkaista riitaansa teräasein – toisin sanoen heidän piti ottaa toisistaan mittaa ryyppäämällä ja rellestämällä. Minun piti näytellä satunnaista asiakasta, pakenevaa ulkomaalaista, salakuljettajaa, jota kumpikin pöytäseurue yrittää voittaa puolelleen kestitsemällä. Oikeasti kumpikin puoli halveksi minua. Vain naiset olivat jossain määrin kiinnostuneita ja hekin vain siksi, että olin käytännössä jo kuolemaantuomittu, viheliäinen ja katala tyyppi, joka itsekin tiesi paikkansa. Minut puettiin kirkkaanpunaiseen pukuun, käteen annettiin kultanuppinen kävelykeppi ja niin minä hoippuroin kahden pöytäkunnan väliä kumpaankin suuntaan lipevästi kumarrellen. Mitään uusintaottoja ei tehty. Vuorotellen kolmella kameralla kuvattiin kerralla purkkiin, kaikki oli niin aitoa, että ihan kuvotti. Pöytäseurueet olivat todellisuudessakin jo melkein riidoissa, solvauksia ja snapsilaseja heiteltiin suuntaan ja toiseen. Hätkähdin tahtomattani, kun jokin esine lensi suhahtaen ilman halki. Lopulta pelkäsin jo aivan tosissani. Mustalaiset vinguttivat viulujaan ja muita soittimiaan, alakerran naapurit, ne samat, jotka eilen olivat soittaneet poliisit, olivat nyt ympäripäissään ja istuneet pöydässä aamusta lähtien ja, kuten minusta tuntui, oppineet päivän aikana jopa puhumaan gruusiaa. Pidettiin hirveää elämää, laulettiin ja kohoteltiin maljoja. Eteeni kannettiin röykkiöittäin vateja, juomalaseja ja erilaisia aasialaisia suupaloja. Kuvauslamppujen paahteessa kaikki aivan norui rasvaa, huoneessa haisi viiniltä, palaneelta pölyltä ja ruoalta. Lopulta joku heitti pullon, se hajosi vastapäisen pöydän yllä seinään ja sirpaleet lensivät ympäriinsä. Minä kyyristelin jo hyvin matalana ja valuin hikeä niin kuumuuden kuin kivunkin takia. Yllättävä, mutta onnistunut pullon heitto vain syvensi porukan humalaa, etenkin mustalaisten, joiden soittimet pelasivat jo sellaista vauhtia, että pelkäsin pian alkavaa transsia, että jotain tapahtuu, räjähtää tai sortuu. Sitten yhtäkkiä huudettiin poikki! Kamerasta loppui filmi. Koko seurue nousi, taputettiin, ilosta säteilevä ohjaaja kehui sen olleen päivän paras otto. Totta puhuen siitä taisi oikeasti tulla aika hyvä.
Onnuin takaisin omalle puolelleni. Tällä välin serkkupoika oli saapunut juovuksissa, rinkelit mukanaan, kakut hän oli unohtanut. Humalaisen hitaudella hän availi eteisessä kengännauhojaan, minut huomatessaan kysyi, onko totta, onko hei ihan oikeesti totta, että minä olin joutunut onnettomuuteen. Teki mieli sanoa pari rumaa sanaa, mutta pidin suuni kiinni. Serkkupoika osoitti myötätuntoa ja lisäsi kokeneesti, ettei sääriluu toki mikään kuolemantauti ole, mutta vakava sairaus kuitenkin. Mikä hiton sairaus? No, mikä se sitten on? Murtumahan on sairaus… En viitsinyt jäädä kuuntelemaan. Hän istui aivan puhelimen edessä ja päätin viivytellä omassa huoneessani sen aikaa, että saisi hommansa loppuun. Paiskasin oven kiinni. Pääsin sohvalle ja puliukko tuli. Pyysi anteeksi, että oli käynyt lainaamassa minulta tupakkaa, asetti askin varovasti pöydänkulmalle, halusi vielä sanoa jotain, mutta nähtyään katseeni poistui kiireen vilkkaa. Ovi kiinni, rähjäsin perään, mutta kaveri ei ollut kuulevinaan. Äiti huusi, olenko jo soittanut itselleni ambulanssin. Olin hiljaa ja tuijotin häntä murhaavasti, samassa venäläinen nainen kiljaisi, kun koira – varas – pakeni keittiöstä makkara suussaan. Nyt