Isän kuolema
Suomentanut Hanna Samola
Joskus lukion alkuaikoina Laura ja minä suutelimme. Istuimme kädet toistemme käsissä yliopiston kahvilassa, jossa tee maksoi 40 senttiä. Joimme ämpärikaupalla teetä, suutelimme ja kävelimme ja suutelimme, mutta sitten kaikki loppui. Minä olin tietenkin nuori ja tyhmä, ja Laura oli vielä nuorempi. Emme osanneet rakastaa toisiamme. Riitelimme jostakin typerästä ja ikävästä. Minä syytin Lauraa, hän nimitti minua tiukkapipoiseksi ja vainoharhaiseksi, ja niin kaikki meni kuten meni. Minulla oli kuitenkin vuosien ajan tunne, että olin kadottanut jotain. En tavannut Lauraa yli kymmeneen vuoteen, en kadulla, teatterissa, kaupassa enkä edes Zavoodissa, vaikka tiedän, että hän on asunut koko ajan Tartossa.
Tänä vuoden 2010 hellekesänä Laura soitti ja kertoi isänsä kuolleen. Hän kysyi, voisinko lainata hänelle rahaa. Minua ahdistaa joka kerta, kun joku haluaa lainata minulta rahaa. Pala nousee kurkkuun, ja vaikken sanoisi mitään, huomaan kysyväni kolmea asiaa: kuinka paljon, kuinka pitkäksi aikaa ja mitä varten? Ennen kuin olin ehtinyt kysyä mitään, Laura vastasi minulle: sen verran kuin sinulla on, ensi kuun alkuun, tavataan jossakin niin kerron sitten.
Hän istui terassilla pöydän ääressä, kädet pöydällä. Hän oli yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta hänen silmänsä olivat itkettyneet. Yritin olla myötätuntoinen, mutta kuulostin tökeröltä kuten aina. Tilasin mehun ja jäitä, koska oli tuskastuttavan kuuma. Lopulta kysyin Lauralta hänen isästään, koska tiesin, ettei hänellä sellaista ollut. Sen oli Laura tiennyt itsekin. Kun hän oli lapsena kysynyt isästä äidiltään, tämä oli sanonut, että sinulla on vain äiti ja isoäiti ja isoisoäiti. Vähän myöhemmin, kun isoisoäitiä ei enää ollut, isoäiti kertoi Lauralle, että sinä olet syntynyt pyhästä hengestä, ja jonkin aikaa Laura piti siitä ajatuksesta. Kun toisille lapsille alettiin puhua isästä, äidistä ja lapsista mehiläisinä, äiti kertoi Lauralle yksittäisestä kukkasesta, joka törrötti keskellä aukiota. Siitäkin ajatuksesta Laura piti. Vielä myöhemmin, kun Laura jo tiesi, ettei ollut syntynyt pyhästä hengestä eikä ollut yksinäinen kukka niityllä, äiti oli vain hiljaa. Hän ei sanonut, että isä oli lähtenyt jonnekin, hän ei sanonut, että isä oli kuollut, hän ei sanonut mitään, alkoi vain itkeä. Niin hän teki joka kerta, kun Laura kysyi isästään. Muistan, että joskus olimme puhuneet aiheesta. Olin sanonut Lauralle:
”Voi olla, että äidilläsi on jokin tärkeä syy, miksi hän ei halua puhua sinulle isästä. Voi olla, että hän haluaa suojella sinua.”
”Suojella? Isältä?” Laura oli ihmetellyt.
”No, en tiedä, mutta kyllä, voi olla niin.”
Hän oli varma, vankkumaton, sinnikäs:
”Samantekevää, mikä tai kuka hän on, onko hänellä sata naista, onko hän murhaaja, onko hän kuollut, yhdentekevää, miten hän kuoli, totuus on minulle tuhat kertaa parempi kuin elämä tässä piinaavassa tietämättömyydessä. Tai äidin ulinan ja nyyhkytyksen kuunteleminen, tuhat kertaa mieluummin kuulen totuuden.”
Nyt totuus oli selvillä, ja isäkin. Minulle tuotiin mehu ja jäitä, kuten olin toivonut, ja löysin itseni ajattelemasta sopimattomia: miten olisi, jos tarttuisin Lauran pöydällä lepääviin käsiin.
Jää suli ja Laura puhui. Hän sotkeutui aluksi sanoissaan ja selitti joistakuista naisista ja äidistä, oli taas puhkeamassa itkuun mutta hillitsi itsensä. Muistan, että Laura oli kaunis, kun itki. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja aloitti alusta.
