Täytyy olla rehellinen. Kuulun virolaiskulttuurin kohderyhmään Suomessa virolaistaustani takia. Mielestäni on ihanaa, kun synnyinmaani kulttuurista tuodaan parhaita paloja myös Suomeen. Siksi yritän aina päästä kokemaan uusia elämyksiä, kun kalenteri antaa siihen mahdollisuuden. Samalla toivon, että muutkin hyödyntävät näitä mahdollisuuksia.
13. huhtikuuta ohjelmassa oli niin lupaava jazz-konsertti, että pyysin jopa suomalaissyntyisen puolisoni sekä hyvät perheystävätkin mukaan. Myönnän, etten tuntenut Kristjan Randalun musiikkia entuudestaan. Tiesin kyllä, että hänen isänsä on ollut yksi Viron parhaita konserttipianisteja, ja useat virolaiset tietävät, että Randalut muuttivat Saksaan, kun Viro oli Venäjän ikeen alla. Oli mielenkiintoista nähdä ja kuulla, että Saksassa on kasvanut uuden sukupolven pianisti, tällä erää siis jazz-pianisti.
Konserttia mainostettiin vahvasti virolaisen musiikin konserttina, ja tottahan toki se vetosi tunteisiini. Katsottuani yhtyeen muita nimiä, huomasin että siinähän oli koolla melko kansainvälinen porukka: rumpuja soitti suomalainen Markku Ounaskari ja kontrabassoa norjalainen Mats Eilertsen. Kristjanin suonissa virtaa virolainen veri, mutta kulttuurisia vaikutteita hän on varmasti saanut kotipiirin lisäksi Saksasta sekä opinpoluilta Englannista ja Yhdysvalloista. Siinäpäs onkin filosofinen pohdinta – mitä on siinä tapauksessa virolainen musiikki?
Joka tapauksessa konsertti oli erinomainen. Kristjan hallitsee pianotekniikkaa erinomaisesti, ja näkee, että asteikkoja ja murtosointuja on treenattu lapsesta lähtien. Kristjanin sävellyksissä johtorooli lankeaa usein juuri pianolle. Seurueemme mielestä tyyli muistutti paikoitellen jopa Chick Coreaa tai Keith Jarrettia, jonka Kölnin konsertti vuodelta 1970 on ehdoton suosikkini.
Konsertti oli mukaansatempaava ja loppui koko seurueemme mielestä liian nopeasti. Olisimme halunneet kuunnella lisää taitavaa musisointia ja mielenkiintoisia kappaleita. Mukava, että myös suomen kieltä hyvin puhuva Kristjan esiintyi trionsa kanssa Suomessa. Jälkikäteen mietin, olisinkohan eksynyt Musiikkitalon ravintolaan, mikäli mainoslauseessa olisi ollut vain kansainvälinen huipputiimi? Toivottavasti olisin.