kaikki mylvivät, eteisessä edelleen kuhnaillut serkkupoika syöksyi koiran perään aivan uskomattomalla vauhdilla, tarrasi häntään, kiskaisi eläintä, viuh, kaksi metriä itseensä päin ja väänsi sen jaloista selälleen. Koira kiljui kuin syötävä, ainakin puoli minuuttia yhteen menoon. Hetkessä kaikki olivat eteisessä. Jopa humalaiset naapurit. Serkkupoika yritti ensin turhaan puolustella itseään, mutta kiukustui sitten jatkuvasta epäonnestaan ja rupesi haukkumaan naisia, jotka eivät muka osaa vahtia ruokia, lopuksi hän lisäsi vielä pari halventavaa kommenttia koirasta ja sen fyysisistä ominaisuuksista. Minä ärähdin, että olisi jo hiljaa, hän vielä mumisi jotain. Sitten varastettu makkara annettiin koiralle takaisin hellittelyjen ja suukottelujen kera, gruusialaiset vannoivat ottavansa koiran elokuvaan, parissa kohtauksessa se jo itse asiassa olikin, joten tilanne ratkesi. Yleisen solidaarisuuden suloisessa sekamelskassa pultsari tajusi tähtihetkensä koittaneen ja ilmoitti, että koiralta voi olla häntä poikki. Kaikki ryhtyivät kopeloimaan koiran häntää, jopa yksi mustalaisista. Vain serkkupoikaa käskettiin pitämään näppinsä erossa. Hän taas ei vieläkään pystynyt tajuamaan, miten huono ja surkea koira meillä on ja miten joku koira voi ylipäätään olla sellainen rääpäle. Pultsari julisti tuntevansa jotain outoa. Hän oli juonut itsensä humalaan, lämpö ja valo olivat muuttaneet häntä, ehkä siksi ihmiseksi, joka hän oli joskus ollut. Ei jälkeäkään siitä tutisevasta ja nöyristelevästä ukosta, päinvastoin, dramaattisesti hän komensi kaikki kauemmas eläimestä ja serkkupojan käski ylipäätään häipyä toiseen huoneeseen aiheuttamasta läsnäolollaan koiralle enää lisää traumoja. Siinä ukko teki virheen. Naiset vaihtoivat salamannopeita katseita, komentelu oli mennyt yli. Ajattelin, että puliukolle pitäisi antaa rahaa ja kehottaa jo lähtemään, ja niin olisi oikeasti pitänytkin tehdä. Jos häntä ei päättäväisesti heitetä pihalle, hän rupeaa käymään täällä, ja tunsin itseinhon nostavan päätään, kun en koskaan pysty tarpeeksi selvästi ja yksiselitteisesti lopettamaan tällaisia tuttavuuksia, vaikka se olisi ollut hyvin helppoa ja molemmille osapuolille parhaaksi. Tupakka-askiinkin ukko oli jättänyt vain kaksi tupakkaa.
Vähitellen asianosaiset lähtivät kuka minnekin. Koira nousi onnellisena jaloilleen ja, aivan kuin olisi saanut jotain merkittävää aikaan, hölkytteli pää pystyssä keittiöön norkoilemaan taas uusia makupaloja. Päätin, että nyt minun on aika soittaa ambulanssi. Kirottua! Kolme mustalaista istui jo puhelimen ääressä, olivat ennättäneet tilata kaukopuhelun ja anelivat, etten juuri nyt soittaisi, kun he odottavat keskuksen merkkisoittoa. Sanoin, että keskus voi tarvittaessa keskeyttää minun puheluni. ”Ei, ei!” he huusivat epätoivoisina. Hätäpuheluita ei keskeytetä, se on laissa kielletty. Missä hiton laissa? Huusin keittiöön, että kuolen kohta. ”No, soita sitten lääkäri!” äiti vastasi. ”Iso mies.”
Hienontaminen oli täydessä käynnissä, ohjaajan rouva koristeli lihavuokaa tillillä ja sipulilla, koiran kuono pilkotti pöydän päästä, hetki vielä, se nousee tuolille ja jo sillä on taas jotakin suussaan. Serkkupoika ei ollut löytänyt itselleen paikkaa mistään ja oli vähin äänin ja kiellosta välittämättä hipsinyt elokuvantekijöiden puolelle siinä, tuskin perusteettomassa, toivossa, että löytäisi viiniä juodakseen.