”Maanantaina minulle soitettiin poliisista ja kysyttiin, olenko se ja se, ja sanoin, että kyllä olen ja mietin, miksi he minulle soittavat, mutta sitten he sanoivatkin, että olemme pahoillamme, tai jotakin sellaista, mitä aina sanotaan, ja että teidän isänne Taisto Raadik on kuollut. Vaikka olin aavistellut, ehkä kuvitellut ennalta, että joskus niin käy, kysyin tietenkin aluksi, oletteko varma, en tunne sellaista miestä, mutta sitten he selittivät, että Taisto Raadik on takuulla isäni. Hän oli vähän aiemmin teettänyt DNA-tutkimuksen, poliisi oli löytänyt hänen tavaroistaan äitini kirjoittaman kirjeen ja miltei täydellä varmuudella Taisto Raadik on isäni. Tai oli, ja koska isyyden tutkimiseen meni kauan eikä hänellä ollut muita sukulaisia, hänet tuhkattiin. He kysyivät, voisinko tulla Võrun hautaustoimistoon hakemaan uurnan. Itkin, laskin luurin ja miettimättä sen enempää soitin äidilleni. Oikeastaan olin suunnitellut jo aikaisemmin, kuinka soitan hänelle sitten, kun olen lopulta saanut tietää, kuka isäni on, kuinka soitan äidilleni ja sanon, että Taisto Raadik on kuollut. Kuivasti, surutta ja syyllistämättä, jotta kaikki olisi vaikuttavampaa. Aivan kuin Bergmanin elokuvissa, jotta syytös olisi täydellinen ja muuttaisi puheet pyhästä hengestä ja yksinäisestä kukasta entistä naurettavimmiksi. Niin soitin ja kerroin: ”Hei äiti, Taisto Raadik on kuollut.” Jäin odottamaan. Äiti ei sanonut mitään, en kuullut edes hänen hengitystään, mutta odotin, että hän sanoisi jotakin. Ensimmäinen asia, jonka hän sanoi tai oikeastaan jätti sanomatta ja päästi itsestään ulos, oli huokaus. En muista, mitä hän vielä sanoi, mitä hänellä ylipäänsä oli sanottavaa, mutta se huokaus on jäänyt kaikumaan korviini. Koko matkan Võruun kuulin äidin huokauksen. Se ei kuulostanut taakalta, joka syyllisyyden, vaikenemisen ja salailun ja tiilikasan ja ties minkä roskan paisuttamana kaatuu niskaan niin, ettei sen alla enää jaksa. Se ei takuulla ollut sellainen huokaus, päinvastoin. Niin huokaisee se, joka on siivonnut koko päivän kellaria ja tulee vihdoin ylös, siristää silmiä ja huokaa. Se huokaus oli juuri sellainen, ja siksi muistan sen puhelusta paremmin kuin minkään muun. Tai no, yhden toisenkin asian muistan. Sanoin ajavani Võrun hautaustoimistoon hakemaan isäni ja kysyin, haluaako äiti tulla mukaani. Hän kertoi, ettei tahdo ja ihmetteli, miksi minä sinne menen. En alkanut selittää hänelle, että jonkun pitää mennä, koska isällä ei ollut ketään läheisiä, mutta sanoin: ”Menen tapaamaan isääni!” Lopetin puhelun dramaattiseen lauseeseen ja lähdin ajamaan, mutta korvissani soi äidin huokaus. Olin vihainen ajatellessani, kuinka hän saattoi sillä lailla huokaista, mikä oikeus hänellä on huokaista niin!”
Laura otti kulhosta puoliksi sulaneen jääpalan, pani suuhunsa, puraisi halki ja jatkoi.
”Võrun hautaustoimistossa minulle ei sanottu mitään, annettiin vain uurna ja kysyttiin, haluanko järjestää hautajaiset. Sanoin haluavani, mutta hautajaisiin menisi vielä aikaa. He antoivat minulle laskun tuhkauksesta ja uurnasta. Pelkkä uurna maksoi yli tuhat kruunua, sellainen typerä ristikuvioitu laatikko. Olisin voinut kaataa tuhkan vaikka kolmen litran purkkiin. Hautaustoimiston väki kertoi, että Taisto Raadikin kuolintodistuksen saisin oikeuslääkäriltä. Kun ajoin sinne ja kysyin, mihin isä kuoli, minulle ei osattu vastata. Jollekin sivulle oli kirjoitettu: kuolinsyy tuntematon. Kysyin, miten niin tuntematon, mitä se tarkoittaa: ”Kun ihminen kuolee, pitää siihen olla jokin syy.” Vihreään esiliinaan ja hopeiseen ristiriipukseen pukeutunut ruumiinavauslääkäri sanoi:
”Aina ei pidä. Voi sanoa, että hänen sydämensä pysähtyi, mutta mikä aiheutti pysähtymisen, sitä emme tiedä. Se ei ollut infarkti, se ei ollut halvaus, mitään sellaista ei ruumiinavauksessa löytynyt. Hänet tuotiin meille sairaalasta, voitte mennä ja kysyä sieltä. Hänen tavaroidensakin pitäisi olla siellä.”
Nieleskelin kyyneliä, ja ristiriipusmies näki sen.
”Olette hänen tyttärensä?”
”Kyllä.”
”Surullista tietenkin, sillä hän oli hyvässä kunnossa ja olisi voinut elää vielä vuosia. Mikään ei kuitenkaan auta, eikö vain meidän kaikkien pidä täältä lähtemän, kun viikatemies meitä kutsuu. Kysymys on vain, kuka, miten ja milloin.”
”Mies lähti risteineen ja sulki painavan teräsoven perässään. Lähdin ajamaan sairaalaan. En osannut panna uurnaa minnekään. En halunnut laskea sitä lattialle, joten pistin sen viereeni etupenkille. Estin uurnan kaatumisen kiinnittämällä sille turvavyön. Tiesitkö muuten, että tuhka on painavaa?”
”En”, pudistin päätäni, en totisesti tiennyt, mutta Laura tiesi nyt, tyttö parka.
”Se on monin verroin painavampaa kuin tuhka, jonka tyhjennät uunista. Ihmeellistä. En ollut ajatellut sitä koskaan, mutta jostakin syystä pidän ajatuksesta, että ihmisen tuhka on puun tuhkaa raskaampaa.”
Kuvittelin Lauran ajamassa autoa, viereisellä penkillä isän tuhka turvavyöllä köytettynä. Olisin halunnut nähdä poliisin ilmeen, kun hän olisi pistänyt päänsä sivuikkunasta sisään ja tarkistanut, ovatko kaikki matkustajat turvavöissä.
Laura otti yhden viimeisistä jo liki täysin sulaneista jääkuutioista.
