Kuva: Evamaria Keränen.
Mika Keränen on arvostettu ja palkittu tartonsuomalainen lasten- ja nuortenkirjailija, joka valittiin vuonna 2018 Tarton kaupunginkirjailijaksi. Lisäksi Keränen kääntää ja opettaa suomen kieltä.
Mika Keränen toimi Viro-instituutin Suomen toimiston toiminnanjohtajana vuosina 2002-2006. Hän oli ensimmäinen suomalaislähtöinen instituutin toiminnanjohtaja, vaikkakin eli jo tuolloin Tartossa. Tekstissään Keränen avaa omia instituutin vuosiaan.
vt. eesti keeles all!
Mika Keränen, toiminnanjohtaja 2002-2006
Ensimmäinen työpäiväni Viro-instituutissa oli samana päivänä, jolloin keskimmäinen tyttäreni Emma syntyi. Se päivä oli 1. helmikuuta 2002. Aloitin työt tapaamalla alan toimijoita ja törmäsin muutamaan ihmiseen, jotka sanoivat päin naamaa, että pestini kuuluu virolaiselle. Eräs heistä oli suomalainen kulttuurivaikuttaja, toinen Viron kulttuuriministeriön työntekijä.
Vastaukseni molemmille henkilöille oli sama. En päättänyt itseni palkkaamisestani. On hyvä muistaa, että vuonna 2002 en ollut tunnettu lastenkirjailija Virossa. En ollut kirjoittanut vielä yhtään mitään. Olin kääntäjä Tartosta, nuori suomalainen, joka oli jostain kumman syystä koukussa Viroon. Ymmärsin kriittisiä puheenvuoroja. Niiden lausujat olivat vain huolissaan instituutin Helsingin toimiston tulevaisuudesta. Onneksi heidän pelkonsa osoittautui seuraavan neljän ja puolen vuoden aikana aiheettomaksi. Sydämeni lienee Viron muotoinen.
Uusi työpaikkani sijaitsi mitä parhaimmalla paikalla Mariankadulla. Kun muistelen muuttoani, mieleeni tulee ensimmäisenä liettualainen Stase Rajala, joka johti Suomen ja Liettuan kulttuurisuhteita vaalivaa Donelaitis-seuraa. Keskustelimme paljon kulttuuritapahtumien järjestämisestä ja siinä sivussa Stase tutustutti minut liettualaiseen ruoka- ja juomakulttuuriin. Minusta oli kodikasta, että Latvia ja Liettua olivat samassa rappukäytävässä Viro-instituutin ja Tuglas-seuran, Suomen Viro-yhdistysten liiton ja Enterprise Estonian kanssa. Tulin hyvin toimeen kaikkien kanssa, ainakin omasta mielestäni. Olimme jonkin verran kilpailijoitakin. Jokainen instituutio kun joutuu selvittämään rahoittajilleen, mitä on saanut aikaiseksi. Otin kilpailuaseman kuitenkin huumorilla. Minusta tapahtuman järjestäjän nimi ei ollut olennainen. Tärkeintä oli se, mitä tapahtui.
Rahoituksen saanti oli usein hankalaa. Voin kuitenkin todeta, että sain toteuttaa unelmiani, Kinobussin kahden viikon Suomen kiertue on näin jälkikäteen ajatellen suorannainen ihme. Rahoitus tuli usein Viro-instituutin ystävät ry:ltä, jonka johtokunnan jäsenillä oli paljon vaikutusvaltaa Suomessa. Muistan elävästi, miten eräs taidevalokuvaja ilmoitti pari viikkoa ennen taidenäyttelyn avajaisia, että hän tarvitsee neljä videolaitetta ja kuvaruutua näyttelyynsä. Lupasin tehdä, mitä voin. Apu löytyi silloinkin Viro-instituutin ystävien avulla. Suomalainen Viroon toimintaansa laajentava äänitekniikan yritys löytyi sponsoriksi Yleisradion kontaktin kautta. Kun järjestimme Tuglas-seuran ja muiden Viro-toimijoiden kanssa Lennart Meren muistoseminaarin vuonna 2006 Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa, saimme salin ilmaiseksi käyttöömme kiitos eräälle Viro-instituutin johtokunnan jäsenelle.
Instituutin ystävät ei ollut minulle raha-automaatti. Jouduin usein selvittämään heille perin pohjin, mitä olen taas touhuamassa. Se oli hyvä koulu minulle. Opin suunnittelemaan tapahtumia ja kun tapasin suomalaisia yhteistyökumppaneita, tiesin tarkkaan, mitä odotamme ja mitä saamme tarjota.