Tuijotin mustalaisia kuin mikäkin ihmisvihaaja. He olivat jo ehtineet kääntää minulle selkänsä ja kyykkivät puhelimen ääressä kuin alttarilla. Seisoin siinä vielä puoli minuuttia, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten puhelin alkoi äkkiä piristä. Mustalaiset hypähtivät ensin säikähtäneinä taaksepäin ja hyökkäsivät sitten kaikki yhtä aikaa tavoittelemaan luuria, puhelin putosi lattialle, puhelu katkesi… hyvä että aparaatti sentään jäi ehjäksi. Alkoi tulinen keskinäinen syyttely, ja näytti siltä, että kolme muusikkoa käyvät pian toisiinsa käsiksi. Onneksi puhelin soi uudestaan. ”Hiljaa!” pulska mustaviiksinen kitaristi ärähti ja tarttui kuulokkeeseen vakaalla liikkeellä. Hetki odotusta ja punkeron ensimmäisen, minulle käsittämättömän, varmaankin mustalaiskielisen lauseen jälkeen kaksi muuta ryntäsivät uhkaavasti kohti puhelinta, pulska pani jalkansa eteen, tyypit törmäsivät toisiinsa ja tointuivat vasta vähitellen. Alkoi kauhea molotus. Oli selvää, ettei siitä muurista pääse läpi.
Menin takaisin huoneeseeni, ovi jäi auki. Ei ollut mitään mieltä paiskata sitä kiinni edes mieltä osoittaakseen. Seurailin keittiön tapahtumia. Kappas vaan, pultsari vaikutti jotenkin loukkaantuneelta, juttu ei enää oikein luistanut, naiset eivät tarttuneet hänen tarjoamiinsa puheenaiheisiin tai vastailivat torjuvan ystävällisesti mutta lyhyesti. Ukko rupesi pikku hiljaa kimpaantumaan, muttei osannut lähteä pois – käden ulottuvilla oli puolikas viinipullo ja lisää tulossa. Vaietakaan ei voinut, mitäs hän siellä muuten istuisi.
Kuulin, miten mustalaiset viimein saivat puhelunsa puhuttua. Se oli kestänyt vähintään puoli tuntia ellei enemmänkin. Odotin vielä hetken. He pukivat ja lähtivät pois.
Soitin ambulanssin. Kerroin osoitteen ja sanoin, että sääriluu on poikki. Kysyttiin, miksi arvelen, että sääriluu. Sanoin, että senhän, perkele, näkee päältä. Nyt nainen linjan toisessa päässä muuttui koppavaksi, kysyi nimeni, ikäni sekä onnettomuuden tapahtumapaikan ja kuultuaan, että siellä ja siellä (yritin hillitä itseni, etten olisi solvauksilla pitkittänyt puhelua), nainen arveli, että katkenneella jalalla en olisi edes päässyt kotiin. Hän sanoi, että voisin ihan hyvin ajaa ensiapuun taksillakin. Valehtelin olevani töissä lehden toimituksessa, ja vaikka lause oli alusta loppuun lapsellinen, se sanottiin sellaisella varmuudella kuin todellakin olisin jonkin päivälehden päätoimittaja. Nainen vastasi, että ambulanssi tulee. Suljin puhelimen.
Ohi asteli ohjaajan vaimo, kysyi levottomana, olenko nähnyt hänen turkkiaan. Pudistin päätäni. Nyt tulikin mieleen, että naisella tosiaan oli ollut varsin komea, maahan asti ulottuva päällysvaate, varmaan jonkin arvoeläimen nahkaa. Jäin istumaan. Nyt he tulivat yhdessä ohjaajan kanssa, tämän suupielet osoittivat alaspäin, katse oli totinen ja väsynyt. Turkkia ei löytynyt mistään. Myös äiti ja täti ilmestyivät paikalle, vilkaistiin minun huoneeseeni, ehkä joku on oli vienyt astrakaanin sinne. Ei sielläkään. ”Mustalaiset”, sanoi ohjaaja vastahakoisesti. Hitaasti ja masentuneena mies kääntyi kannoillaan. Tiesin, että kaksi viulistia, niiden kolmen soittajakaverit, olivat vielä kuvauksissa, linkutin vaistomaisesti tuomareiden perään.