”Sairaalasta minulle annettiin isän rahakukkaro, jossa oli vain kymmenen kruunua, kymmenisen raaputettua mitätöntä arpaa, kirjastokortti ja bonuskortti. Minulle annettiin mukaan myös vanha taskuradio ja Dumas’n Kolme muskettisoturia. Mietin heti, kuka isä oli miehiään. Oliko hän kuvitelmissaan d’Artagnan, Athos, Porthos vai sittenkin Aramis? Keneksi sinä kuvittelet itsesi?”
”En tiedä, en ole ikinä kuvitellut itseäni muskettisoturiksi. Vaikka siinä venäläisessä elokuvassa Mylady on lumoava, minkä vuoksi tietenkin kuvittelin olevani d’Artagnanin roolissa. En tietenkään d’Artagnan, vaan minä itse. Näin d’Artagnanin näyttelijän viitisen vuotta myöhemmin venäläisillä elokuvafestivaaleilla, ja hän näytti juuri siltä kuin kuvittelisi, että on roolihahmonsa. Sellainen vanha venäläinen d’Artagnan mustissa nahkavaatteissa ja hatussa.”
Laura ei näyttänyt kuuntelevan minua vaan sulkeutui itseensä ja jatkoi omasta asiastaan puhumista aivan kuin ei olisi kysynyt minulta mitään ja aivan kuin en olisi mitään vastannut.
”Viimein löysin isäni lääkärin, joka selitti Taisto Raadikin sairaskertomuksen. Minulle jäi tunne, että isä oli jotenkin rasittunut ja uupunut. Lääkäri oli sellainen mukava ja hienotunteinen mies, joka ei tahtonut sanoa mitään mutta sanoi lopulta, että ehkä elämä oli hänet uuvuttanut.”
”Mitä se tarkoittaa, että elämä uuvutti hänet?” kysyin heti ja lisäsin koetellakseni lääkäriherraa: ”Se ei ole kovin lääketieteellinen ilmaisu.”
Lääkäri jatkoi ympäripyöreästi:
”Ihmiset ja heidän elämänsä ovat erilaisia niin kuin kynttilät. Joku palaa kirkkaasti ja nopeasti, joku toinen pienemmällä ja tasaisemmalla liekillä, mutta hitaammin.”
Sitten minä suutuin:
”Ettekö voi vain sanoa, mistä on kyse, puhutte vain kynttilöistä!”
Nyt ympäripyöreä ja hienotunteinen lääkäri muuttui totiseksi.
”Mitä haluatte kuulla? Että ihmisten pitäisi syödä terveellisemmin, juoda vähemmän alkoholia, nukkua säännöllisemmin, urheilla? Hän oli isänne, teidän pitäisi ehkä itse tietää paremmin, miten hän eli.”
Oikea hempeä ja ympäripyöreä mulkku! Lähdin menemään kädessäni muovipussi, jossa oli radio, rahakukkaro ja muskettisoturit. Minua kuitenkin seurasi siivoojamummo, joka saavutti minut porrastasanteella.
”Anteeksi, minä en tuntenut teidän isäänne ja olen hyvin pahoillani, että hän on nyt kuollut, hän oli hyvin kiehtova ihminen, oli mikä oli, täällä sairaalassa hän oli meille hyvin mukava. Yksinäinen tietenkin. Kuulin, että puhuitte lääkärin kanssa ja kysyitte, mikä aiheutti isänne kuoleman, ja että teille ei osattu sanoa mitään täällä eikä ruumishuoneella. Minä en ole lääkäri enkä sairaanhoitaja, olen vain sairaalan siivooja, mutta jos sallitte niin sanon: minusta tuntuu, että hän kuoli suruun.”
”Suruun?” Nainen pyyhki vaivaantuneena käsiään takkiinsa:
”Niin, he eivät löytäneet mitään syytä hänen sairauteensa, mutta hän oli jotenkin hyvin yksinäinen. Kun kysyin, onko hänellä ketään, vaimoa tai lapsia, hän sanoi, että hänellä oli Tartossa tytär, mutta hän ei ollut uskaltanut tai halunnut tätä etsiä, koska kuka nyt haluaisi sellaista isää, joka ei ole saanut aikaan mitään eikä pärjää itsensäkään kanssa. Tieto tyttärestä oli hänelle kuitenkin tärkeä, ja hän tahtoi tehdä DNA-tutkimuksen, jotta kaikki olisi selvää ja olisi ainakin joku tai jotain, mikä jää hänestä jäljelle, koska hänestä tuntui, ettei elä enää kauan. Minä ajattelin, että se on sellaista yksinäisen ihmisen puhetta, mutta sitten kaikki olikin hänen osaltaan loppu. Totisesti sääli.”
Siivooja etsi taskustaan jotakin: ”Voisitteko viedä hänen haudalleen tämän kynttilän?”
”Vien totta kai, kiitos.”
Panin kynttilän kirjan ja radion mukaan, lähdin nopeasti ulos autooni ja itkin kuin mielipuoli.
Myöhemmin kävin talossa, jossa isä oli viimeksi asunut. Se oli vanha puutalo, huussi ja kaivo olivat pihalla. Isä oli vuokrannut talosta yhtä huonetta. Vuokraemäntä näytti odottaneen minua, ryntäsi heti pihalle ja alkoi pahoitella, että kaikki on niin kuin on, hänen miehensä oli kuollut eikä hän ollut voinut tehdä pitkään aikaan remonttia, katto vuoti, mutta hän itse ei voinut enää katolle kiivetä:
”Niin, isänne lupasi vielä ennen sairaalaan joutumistaan, että panee uuden eterniittilevyn, minulla on vasara ja naulat jo valmiina, samoin yksi eterniittilevy, se minulla on ollut jo vuosia, mutta sitten Taisto joutui sairaalaan, minä sitten odottamaan, että kun hän tulee takaisin, panee sen uuden levyn paikoilleen ennen syyssateita, mutta se nyt varmaan jää, en minä mitään firmaa ala tilaamaan ja kuka nyt yhden eterniittilevyn takia tulisi, eikä sieltä niin paljon vettä vuoda, etteikö voisi odottaa.”