Vuodet 2002-2006 olivat arvokkaat oppivuoteni. Yliopistotutkintoni on Tartosta, kulttuurityön ammattitaito Helsingistä. Olen sydämestäni kiitollinen, että minut etsittiin Tartosta tukemaan Suomen siltaa. Työni Helsingissä motivoi minua myös kirjoittamaan. Nyt, kun käyn Suomessa “virolaisena“ kirjailijana joko Viro-instituutin, SVYLin tai Tuglaksen kutsumana, tunnen, että olen hyvissä käsissä. Tiedän myös, miten paljon työtä se vaatii. Arvostan siksi heidät työtänsä todella paljon. Suvilahden Viro-keskus on Talsingin sydän.
Mika Keränen,
Johtaja 2002 – 2006
//
Mika Keränen, Soome esinduse juhataja 2002-2006
Minu esimene tööpäev Eesti Instituudis oli siis, kui mu keskmine tütar Emma sündis. See oli 1. veebruaril 2002. Kui ma hakkasin tegema oma tööd, kohtudes nii eestlaste kui ka soomlastega, öeldi mulle paaril korral otse näkku, et see on eestlase töö. Nii ütles mulle üks kultuuritegelane Soomes ja üks ametnik kultuuriministeeriumis.
Minu vastus oli mõlemale inimesele sama. Mina ei otsustanud selle üle, et mind palgata. On hea pidada meeles, et aastal 2002 polnud ma tuntud lastekirjanik. Ma polnud kirjutanud mitte midagi, olin tõlkija Tartust, noor soomlane, kes õppinud eesti keele selgeks mingil kummalisel põhjusel.
Pean mõlemast inimesest lugu, kes mulle otse ütlesid, et ootasid kedagi teist instituudi Soome filiaali. Koostöö nende kahe inimesega kujunes järgmise nelja ja poole aasta jooksul väga meeldivaks. Mõlemad inimesed olid olnud siiralt mures instituudi Helsingi filiaali tuleviku üle. Mul on hea meel, et nende hirmud olid alusetud. Need, kes mind tunnevad, teavad, et minu süda on Eesti kujuga.
Seadsin ennast sisse Mariankatul. Kui ma mõtlen sellele ajale, tuleb mulle esimesena meelde üks kolleeg, kes tegeles Leedu ja Soome kultuurisuhetega. Mul klappis väga hästi proua Stase Rajalaga, kes töötas Soome-Leedu sõprusseltsis, mille nimi oli Tuglase Seltsi eeskujul Donelaitise Selts. Me vestlesime tihti pikalt kultuurikorraldusest ja Stase tutvustas mulle ka Leedu toidu- ja joogikultuuri. Mulle väga meeldis, et Läti ja Leedu olid samas püstakus instituudi ja Tuglase Seltsiga. Sain enda arvates kenasti läbi kõigiga, aga samas olime tollal pisut konkurendid ka. Iga asutus peab ju aruannetes näitama, millega tegeldakse. Minu jaoks ürituse korraldaja nimi polnud oluline. Kõige tähtsam oli see, et mõni tore Eestit tutvustav kultuuriüritus üldse toimus. See, kes ürituse korraldas, pole ju üritusele saabuvale inimesele oluline. Põhiline on see, mis toimub.
Kultuuriürituste eelarvete koostamine on suur kunst ja mõnikord raha leidmine polnud sugugi lihtne. Võin siiski uhkusega öelda, et kõik suured üritused, mida ma tahtsin teha, leidsid ikkagi rahastuse. Kõige olulisem rahalaegas oli minu jaoks Eesti Instituudi Sõprade Selts (Viro-instituutin ystävät ry). Kõik seltsi juhatuse liikmed tegutsesid olulistel positsioonidel Soome ühiskonnas ja neid pokkerimängija moodi petta ei saanud – pidin tõesti selgitama põhjalikult, mis plaanid mul on, kellega teen koostööd ja kuidas ma kavatsen eelarve üles ehitada. See oli minu jaoks hea kool. Niimoodi õppisin planeerima tegevusi ja kui ma suhtlesin juba Soome partneritega, teadsin täpselt, mida soovisin.
Kui ma mõtlen sellele ajale tagasi, saan aru, et Eesti Instituut oli minu jaoks kool. Ülikooliharidus kultuuri vallas on mul Tartust, reaalsed töö tegemise oskused Helsingist. Olen tänulik siiani selle üle, et mees Tartust kutsuti Soome silla talaks.
Lõpuks pean kindlasti lisama veel ka seda, et kui ma olin korraldanud aastaid kultuuriüritusi Eesti tipptegijatele Soomes, kasvas ka minu isu ise kirjanikuks saada. Nüüd, kui ma olen esinema oodatud kirjanik ja käin Soomes kas Eesti Instituudi, Soome-Eesti Seltside Liidu või Tuglase Seltsi kutsel, tunnen, et olen seal väga heades kätes. Lisaks sellele tean, kui suur ja mahukas ettevõtmine on kultuuri eksport ja seetõttu hindan nende inimeste tööd väga kõrgelt. Nad on Eesti tuletornid Soomes, nad on Eesti majakad.
Mika Keränen,
Juhataja 2002 – 2006