Oli tauko. Mustalaiset istuivat viuluineen kameroiden takana seinän vieressä, sammutetun kuvauslampun alla. Huone oli kuuma ja ummehtunut, poltettiin tupakkaa, joku lakaisi pirstaksi heitettyjen tai lattialle pudonneiden astioiden sirpaleita. Näyttelijät istuskelivat hiljaa ja väsyneinä omilla paikoillaan, eivätkä jaksaneet enää edes jaloitella tai tuulettua. Ohjaaja seisahtui mustalaisten eteen, katsoi heitä, risti kädet rinnalle, katsoi yhä. Nämä katsoivat takaisin, kävivät levottomiksi, toisen suu vetäytyi heikkoon, kysyvään hymyyn. ”Turkki”, sanoi ohjaaja. ”Vaimoni turkki on varastettu.” Hänen äänensä oli sellainen, että kaikki huoneessa olijat kuulivat sen. Hiljaisuus. Mustalaiset istuivat selkä seinää vasten eivätkä aluksi tajunneet, mutta alkoivat sitten tajuta. Yhtä aikaa heidän suunsa vääntyivät irveeseen. Mutta silmät olivat kiinnijääneen pedon, epäinhimilliset, niissä ei ollut epäröintiä, masennusta tai toivoa – vain valppaus. Hiljaisuutta kesti. ”Henkilöllisyyspaperit. Minulla on siellä henkilöllisyyspaperit”, ohjaajan vaimo sanoi. Mustalaiset istuivat jähmettyneinä, hymyillen. Yksi näyttelijöistä nousi, huokaisi, ryhtyi sanomaan jotain, vaikeni ja istuutui takaisin. Nyt oli tuottajan vuoro. Liioitellun surkealla äänellä hän tivasi, oliko maksanut heille liian vähän. ”Maksoinko teille vähän?” kuului teatraalinen huudahdus. Mustalaiset eivät liikahtaneet, hymyilivät vain.
Täti tuli huoneeseen ja ilmoitti iloisesti, että kaikki on kunnossa, turkki löytyi, serkkutyttö oli käynyt viemässä roskia se yllään.
Näyttelijät kiroilivat, kuka venäjäksi, kuka jollain muulla kielellä, iskettiin nyrkkiä pöytään, tuottaja väänteli käsiään, ohjaaja käänsi katseensa lattiaan ja selkänsä mustalaisille. Mustalaiset olivat hiljaa, hymyilivät vain. Mikään ei ollut muuttunut, ei edes katse, joka oli yhä sama valpas, kylmä pedon katse. Ohjaaja sanoi olevansa todella häpeissään. Näyttelijät pudistelivat päätään, huokailivat, mumisivat, kolistelivat. Pöytäkin sai osansa. Mustalaiset hymyilivät. Ohjaaja jatkoi, että tämä oli ehkä hänen elämänsä kauhein päivä. Tuottaja seisoi vieressä silmät kosteina. Pyydettiin anteeksi vielä kerran. Mustalaiset hymyilivät ja alkoivat pikku hiljaa tehdä lähtöä, yhä selkä seinää vasten, katse entisellään. Ohjaaja lausui toivovansa todella, ettei yhteistyö jatkossa kärsisi tämän äärimmäisen typerän ja ikävän välikohtauksen takia. Mustalaiset olivat päässeet jaloilleen, hymyilivät ja liikkuivat kohti ovea silmät pälyillen ja selkä edelleen seinää vasten. Liikkuivat aivan kuin eivät ymmärtäisi, mitä puhuttiin, aivan kuin olisivat yhtäkkiä olleet outoon ja uhkaavaan tilanteeseen joutuneita kielitaidottomia ulkomaalaisia. Tuottaja levitteli käsiään, no kuulkaa nyt kaverit… kaverit hei… mehän pyysimme anteeksi täydestä sydämestämme, koko sielustamme… Mustalaiset pääsivät ovelle, tuottaja levitti käsiään vieläkin enemmän, astui askeleen miehiä kohti, vielä puoli askelta, enempää ei uskaltanut, eipä uskaltanutkaan. Mustalaiset poistuivat varovasti huoneesta, hymyillen ja selkä edellä, katse naulittuna lähestymistä yrittäneeseen tuottajaan.
Äiti tuli kysymään, miksi minä, sairas ihminen, toikkaroin ympäri taloa, haluanko kuolla vai, ambulanssi on täällä, lääkärit ovat odottaneet jo vaikka kuinka kauan. Sitten hän kääntyi kaikkien muiden puoleen ja voihkaisi, millainen ihminen minä oikein olen. ”Olisi edes vähän järkeä!” Kukaan ei ymmärtänyt, hän jäkätti omalla äidinkielellään. ”Mene pois”, sanoivat ihmisten katseet. Ilmoitin tulevani heti, äiti kääntyi, motkotti yhä itsekseen ja lähti. Viivyttelin. Toivoin, että mustalaiset ovat saaneet pukeuduttua, en halunnut kohdata heitä eteisessä. Keskimmäisessä huoneessa oli pimeää ja viileää, istahdin hetkeksi tuolille, serkkupoika kuorsasi matolla. Ikkunasta näkyi kaupunki, tuiskun himmentämät valot, ohi ajoi raitiovaunu.