Nainen puhui puhumistaan, nopeasti ja pahoittelevaan sävyyn, ja tahtoi kertoa kaikesta, mutta minä halusin kysyä isästä. Halusin saada selville jotakin, joka olisi luonnehtinut häntä, jonkin yksityiskohdan, millainen hän oli, että saisin selville, millainen itse olen tai jotain sellaista. Keskeytin höpötyksen:
”En tuntenut isääni, en ole tavannut häntä koskaan, minulle hän oli aina mysteeri. Voisitteko kertoa, millainen hän oli?”
Nyt vuokraemäntä ihmetteli, miltei kauhistui:
”Miten niin millainen?”
”Ihmisenä, voitteko kertoa jotakin hänestä?”
”No, mikä ettei… Mutta minä en tuntenut häntä. Hän oli vuokralaiseni ja sen suhteen oli kyllä hyvä, ettei hän tuonut vieraita taloon, jos sellaisia oli, vaan meni heitä tapaamaan. Ei sillä, että olisin kieltänyt, mutta ei vain tuonut.”
”Missä hän kävi?”
”Tyttö hyvä, sitä minä en osaa sanoa. Hän ei kertonut, enkä minä ruvennut kysymään, missä aikuinen mies käy ja mitä tekee. Meillä kaikilla on oma elämämme. Jollakulla on tuollainen ja toisella taas tällainen, mutta jokaisella on oma elämänsä…”
Tajusin, että mummolta en tietoja saa. Kysyin isän tavaroita, koska jotainhan häneltä oli täytynyt jäädä. Pyysin, että saisin nähdä huoneen, jossa hän asui.
”Tietysti, Taiston tavarat. Huoneessa on kuitenkin jo toinen asukas eikä siellä ole mitään nähtävää, tavallinen vanha huone, remonttia pitäisi tehdä, mutta minusta ei ole tekijäksi, eikä se nyt niin huono ole, tapetti pitäisi vaihtaa, mutta muuten on kunnossa.”
”Mutta ne tavarat”, vaadin isän perintöä.
Mummeli kipaisi taloon ja tuli heti takaisin banaanilaatikko mukanaan.
”Tässä nämä Taiston tavarat ovat. Ei hänellä paljon niitä ollut.”
Avasin laatikon. Siellä oli vanhat housut ja tyyny, vanha ja likainen. Ne nostin heti pois ja löysin peltisen savukekotelon, sellaisen kuhmuisen ja vanhanaikaisen, partaveitsen, vaahtosudin, saippuan ja liinan. Aluksi mietin, että mummo huijaa – että hän on pistänyt tavaroita sivuun. Halusin nähdä edes yhden valokuvan isästä ja katsoa, näytämmekö samalta. Voiko ihminen elää niin, että hänen tavaransa mahtuvat banaanilaatikkoon?
”Tässäkö kaikki?” ihmettelin suurieleisesti ja mummo ymmärsi, mitä ajattelen, ja pelästyi.
”Heitin pois joitain lehtiä ja paitoja, mutta ne olivat todella vanhoja ja likaisia, ja paidat olivat rikki…” Näin, ettei mummo valehtele. ”En ole eläessäni varastanut nuppineulaakaan.”
”Niin, tietenkin, uskon teitä, pyydän, älkäähän nyt, tietenkin. Eikö hänellä ollut valokuva-albumia, kirjeitä, yhtään valokuvaa itsestään?”
”Sitä minä en tiedä, en nähnyt hänellä yhtäkään albumia tai mitään sellaista. Hän oli kadottanut passinsakin. Hän eli luonani vain kahdeksan vuotta.” Emäntä rupesi miettimään. ”Niin, ihmeellistä on ihmisen elo. Sitä elää täällä toisten ihmisten joukossa, mutta kukaan ei tiedä sinusta mitään. Kuolet pois, eikä jäljelle jää mitään. Suuri salaisuus on tämä elämämme”, mummeli lopetti syvämietteisesti ja surullisesti ja hänen silmiinsä nousivat kyynelet.
Hyvästelin hänet, kiitin, panin tavarat takaisin banaanilaatikkoon ja menin autolle. Vuokraemäntä jäi vielä pihalle ja oli kahden vaiheilla, puhuako vai vaieta. Palasin hänen luokseen.
”Halusitte sanoa vielä jotakin?”
”En”, mummo sanoi vastahakoisesti.
”Kaikkea hyvää sitten.”
Nyt emäntä alkoi puhua puoliääneen, tai pikemminkin sanoi vaivihkaa:
”Ei se muuta mitään, mutta niin, eihän se ole tärkeä asia, toinen on kuollut ja, antaa sen olla, minulla on vielä hetkeksi elämää jäljellä ja tulen loppuelämäni toimeen… Mutta Taisto jätti viimeisen vuokran maksamatta.”
Minun olisi tietenkin pitänyt tajuta se itse, mummoparka nyt höpisi ja soimasi itseään.
”Maksan sen teille.”
”Mutta kuinkas nyt te!”
”Kuka sitten?”
”Nojaa, mutta se ei ollut vain yhden kuun vuokra, joka jäi.”
”Kuinka monta kuuta?”
Nyt mummo puhui jo ääneen.
