Tarttolainen runoilija Carolina Pihelgas teki ensiesiintymisensä suomennettuna Viro-instituutin julkaisemassa Nippernaati-kokoelmassa viime vuonna. Pihelgas esiintyy 17.–18.6. kaksi kertaa Lahden Runomaratonilla, joka on VII Suomalais-ugrilaisen maailmakongressin virallista oheisohjelmaa.
Meillä on nyt ilo ja kunnia julkaista Carolina Pihelgasilta näitä Lahden esiintymisiä varten vasten kirjoitettu vaikuttava runo Kirje kotoa. Sen on suomentanut Anniina Ljokkoi, kuten kaikki Pihelgasin runot.
Carolina Pihelgas: Kirje kotoa
1.
rakas lapsi,
täällä meillä ei ole enää aikoihin ollut sotaa
mutta se ei tarkoita, että se jossain muualla
olisi hetkeksikään tauonnut
sillä sota
sota on kuin iho, joka kasvaa takaisin
ja ihmisethän tykkäävät
kaatua itsensä rikki
2.
sinun ukkisi
ei koskaan puhunut siitä
millaista oli kasvaa sota-aikana
hän ei ylipäätään puhunut kovin paljon
mutta ei varsinkaan siitä
miten hän pelkäsi lentokoneita
ja pimennettyä kaupunkia
junien tummaa rahinaa
sotilaiden manttelinharmaata
tiheää hiljaisuutta vanhempien välillä
huomenen musta maito sitä me juomme illat
hän olisi voinut aloittaa oman tarinansa
silloin kun minä olin pieni…
mutta ei tehnyt sitä koskaan
sodan loppuessa minun isäni oli
9-vuotias
ja nähnyt jo yhtä ja toista
varjoja ja punalippuja
kuolonkankeutta ja tyhjää vatsaa
pieni poika kuin raunio-
kaupunki, joka ei lähtenyt enää
koskaan kunnolla kasvuun
3.
naiset, jotka hengittävät auringonnousussa punaista savipölyä,
tietävät, mitä sota on
heidän tyttärensä, joilla on vielä palaneenkäryä hiuksissaan
koska koulu poltettiin maan tasalle,
tietävät, mitä sota on
pojat, jotka ovat tuskin kalašnikovia suurempia,
osaavat silti ampua osuman ihmiseen
sedät, joiden ovelle palaa vanhimmasta lapsesta
illalla vain pää
tädit, jotka kulkevat aina mustissa
siskot, jotka sen jälkeen, kun viisitoista sotilasta
pysäyttivät heidät kotimatkalla,
kaivoivat itselleen haudan
veljet, joiden sormenkynnet kiskottiin
vankilassa yksi kerrallaan
ennen kuin heidät hirtettiin väärien syytösten nojalla,
tietävät mitä sota on
he tuntevat sen käheän hengityksen niskassaan
sen polttavat sormet selässään
ja päättävät lähteä
koska sota ei tule koskaan valmiiksi
se on kuin imeytetty multaan
kirjoitettu vereen
ilma on sitä paksunaan
ja me juomme sitä kuin janoiset
jotka eivät ole eläessään nähneet mukin mukia
sitä me juomme päivät ja aamut sitä me juomme yöt
juomme ja juomme
4.
hän sanoi: en pysty enää koskaan katsomaan merta
tuntematta vihaa. kumiveneessä tuli taivaanrannasta
minulle vihollinen, aaltojen pauhu kuin kiukkuisen eläimen kuriseva vatsa
vain odotti seuraavaa suupalaansa. puristimme silmät kiinni
ja pitelimme lujasti heinillä täytetyistä pelastusliiveistä
ainoasta talismanista sillä matkalla
me luomme haudan ilmoihin se ei ole ahdas maata
se ei ole niin kylmä, siskot ja veljet
joka syksy sytytän kynttilät
rantaviivalle yön tummuuteen
5.
sota on klišee
tasan niin kauan kunnes pommeja alkaa putoilla
Talossa asuu mies joka käärmeillä leikkii kirjoittaa
kun hämärtäy Saksaan kirjoittaa
kultakutrisi Margarete
kaverini pohtivat:
onko nyt niin kuin kolkytluvulla
tuleeko kolkytluvun jälkeen nelkytluku
puhuuko meissä jo pelko
se sama pelko, joka peittää silmät, korvat, suun
se josta tulee sydämen vankityrmä
6.
se ettei sotaa voi koskaan ihan täysin jättää taakseen
selviää vasta myöhemmin
kannat sitä tunnollisesti mukanasi
kuin tärkeää pakettia, joka uskottiin sinulle
ja joka pitäisi toimittaa perille, se vain että
osoite on vaihtunut tai kadonnut
vanhat tottumukset jäävät, vilkkailla kaduilla
vedät yhä päätä hartioiden väliin, etsit yhä
suojapaikkaa
sen kirjoittaa ja tulee ulos
ja tähdet välähtelevät
missä on paikka, jossa olisimme turvassa
missä on maailma, joka ei olisi niin vieras
7.
kun vihollinen hyökkää, on
myöhäistä, sota tulee aloittaa paljon
aiemmin, vihollinen täytyy havaita
silloin, kun se vasta miettii
silloin, kun se vasta suunnittelee
viheltää koiransa luo
täytyy seurata, tallentaa
ottaa tähtäimeen, kiinni
pidättää, kuulustella
kiduttaa, pistää puhumaan
juutalaisensa viheltää luo
paras sota on vältetty
sota. jollei teillä ole pahoja
aikeita, ei ole mitään
pelättävääkään. jollei teillä ole
mitään salattavaa, niin mikä
ongelma tässä sitten on?
8.
pilvet liikkuvat aina nopeammin
tuuli muuttaa suuntaa
luonto levittää lonkeronsa
ajaa ihmiset liikkeelle
sillä kaivo on kuiva
eikä maa kanna
hiekkaan ei kannata lyödä lapiota
sota on kuin iho
kaikki pienet pisteet
kasvavat yhteen suureksi
irvileuka sotaparoni
luottaa maahan haudan
komentaa meitä soittakaapas tanssin tahtia nyt
ja me tanssimme
käsittämätön ilme kasvoillamme –
onko joku ohjelmoinut
meihin askeleet
vai osaammeko ne itse alusta asti
sota on kuin iho
rakkaan selässä
lapsen polvissa
omissa käsissäsi:
karhea ja kuiva
(Sitaatit ovat Paul Celanin runosta Kuolemanfuuga, suomentanut Tuomas Anhava, julkaistu mm. teoksessa Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta, Otava 2003.)