Miesten kanssa merellä eli mitä opin tänä kesänä itsestäni ja Virosta ja miten rakensin Suomen siltaa.
”Hullu! Miesseurassa merelle? Jollain veneellä? Hulluhan sinä olet! Ei kai se sentään mikään soutuvene ole? Eihän siellä voi käydä edes suihkussa! Mitä jos siellä pitää päästä vessaan? Äiti, sinun iässäsi!”
Tällaisen kysymystulvan vyörytti tytär niskaani, kun suomalainen tuttavani Eero Haapanen, lintuharrastaja ja toki myös oppilaani, ehdotti minulle veneretkeä merelle. Reissun kohteena olivat Kolganlahden pikku saaret, siellä oli tarkoitus havainnoida luontoa ja lintuja sekä haastattaa paikallisia asukkaita. Eero Haapasella on nimittäin tekeillä kirja vuonna 1943 lähteneistä virolaisista venepakolaisista, joita myös suomalaiset salakuljettajat kyyditsivät lahden yli.
Reippaana opettajana olin lupautunut auttamaan oppilastani kääntämisessä ja yhteyshenkilöiden löytämisessä. Toista matkakumppania en edes tuntenut enkä ehtinyt googlatakaan (onneksi) – myöhemmin sain tietää, että Erkki Lampén on sosiologi, kolumnisti ja ammattiretkeilijä, joka on 2000-luvulla tehnyt kävely-, pyörä-, hiihto- ja venevaelluksia halki Suomen, mm. patikoinut yksin Helsingistä Jäämerelle.
Omat matka- ja retkeilykokemukseni olivat tällaisiin konkareihin verrattuna varsin vaatimattomat, vaikka eipä se mikään salaisuus ole, että olen itsekin joskus seikkaillut, käynyt patikka- ja venevaelluksilla, melonut ja retkeillyt soilla ja tehnyt pari villiä automatkaa. Onneksi minulla ei ollut aikaa analysoida tai vertailla. Vastasin myöntävästi jo ennen kuin kysymystä oli kunnolla edes esitetty. Vasta sitten, kun tytär pommitti minua kysymyksillään, huolestuin hieman. Menemmekö veneellä – siis tavallisella soutuveneellä? Minullahan alkaa vatsaa kääntää jo Tallinnan laivalla! (Vessassa ja suihkussa käymistä en siinä vaiheessa edes miettinyt. Kai ne jotenkin hoituisivat!) Poikani rohkaisi sanomalla, että omalta mukavuusalueelta ulos murtautuminen on kuulemma aina arvokas kokemus.
Ja niin minä sitten lähdin. Tapasin matkatoverini perjantai-iltana Tallinnan satamassa, mistä ajoimme Ihasaluun. Rannassa meitä odotti pieni soutuvene Kaisla 525 eli 525 cm:n pituinen venho, joka lastattiin ääriään myöten täyteen retkivarusteita. Jalkatilaa sai oikein etsiä kaiken tavaran seasta. Lähdimme matkaan kohti pientä Rammun saarta. Metri metriltä veneen loitotessa rannasta aloin sulkea pois kotoisen mukavuusalueen askareita, kaikenlaisia ennakkokäsityksiä suomalaisista sekä miehistä ja päätin nauttia joka hetkestä ja edessä odottavasta seikkailusta. Elämäähän tämä vain on!
Seikkailua ei tarvinnutkaan odottaa kauan, sillä pian saimme nauttia kaikissa punaisen sävyssä hohtavasta auringonlaskusta, joka värjäsi meren vaaleanpunaiseksi vaahdoksi. Ei tarvinnut ajatella mitään, murehtia eikä jutella, sai vain nauttia. Niin yksinkertaista se oli, niin itsestäänselvää ja käsinkosketeltavaa – omin silmin nähty ihme. Tärkeintä sillä hetkellä oli hiljaisuus. Ajatuksissa alkoi muotoutua matkaviisaus numero 1: ole vain hiljaa, jos sanat eivät riitä kertomaan, mitä koet. Matkatoverini tuntuivat jo tietävän sen.
Rantauduimme Rammun saarelle säkkipimeässä, ja kaikki tarvittavat toimenpiteet – veneen vetäminen rantaan, leiripaikan etsiminen, telttojen ja makuusijojen pystyttäminen, ruokailu ja iltatoimet – piti suorittaa otsalampun valossa ja käsikopelolla. No, joka tapauksessa jalkojen alla oli kuivaa maata. Aamulla tajusin olevani saarella, jonne en ollut jalallani ennen astunut. Rammu sijaitsee Kolganlahdenssa, kuuluu Jõelähtmen kuntaan ja on noin yhden neliökilometrin kokoinen hevosenkengän muotoinen pikkuruinen saari, jossa kasvaa katajia, pihlajia ja neuvostoaikana istutettuja mäntyjä. (Ennen sotaa saarella oli 76 asukasta, mutta vuonna 1952 saarelaiset pakotettiin pois saaresta.)