”Neljä kuuta. Helmikuun hän maksoi, mutta maaliskuu, huhtikuu, toukokuu ja kesäkuu ovat maksamatta. Antaa heinäkuun olla, silloin hän oli jo sairaalassa, sitä rahaa en enää tahdo.
”Yhteensä viisi kuuta, minä maksan ne teille.”
”Tyttö hyvä, sanoin jo teille, etten ota heinäkuusta vuokraa!” suutahti mummo.
”Hyvä on, maksan neljästä kuusta. Kuinka suuri on yhden kuun vuokra?”
”Kolmesataa kruunua.” Mummosta varmaan näytti, että pidän häntä verenimijänä, ja hän lisäsi:
”Koska maksan käytävän ja kellarin sähköt, siivoan rappukäytävän ja luon talvella lumet.”
Mietin, että kun lähden viettämään iltaa, ei 300 kruunua riitä. Minulle tuli paha mieli. En ole kiitollinen elämästä ja siitä, mitä minulla on. Lupasin itselleni, että jatkossa olen kiitollisempi. Maksoin mummelille vuokran ja sähkön, nostin banaanilaatikon autoon ja ajoin pois. Housut ja tyyny haisivat tunkkaiselle ja savulle, pysähdyin keskustassa ja sulloin ne roskikseen.”
En taas osannut sanoa mitään. Istuimme hetken hiljaa, ja Laura jatkoi. Mietin, oliko hän kertonut tarinan jollekulle muulle jo aiemmin vai oliko hän vain miettinyt kaiken yksityiskohtaisesti, jotta pystyi esittämään tarinan värikkäästi ja sujuvasti. En muistanut, että Laura olisi koskaan kertonut niin hyvin. Hän kertoi, kuinka oli alkanut hoitaa hautajaisjärjestelyjä ja pannut lehteen ilmoituksen.
”En tiennyt, mitä kirjoittaisin. Tietenkin, että Taisto Raadikin hautajaiset ovat siellä ja silloin. Ajattelin, että ehkä kukaan ei pääse paikalle, ei osaa tulla tai ei vain käy hautajaisissa. Minä en yleensä käy, jos voin olla menemättä. Mietin kuitenkin, että jos joku haluaa kertoa minulle isästä mutta ei tule hautajaisiin, en saa koskaan kuulla, mitä hänellä oli sanottavanaan. Huomasin, että kuolinilmoituksiinkin pistetään puhelinnumeroita, ja laitoin oman numeroni isäni ilmoitukseen, joka julkaistiin Võrumaa Teataja- ja Postimees-lehdissä.”
Ymmärsin, että kaikki Lauran aluksi kertoma oli vain johdanto ja syy tapaamiseen ja kertomukseen oli vasta tulossa. Aurinko porotti, otsallani helmeili hiki, Lauran leninki oli liimautunut hänen vatsaansa ja reisiään vasten. Olisin halunnut ottaa hänen kätensä omiini ja suudella. Käsiä, huulia, vatsaa, reisiä. En kuitenkaan suudellut, ja Laura jatkoi.
”Ilmoitus julkaistiin keskiviikkona, tänään on perjantai, eilen illalla laitoin puhelimen päälle ja soitin sinulle. Heti keskiviikkoaamuna minulle soitettiin Võrun kirjastosta. Soittaja oli nainen, kuvittelen hänet keski-ikäiseksi, tanakaksi blondiksi, jolla on varmasti sellainen pieni ja lammasmainen mies, joka sisimmässään pelkää isokokoista vaimoaan. Nainen tuli lankoja pitkin ja tivasi, miksi heidän pitää jahdata lainaajiaan sillä tavoin. Isäni oli Võrun kirjaston asiakas ja ymmärsin, että oli jokin ongelma. Kun kerroin, että henkilö oli isäni ja nyt jo kuollut, hän rauhoittui vähän, mutta jatkoi pian samaan malliin ja selitti:
”Katsokaahan, isänne Taisto Raadik, pahoittelen ja otan osaa, mutta meiltä häviää vuosittain yli kolmesataa kirjaa. Võrumaan keskuskirjaston pitää kuitenkin palvella koko maakunnan lukijoita. Jätetään kirjat palauttamatta, eikä poliisi tee asialle mitään, tai sitten kirjoja varastetaan hyllyistä eikä kukaan saa tietää, kuka vei. Minua tietenkin surettaa, että yksi lukija on poissa keskuudestamme, mutta meille jokainen nide on arvokas ja jokainen myöhästymismaksu on yhtäläinen.”
Kirjastotäti veti henkeä ja sain kysyttyä:
”Onko isäni jättänyt kirjoja palauttamatta?”
Tukeva vaaleaverikkö oli saanut tarpeeksi happea ja jatkoi tulitustaan.
”En kai minä teille soita suruaikananne ilman asiaa. Hän on jättänyt palauttamatta Kolme muskettisoturia.”
Kerroin hänelle, että kirja on minulla ja voin palauttaa sen.
”Voitte tietenkin palauttaa, mutta kappale, joka on luultavasti kuoletettu, on jo poistettu tietokannasta ja tilalle on hankittu uusi.”
Aloin suuttua.
”Soitatteko siksi, että haluatte minun maksavan kirjan?”
Blondi huokasi kuin olisi pitänyt minua hulluimpana toopena, johon on törmännyt.
”No niin. Ja vielä myöhästymismaksun päälle. Se tekee yhteensä kolmetuhattakuusisataakahdeksantoista kruunua ja kaksikymmentäneljä senttiä.”