Lääkärit, kaksi naista, istuivat huoneessani sohvalla, vallitsevan tunnelman vuoksi eivät osanneet edes olla ärtyneitä jouduttuaan odottamaan, vaan tunsivat itsensä epävarmoiksi. Puliukko oli ehtinyt tehdä itsensä tykö, kertoi koiran hännästä ja kysyi, kuinkahan paljon palkkaa ensiavussa maksetaan. Nuorempi vastasi, pultsari pudisti päätään ja vakuutti vilpillisesti, että tosi vähän. Näki, miten hän yrittää mielessään yhdistellä tunneista päiviä, päivistä viikkoja ja viikoista kuukausia. Jäi miettimään. Taisi saada ihan mukavan summan.
Kyllä, sääriluu on poikki, ei epäilystäkään, pitää lähteä sairaalaan. Lääkärit kysyivät, tarvitsenko paareja, pudistin päätäni. Pultsari tarjoutui taas tueksi, olin helpottunut, pääsenkin hänestä eroon, takataskussa oli muutama sata kruunua, alhaalla annan. Nyt avasi äiti taas suunsa ja sanoi, että totta kai tuodaan paarit, jos kerran jalka on poikki. ”Sinä tapat itsesi! Yhtään et huolehdi itsestäsi!” hän säksätti lautasta kuivatessaan. Tuijotin äitiä, en tiedä miltä näytin, mutta sellaiselta kuitenkin, että hän suuttui, napsautti suunsa kiinni kesken saarnan ja meni takaisin keittiöön. Täti tarjoutui herättämään poikansa ja lähettämään naisille kantoavuksi. Nousin nopeasti. Raivosta sinisenä, kivusta välittämättä nilkutin ulko-ovelle. Äyskäisin pultsarille, että auttaisi minulle kengän jalkaan. Mies hiippaili taas ja ilmeisesti suunta oli keittiöön päin.
Tuuli oli yltynyt entisestään, suorastaan myrskyksi, ja niillä muutamalla askeleella rapusta ambulanssiin olin vähällä taas kaatua. Pultsari tuki minua hiukan tai pikemminkin pysytteli itse pystyssä takertumalla minun hihaani. Huomasin, että hänen seuralaisensa, koiramaisen nöyrä nainen kurkisteli vastapäisen talon porttikongista, oli värjötellyt ja odottanut siellä koko tämän ajan. Pultsari viittasi tärkeänä kädellään, että tämä pysyisi kauempana. Menin sivuovesta autoon, löin pääni ja rojahdin istumaan. Lääkärit könysivät myös sisään, pultsari seisoi ulkona ja tavoitteli katsettani sanoakseen jotain tai kenties tarjoutuakseen mukaan, mutta onneksi, tällä kertaa todella onneksi, olin niin kiukkuinen, että kovetin sydämeni. Täynnä pyhää vihaa mulkoilin autonkuljettajan hattua ja kaljuuntuvaa takaraivoa. Ovi pamautettiin vauhdilla kiinni, tuulikin teki oma osansa.
Autonkuljettaja, vanha mies, ilkeä ja varmasti elinikäisessä kankkusessa – sellaisessa, joka menee ohi vasta kymmenen vuoden päästä, jos silloinkaan, ja vain siinä tapauksessa, ettei sinä aikana juo pisaraakaan – oli vihainen kuin ampiainen jouduttuaan odottamaan. ”Eikö se muka heti käy selväksi, jos on poikki?” hän rähisi lääkäreille, kun nämä yrittivät selittää, miksi heillä oli kestänyt. ”Jos epäillään, niin sitten epäillään, vittu, ettehän te täällä ala sitä kuvaamaan!” hän jatkoi kiukutteluaan. Mutta voimasanan jälkeen hän tyyntyi, tajusi itsekin menneensä liian pitkälle. Ja mumisi vielä muutaman sadattelun, mutta pikemminkin siksi, ettei v-sanallinen lause olisi jäänyt viimeiseksi.