Hihkuin riemusta, kun löysimme kitukasvuisten puiden alta violetteja kangasajuruoholaikkuja. Kun keitin aamuisen pikakahvin sijaan teetä tuoreesta kangasajuruohosta, miehet katsoivat minua epäuskoisina. Mitä? Ruohosta teetä? Heidän yllätyksekseen en alkanut nähdä näkyjä. Tai ehkä sittenkin! Löysimme saarelta heinittyneen hautausmaan – ja voi ihmettä – jopa pienen seurueen sekä papin, jotka olivat kokoontuneet tuohon kalmistoon. Suomen-pojan Hugo Klamasin (1925–2005) haudankin löysimme ja tapasimme Klamasin sukuseuran jäseniä. Se oli sitä Suomen sillan rakentamista.
Mutta meri kutsui, ja puolen päivän aikaan lähdimme seuraavalle pikku saarelle Malusille. Malusin saaristo sijaitsee Kolganlahdessa ja muodostaa kolmen saaren ketjun, johon kuuluvat Pohjois-Malusi, Välikari ja Etelä-Malusi.
Olin henkisesti valmistautunut ihaniin hiljaisuuden hetkiin, mutta tälläkin kertaa luonnolla oli omat suunnitelmansa. Pieni sorainen, ruusua kasvava saariketju oli täynnä vaikka minkälaisia meri- ja vesilintuja. Matkatoverini eivät pysytelleet enää lainkaan hiljaa, vaan naksuttivat superhienoja kameroitaan ja huudahtelivat muutaman sekunnin välein uusia suomenkielisiä linnunnimiä. Kasasin itseni nopeasti, sillä oli varustautunut biologisiskoni vironkielisellä lintukirjalla, jossa oli myös suomenkieliset nimet.
Yritin opiskella:
kormoran – merimetso
laululuik – laulujoutsen
kühmnokk-luik – kyhmyjoutsen
väiketüll – pikkutylli
plüü – tundrakurmitsa
väikerüdi – pikkusirri
värbrüdi – lapinsirri
soorüdi – suosirri
kivirullija – karikukko
ja niin edelleen ja edelleen.
Lintuja riitti ja minulla kiinnostusta. Lopulta miehetkin innostuivat ja jakoivat minulle armollisesti tietouttaan ja lainasivat jopa kiikareitaan. Tunsin olevani kuin kielitaidon omaksumisen äärellä (sirrit erotan yhä). Opin matkaviisauden numero 2: reissussa ei kannata hävetä tietämättömyyttään, kannattaa olla utelias ja avoin oppimaan.
Olisimme sinä päivänä ehkä ehtineet valoisan aikaan takaisin leiriin, jos Eeron haukankatse ei olisi havainnut luodolla makailevia hylkeitä. Nyt saatoin soveltaa molempia matkaviisauksia: hiljaa mutta uteliaasti lähestyimme hyljekiveä. Mitä lähemmäs pääsimme, sitä enemmän hylkeitä luodolla huomasimme. Pulskat hyljerouvat ottivat aurinkoa ja kinastelivat parhaista lepopaikoista. Kun ne huomasivat meidän veneemme, ne liukuivat kiveltä veteen ja tarkkailivat sieltä tulijoita. Tajusimme äkkiä olevamme 20-päisen hyljelauman keskellä. Kaiken lisäksi hylkeet osoittautuivat varsinaisiksi huippumalleiksi, jotka osasivat poseerata ja esitellä kauneuttaan. Kun aurinkokin alkoi vielä laskea, oli parasta vain olla hiljaa. Hahmottelin matkaviisauden numero 3: luonnosta kannattaa nauttia sillä hetkellä eikä yrittää ikuistaa sitä ehdoin tahdoin (toverini katselivat suurimman osan ajasta tätä ihmeellistä näytelmää kameran linssin läpi). Olimme kaikki silti onnellisia, liikuttuneita ja vaikuttuneita!
Myönteisiä elämyksiä riitti paluumatkallekin, kun piti taittaa matkaa pimeässä vastatuuleen. En pelännyt pimeää enkä aallokkoa enkä edes sitä, että otsalampun valossa emme pystyisi luovimaan vedenalaisten karien ohi. Venettä emme saaneetkaan enää yöllä tuotua leiripaikan lähelle. Hapuilimme käsikopelolla männikön läpi saaren toiseen päähän leiripaikkaamme. Uskomatonta, miten pelkkä teltta voi sellaisella hetkellä tuntua turvalliselta kodilta. Matkaviisaus numero 4 oli valmiina: illalla/yöllä on todella mukava käydä nukkumaan kuivaan paikkaan.
Seuraavaksi päiväksi tuuli oli noussut ja hullunrohkeat matkatoverini katsoivat viisaimmaksi palata mantereelle ja jatkaa seikkailuja kuivalla maalla. Mutta se on jo kokonaan toinen tarina, kun etsimme Etelä-Virosta kuningaskalastajia.
Korostan oppimiani matkaviisauksia.
Menkää merelle, metsään ja suolle – olkaa hiljaa, olkaa uteliaita, nauttikaa hetkestä, mutta koettakaa löytää itsellenne yöksi kuiva makuusija! Vastatkaa joka tapauksessa aina ”kyllä”, jos joku kutsuu teidät mukaansa merelle.