Kysyin, olinko kuullut oikein, ja akka toisti epäröimättä:
”Kolmetuhattakuusisataakahdeksantoista kruunua ja kaksikymmentäneljä senttiä. Nähkääs kun myöhästymismaksu ei ole Võrumaan keskuskirjastolle, eikä edes Võrun keskuskirjastolle, joka oli kirjastomme nimi vuodesta kahdeksankymmentäyhdeksän vuoteen yhdeksänkymmentäneljä. Isänne lainasi kirjan Juhan Smuulin kirjastosta maaliskuun kahdentenakymmenentenä vuonna 1981.”
Minulle tuli toinen puhelu ja olin jo kyllästynyt aiheeseen, joten pyysin häntä lähettämään minulle laskun. Hän taisi haluta sanoa minulle vielä jotakin selitykseksi siitä, miten kirjat katoavat ja miten valtio rahoittaa hankintoja niin huonosti, mutta itsellenikin yllätykseksi sanoin hänelle: ”Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!” Löin blondille luurin korvaan.
Voisit kirjoittaa tuosta kuunnelman, ne olivat niin vietävän hyviä hahmoja. Jopa liian kirjallisia, ehkä ne vaikuttaisivat keksityiltä. Seuraavaksi soitti setä Vastseliinan kirkosta. Sellainen arvokas vanha mies, jolla ei ole koskaan mihinkään kiire ja joka on jokaisessa tilanteessa juhlallinen, vaikka hänen mustan takkinsa kauluksia täplittäisi hilse.
”Puhunko Taisto Raadikin sukulaisen tahi ystävän kanssa?”
Esittelin itseni ja vanha mies kertoi, kuka on.
”Olen August Kõiv ja toimin Vastseliinan pappilan kanslistina. Otamme osaa suruunne, ja minulla on hyvä mieli, kun saimme yhteyden teihin, koska emme osanneet etsiä isäänne mistään.”
”Etsittekö häntä?” menin suoraan asiaan, koska pelkäsin, että muuten vanhus puhuu rauhalliseen tyyliinsä akkuni tyhjäksi.
”Kyllä, etsimme häntä, koska hänen vanhasta osoitteestaan palautettiin meille kaikki kirkkopyhätiedotteet ja joulukortit. Lähetämme niitä vieläkin, koska mielestämme se on kaunis tapa. Seurakunnassamme on paljon vanhoja ihmisiä, jotka ovat yksinäisiä, ja heille on suuri asia saada jouluna edes yksi kortti seurakunnalta.”
Isäni oli seurakunnassa kirjoilla, käynyt siellä rippikoulun, ja nyt vanhus tahtoi tietää, haluanko seurakunnan papin puhumaan isäni haudalle. Mietin, että miksipä ei, vaikka olin jo sopinut hautaamisesta yhden maallisen hautaajan kanssa. Setä vaikutti niin seesteiseltä, että päätin kysyä isästäni.
”Katsokaas, isänne, kun hän kävi rippikoulussa, hän kävi ehkä vain pari kolme kertaa, ja kun hän sai rippitodistuksen, olin sairaalassa kilpirauhasen vuoksi. Kerran kävin hänen kotonaan, kun meillä vielä oli hänen osoitteensa.”
”Miksi kävitte hänen luonaan, jos saan kysyä?”
”Niin, en minä olisikaan käynyt, mutta hän ei vastannut kirjeisiimme ja ajattelin, ettei hän asu kaukana ja menenpä katsomaan, onko kaikki kunnossa. Olisihan voinut olla, ettei hän olisi saanut kirjeitämme. Oli hyvä, että menin, koska isänne kertoi, ettei ollut saanut meiltä postia. Hän ei ollut maksanut kirkollisveroa, ja kun on ollut kaksi vuotta maksamatta, viidestä vuodesta puhumattakaan, ihminen poistetaan seurakunnan jäsenrekisteristä. Tahdon aina olla varma, ettei kyseessä ole erehdys, jos ihminen on vain unohtanut, koska elämässähän yleensä on kaikenlaista muutakin tekemistä. Tässä tapauksessa olikin kyseessä sekaannus ja isänne kiitti minua ja lupasi maksaa kirkkomaksut.”
”Maksoiko hän?” kysyin.
”Ei maksanut. Ei ehtinyt. Eikö meistä jokaisella ole risti kannettavanaan. Onko se risti kirkontornissa, selässä, kaulassa vai sielussamme, sillä ei ole merkitystä.”
Lopuksi vanhus siunasi minut, sovimme hautajaisjärjestelyistä, ja hän tahtoi lopettaa puhelun eikä pyytänyt minua maksamaan isältä jäänyttä veroa. Minusta kuitenkin tuntui, että haluan hoitaa sen maksun, jotta isä saisi rauhan. Kysyin vanhukselta kirkon tilinumeroa ja lupasin antaa kirkolle symbolisen tuhannen kruunun lahjoituksen. Hänellä ei ollut sitä vastaan mitään, hän liikuttui ja siunasi vielä kerran.
Maksoin lahjoituksen ja ajattelin, ettei hän kertonut, millainen isäni oli, mutta pian puhelin soi taas. Tuntematon numero jälleen kerran. Puhelimessa oli pelokas nainen, jonka nimi oli Eve tai jotakin sen kaltaista, mitä sellaisten rouvien nimet nyt yleensä ovat. Kun hän oli tunteikkaasti mutta hillitysti ilmaissut osanottonsa, hän esitteli itsensä.