Lähdimme liikkeelle. Katu oli kapea, ja auto vikuroi jäällä oikealle ja vasemmalle, muttei päässyt eteenpäin. Vanhus painoi vihaisesti kaasua niin että pyörät vonkuivat, mutta siinä me vain seisoimme. Äkkiä pultsarin pää vilahti ikkunassa. Ukko yritti auttaa työntämällä, mutta ei tehnyt sitä takaa vaan auton sivulta, kai siksi, että hänet huomattaisiin. Hän taisi kaatua, yhtäkkiä päänuppi ainakin katosi. Kuljettaja pisti nyt peruutusvaihteen päälle, se auttoi hieman. Pultsarin huohottava naama ilmestyi uudestaan esiin, nyt kädet olivat konepellillä ja hän auttoi autoa peruuttamaan, kunnes kuljettajan piti viittilöidä ukkoa pois tieltä. Taas vaihdetta silmään, ja viimein pääsimme ajamaan oikeaan suuntaan.
Kaupunki oli autio. Katuvalot hautautuivat ujeltavaan myräkkään ja tuiskupuuskiin, ja jostain syystä minä pidin siitä. Edes pääteillä ei ollut liikennettä, vaikka kello oli ehkä vasta kahdeksan. Pari kaupungin bussia. Yhtäkkiä hullu ambulanssikuski pani sireenit täysille. Kaikki säpsähtivät, ja vaikka kukaan ei sanonut mitään, kuski karjui taakse samalla kun tiirasi tietä: ”Tuiskuaa tien täyteen, hitto vie. Onko se niin vaikea käsittää?” Sitten hän pani taas sireenin pois päältä.
Lääkärit alkoivat keskustella hiljaa keskenään, venäjäksi, puhuivat puoliääneen. Ehkä siksi, etteivät ärsyttäisi hermoraunioita kuljettajaa, ehkä siksi, että autossa oli jostain syystä pimeää ja kylmää ja ulkona sää kuin maailmanlopun edellä. Katselin vaivihkaa nuorta hoitajaa. Hän oli kaunis niin kuin venäläiset aina siinä iässä, hänkin vilkaisi minuun, tosin ei varmaankaan minun takiani vaan enemmänkin uteliaisuudesta kummallista kotiani kohtaan. Kuuntelin heidän keskusteluaan. Keskustorilla pillastunut hevonen oli tänään tallonut naisen kuoliaaksi. Lisäksi useita oli loukkaantunut rytäkässä. Käänsin pääni pois. Suljin silmät ja kun avasin ne uudestaan auton hidastaessa mutkassa, näin etuikkunan ja tuulilasinpyyhkijöiden takana risteyksessä viulistit, kaksi mustalaista. He kulkivat kumarassa vastatuuleen, viulukoteloita rintaansa vasten painaen.
Mait Vaik
Mait Vaik (s. 1969) on muusikko, lauluntekijä ja kirjailija. Hän soitti bassoa ja teki kappaleita Vennaskond-yhtyeessä vuosina 1989–95. Vuodesta 2002 hän on vaikuttanut Sõpruse Puiesteessa. Useat muutkin kokoonpanot ovat esittäneet hänen sanoittamiaan lauluja. Yhteensä hänen sanoituksistaan on sävelletty 150 kappaletta.
Vaikilta on ilmestynyt runokokoelma Kõigil on alati õigus (2012), romaani Juss ja vennad (2013) ja novellikokoelma Tööpäeva lõpp (2014). Novellista Puhtus hänet on palkittu Tuglaksen novellipalkinnolla vuonna 2015.
Seurailen, mitä Virossa julkaistaan, mutta lopulta ryhdyn lukemaan jotakin melko sattumanvaraisesti – silloin kun jokin vetoaa minuun henkilökohtaisesti. Juss ja vennad -romaanista ilmestyi paljon myönteisiä kritiikkejä, mutta sitten kun tv- ja radiohupailija, ”kirjallisuusministeri” Mart Juur vakuutti, että Mait Vaik on hauskinta virolaista proosaa miesmuistiin, olin varma, että kannattaa syventyä, siinä on pakko olla jotakin. Enkä ole joutunut pettymään. Valitsin näytteeksi novellin Gruusialainen elokuva, koska se on reipasta, mielikuvitusrikasta, hirtehistä ja vangitsevaa ja siksi erinomainen tiivistelmä Mait Vaikin kertojantaidoista. Pidän myös Vaikin joustavista, ilmaisuvoimaisista lauseista. Joskus ison alkukirjaimen ja pisteen välissä on viiltävän tarkka, lyhyt lause, mutta joskus sinne mahtuu vaikka mitä, eikä lukijan eteneminen silti ole hankaa.