”Onko tämä sitä propagandaa vai ihan oikea kirja?” kysyi Kadrin päiväkirjaa selaillut rouva Martin markkinoilla Helsingissä. Vastasin että sekä että. Kirja on nimittäin todella herkullinen sekoitus klassista tyttökirjaa, perivirolaista romaania ja neuvostoyhteiskunnan kommunistista kasvatusohjelmaa, jota voi toki kutsua myös propagandaksi.
Silvia Rannamaan kirjoittama Kadri oli ensimmäinen virolainen ”tyttökirja” ja kipeästi kaivattu lisä nuorten kirjahyllyyn Neuvosto-Virossa. Kirja kertoo päiväkirjan muodossa 13 – 14-vuotiaan Kadrin kasvukivuista sodanjälkeisessä köyhässä Tallinnassa. Kadri asuu mumminsa kanssa kosteassa kellariasunnossa, hänen äitinsä on kuollut ja isä kadonnut sodan pyörteissä länteen. Näistä lähtökohdista alkaa Kadrin ponnistelu kohti parempaa elämää.
Yhdessä tytön kanssa ponnistelee myös vasta luotu neuvostoyhteiskunta, jossa kaikki on rakennettava alusta uudelleen, sekä kerrostalot että uusi neuvostokulttuuri. Nousujohteinen juoni päättyy uuden hissitalon moderniin maisema-asuntoon.
Tallinnalaisessa puutalossa raitiovaunun kolistellessa ohi on helppo eläytyä Neuvosto-Viron suosituimman nuortenkirjan maailmaan. Piiput tupruavat, kun asuntoja lämmitetään puulla, pihan sulkee vähän vinossa oleva aita, pihavajojen ja autotallien ovet on maalattu useilla eri väreillä, mitä maalia kenelläkin on sattunut olemaan. Vastapäisen talon pitsiverhon takana vilahtava vanha nainen voisi olla tyttökirjan mummi. Kirjan julkaisusta on tosin kulunut jo sen verran aikaa, että nyt se voisi olla jo isoäidin ikään ehtinyt päähenkilö Kadri.
Kadri ilmestyi vuonna 1959 ja sen jatko-osa Kasuema eli ”äitipuoli” vuonna 1963. Molemmista on otettu uusia painoksia vielä 2000-luvullakin. Vaikka kirjat ovat auttamattoman vanhanaikaisia, niitä luetaan edelleen. Ne ovat saavuttaneet Virossa klassikon aseman ja löytyvät myös koulujen äidinkielen opetussuunnitelmista viidesluokkalaisten kirjalistoilta. Olen kuullut varsinkin poikien vastustavan Kadrin lukemista, mutta vauhtiin päästyään lukevan sen melkein yhdeltä istumalta loppuun. Juoni varioi ruma ankanpoika -tarinaa ja tempaa mukaansa. Lähes kaikki virolaiset ovat lukeneet Kadrinsa, osa moneen kertaan. En tiedä johtuuko kirjan valtavasta suosiosta, että virolaisissa tutuissani on ainakin kymmenen Kadria.
Itsellenikin Kadri oli voimakas lukuelämys. Tytön sydäntäraastava kohtalo ja samastuttava tunteiden vuoristorata avasivat tarinan tuonaikaisella heikommallakin kielitaidolla. Tunsin päässeeni kurkistamaan itselleni vieraaseen kulttuuriin kiehtovalla tavalla. Koska olen syntynyt ja kasvanut Neuvostoliiton ulkopuolella, Suomessa, tuntui kirjan pioneereissa ja vakoilijoissa tiettyä eksotiikkaa.
Kun otin Kadrin suomentaakseni, pääsin tarkastelemaan sitä sana sanalta. Siitä alkoi tulla esiin enemmän ja enemmän kulttuuripiirteitä, jotka eivät olleetkaan minulle itsestäänselviä. Neuvostoliittolaisia ilmiöitä kertyi pitkä lista.
Otin selvää, millaista se lasten pioneeritoiminta tarkalleen ottaen oli rintamerkkeineen ja huiveineen. Luin virolaisperheiden ristiriitaisesta suhteesta koko järjestöön ja ymmärsin, miksi mummi ei olisi päästänyt Kadria mukaan pioneereihin. Vakoilijoiden merkitys valkeni minulEesti Päevalehenle Neuvostoliiton historiaan tutustuessani. Kadrin ja tämän ystävien Annen ja Urmaksen perheiden asuinolosuhteista pääsin jyvälle, kun luin Neuvostoliitossa tavallisista kommuuniasunnoista. Aloin katsella Tallinnan neuvostoaikaisia kerrostaloja uusin silmin – sekä sympaattisia puutaloja että niitä harmaita kivi- ja tiilitaloja, jotka herättävät meissä usein inhoa. Aikanaan ne olivat unelmien täyttymys ihmisille, jotka olivat Kadrin perheen tavoin menettäneet kotinsa sota-aikana.
Kadrin suomennostyössä minulle oli tärkeintä onnistua välittämään sen tunnelma niin, että lukijakin pääsisi solahtamaan Kadrin parsittuun mekkoon. Halusin siis säilyttää suomennoksen mahdollisimman aidon oloisena – en tehnyt pioneereista partiolaisia, uuden vuoden juhlasta joulujuhlaa tai Pionerskaja Pravdasta yksinkertaisesti sanomalehteä. Kulttuurierojen lista päätyi selityksineen suomennoksen loppuun, jossa se toivottavasti auttaa nuorempia lukijoita ymmärtämään paremmin Kadrin maailmaa.
Kadrin kirjoittamisesta tiedetään, että neuvostoyhteiskunnalle leimallinen pioneeritoiminta lisättiin siihen kustannustoimittajan pyynnöstä. Kirjailija Silvia Rannamaa ei halunnut alkuperäistä käsikirjoitusta myöhemmin julki, eikä sitä kuulemma ollut enää tallessakaan. Rannamaa kertoi Eesti Päevalehen haastattelussa vuonna 2005 olevansa täysin sinut käsikirjoitukseen tulleiden täydennysten kanssa. Poliittiset olot oli otettava huomioon, hän sanoi.
Näin Kadrista syntyi monikerroksinen kertomus, josta eri ikäiset lukijat löytävät erilaisia tasoja. Propagandistisilla piirteilläkin alkaa olla jo runsaasti kulttuuriarvoa aikansa kuvaajana.