”Olen Taiston luokkatoveri. Kävimme Võrun peruskoulua. Nyt olen asunut jo kolmekymmentä vuotta Tallinnassa, ja kun meillä oli luokkakokous, siitä on jo yli kymmenen vuotta, olin työkomennuksella enkä voinut mennä sinne. Se surettaa minua kovin, koska moni luokkalaisistamme on jo kuollut. Jotenkin on surullista ajatella, että käsillä on aika, kun joudun lukemaan aamulehdestä ystävien ja luokkatovereiden kuolinilmoituksia. Kun lähtee yksi ja toinen ja kolmas ja neljäs ja kaikki sillä lailla peräjälkeen, alkaa ajatella, että milloin minä lähden ja olenko silloin valmis ja tehnyt kaiken sen, minkä halusin elämäni aikana tehdä. En tiedä, miten Taiston laita oli. Tuskin kukaan on valmis kuolemaan niin kuin joissain vanhoissa tarinoissa, joissa vanha mies istuu, katsoo ulos ja näkee linnun koputtavan ikkunaan, mistä tietää, että aika on tullut, menee sänkyynsä pitkälleen, sanoo vielä mummolle rauhallisesti ja hiljaisella äänellä, että on hänen vuoronsa mennä. Aina jokin jää kesken, ja niin jäi Taistollakin.”
Minulle tuli taas uusi puhelu ja yritin hoputtaa rouvaa.
”Voitteko kertoa minulle, millainen isäni oli?”
”Kun nyt oikein alan ajatella, en itse mennyt viimeisimpään luokkakokoukseen, mutta sitä edellisistä en muista, ei, Taisto ei niissä käynyt. Kerran taisin nähdä hänet vilaukselta, kun kävin Võrussa vanhempieni luona, mutta se oli niin vilaukselta, etten ole varma, oliko se hän. Viimeisen kerran muistan varmuudella nähneeni hänet peruskoulun päättäjäisissä. Sen jälkeen Taisto meni teknilliseen opistoon opiskelemaan varmaankin eläintenhoitajaksi.”
”Eläintenhoitajaksi?”
”Vai agronomiksi? Opiskeliko isänne agronomiaa?”
”Katsokaas, kun en ole eläessäni nähnyt häntä enkä nyt tiedä, opiskeliko hän agronomiaa.”
Tunsin, miten nainen säikähti ajatusta, ettei tytär ole koskaan nähnyt isäänsä.
”Oliko eläintenhoitoa vai agronomiaa, joka tapauksessa jompaakumpaa. Vai ei, lähtikö hän sittenkin opiskelemaan lukkosepäksi? Jotakin sellaista se kuitenkin oli.”
Mikä ihme yhdistää eläintenhoitajaa, agronomia ja lukkoseppää? En sanonut mitään, vaikka tämä rouva ärsytti minua typerällä hienotunteisella sävyllään kaikista soittajista eniten.
”Ja tiedättekö, peruskoulun päättäjäisten jälkeen muistan Taiston hyvin, nimenomaan sieltä juhlistamme. Mikä on kuitenkin kummallista, että nyt kun aloin oikein tutkimaan, miltä Taisto näytti, ja hain kaikki koulukuvat, huomasin, ettei häntä ole niistä yhdessäkään. Ei luokkakuvissa eikä muissa.”
”Missä hän sitten oli?”
”Tuumin, että onpa kummaa, ettei häntä ole yhdessäkään kuvassa, ja nyt se hämmentää minua, koska en enää muista hänen kasvojaan, vaikka muistan hänet niistä päättäjäisistä. En tiedä, pitäisikö minun kertoa tätä teille, mutta päätösjuhlat pidettiin meidän kotonamme. Talomme oli valmistunut vähän aiemmin ja halusin ylpeillä suurella ja uudella talollamme, minkä vuoksi sanoin, että juhlat voi pitää luonamme. Kun äiti ja isä kuulivat siitä, he alkoivat huutaa mutta lähtivät sitten mökille. Juhlat olivat sellaiset kuin ne aina ovat, pojat joivat viinaa, me tanssimme ja suutelimme, tavalliset juhlat. Seuraavana aamuna isäni alkoi etsiä savukekoteloaan, hänellä oli sellainen tavallinen savukekotelo, peltinen ja kiiltävä, mutta isä ei löytänyt sitä mistään. Joku ystävä oli sen hänelle lahjoittanut, ja isä suuttui, että tämä oli viimeinen kerta, kun hänen talossaan mitään järjestetään. Enempää isä ei asiasta puhunut, mutta savukekoteloa ei löytynyt. Kyselin muilta hienotunteisen kiertelevästi, että näetkös, isäni savukekotelo on kadonnut ja onpa kummaa, ettei kukaan ole sitä nähnyt. Kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Muistan, että kun Taisto lähti opistoon, näin häntä kaupungilla toisten poikien kanssa, olivat ehkä agronomeja tai lukkoseppiä hänen koulustaan. Miksi en muista, mitä Taisto opiskeli? Se johtuu siitä, että Taisto näki minut kadulla, tuli poikien luota tyköni ja kertoi, missä opiskeli, mutta minä en voinut kuunnella tai ajatella mitään muuta kuin sitä, että näin, kuinka hän oli pari minuuttia aiemmin ottanut taskustaan savukekotelon, tarjonnut pojille tupakkia ja napsauttanut kotelon taas kiinni. Tiesin, että se oli isäni kotelo. Sen jälkeen en ole nähnyt häntä ja nyt aamulla lehteä lukiessani mietin, miksi en sanonut siitä hänelle mitään. Voi olla, ettei se ollut isäni savukekotelo, koska näin sen vain kaukaa ja saatoin kuvitella kaiken. Jos olisin puhunut siitä Taiston kanssa, kaikki olisi ehkä mennyt toisin, koska pidin hänestä. Juhlissa tanssimme, hän oli hyvä suutelija ja päättäjäisjuhlissa suutelimme vanhempieni sängyssä, mutta minä en voinut enää ajatella muuta kuin että Taisto otti isäni savukekotelon, vaikka voi olla ettei ottanut, voi olla, että se lojuu tälläkin hetkellä luoja ties missä, antakaa anteeksi, niin kuin minä olen antanut anteeksi Taistolle, siinäkin tapauksessa, että hän sen vei, ja jos ei vienyt, antakaa anteeksi minulle, että olen hänestä tällä lailla puhunut. Antakaa anteeksi.”
Rouva ei kyennyt puhumaan enempää vaan alkoi itkeä ja oli ilmeisesti onneton ja sekaisin. Puhelu katkesi niin yllättäen, etten ehtinyt edes kysyä, tulisiko hän hautajaisiin. En tiedä, miksi en kehdannut sanoa hänelle, että hänen isänsä savukekotelo oli huoneessani muovikassissa. En kuitenkaan halunnut soittaa hänelle takaisin.
Tuli uusia puheluja, ja yhä oudommiksi ne kävivät. En kuullut mitään, mitä olisin halunnut isästäni tietää, enkä edes tiedä, mitä se olisi ollut. Heille kaikille isä oli jotakin velkaa, eikä kukaan soittajista halunnut tai voinut tulla hänen hautajaisiinsa. Kahta kaikkein älyttömintä puhelua voisit hyödyntää joissakin kertomuksissasi. Toinen oli nainen, joka oli tavannut Taiston jossain. Isä oli nukkunut hänen luonaan ja jotakin heidän välillään oli ollut, mutta aamulla naisen peruukki oli kadonnut. Sellaiset pitkät ruskeat kutrit, joita se nainen, joka taisi olla Estonia-teatterin laulaja, oli käyttänyt esityksessä. Toinen, kaikkein hoopoin puhelu oli mieheltä, täysin tavalliselta keski-ikäisen kuuloiselta mieheltä, joka oli seissyt isän kanssa Baltian ketjussa. He seisoivat siellä vierekkäin ja pitivät toisiaan kädestä, ja olkoonkin, että kaikki pitivät toistensa käsistä kiinni, mieheltä hävisi ranteesta kello. Mies painotti, että se oli Seikon kello, hän oli ostanut sen torilta, ja ihmisten seistessä käsikkäin kello oli kadonnut. Näitä puheluja tuli iltaan asti, ja kaikki halusivat jotakin. Lopulta kyllästyin, joten kun puhelin taas soi ja kysyttiin, olenko Taisto Raadikin tytär, vastasin: ”Ei, en ole hänen tyttärensä, soititte väärään numeroon.” Rojahdin sohvalle kyljelleni. Kun heräsin yöllä, vai olinko nukkunut ylipäänsä, muistin, että olin nähnyt isäni. Hän näytti siltä venäläiseltä näyttelijältä, joka esitti d’Artagnania taskussaan savukekotelo ja päässään pitkät ruskeat kiharat. Hän hymyili minulle. Se venäläinen näyttelijä oli minulle ainoa kiintopiste, jonka pystyin yhdistämään isään. Heräsin. Ruuvasin uurnan keittiöveitsellä auki ja tuijotin tuhkaa.
Nyt Laura ei voinut enää pidätellä vaan alkoi itkeä, halasin häntä ja tunsin hänen rintansa, hän niiskutti, kaunis Laurani. Pyyhin hänen kyyneleensä kuin silloin ennen. Lauran suu oli minusta vain muutaman sentin päässä.
”Anteeksi, että olen täysin sekaisin.”
”Kaikki järjestyy, älä sure, ihan oikeasti.” Suutelin hänen otsaansa.
”Samana yönä, kun halusin niin kovin nähdä isäni, että katselin hänen tuhkaansa, suutuin ja kaahasin äidin luokse. En tiedä, mihin aikaan, kadulla ei ollut ketään, liikennevalot vilkuttivat keltaista. Äiti heräsi, tuli ovelle yöpuvussa ja kysyi oven läpi, kuka siellä. Vastasin, että minä, Laura, ja hän avasi oven. Ajattelin, ettei hänellä ole enää oikeutta vaieta.”
”Äiti, sinun pitää kertoa minulle, kuka oli isäni, kuka oli Taisto Raadik”, vaadin.
Äiti alkoi itkeä, muttei enää hillitysti kuten tavallisesti vaan holtittomasti, hän haukkoi henkeä ja ajattelin, että jokin on nyt hullusti, en ollut koskaan nähnyt hänen itkevän niin. Lohdutin häntä, silitin hänen hiuksiaan ja lopulta hän alkoi puhua:
”Tyttökulta, toivoisin yli kaiken, että minulla olisi sinulle jotakin kerrottavaa.”
”No, kerro äiti, ihan mitä vain.”
”Äidin itkun läpi kuulin yksittäisiä sanoja, joista ymmärsin, että hän oli tavannut isän vain kerran eikä muistanut isästä mitään. He eivät sen koommin etsineet toisiaan, eikä äiti muistanut edes hänen kasvojaan. Äiti lopetti itkun ja alkoi puhua nenäliinasta. Hänellä oli ollut valkoinen silkkinenäliina, johon oli kirjailtu hänen nimikirjaimensa. Kohtaamisen jälkeen hän ei ollut löytänyt liinaa. Äiti itki taas kuin hullu, pyysi anteeksi, ja sanoin, ettei haittaa, kaikki on kunnossa. Mikään ei kuitenkaan ole oikeasti kunnossa.”
Laura ei vielä päästänyt minusta irti, seisoimme Raatihuoneentorilla kädet toistemme ympärillä.
”Olen viime päivinä ajatellut kaikenlaista, mitä me tässä elämässä yleensä teemme, minne lopulta menemme ja ennen kuin menemme, mitä meistä jää. Entä jos isäni oli köyhä gascognelainen, joka haaveili olevansa kaupunkiin saapuva muskettisoturi? Entä jos hänen isänsä ei ollut antanut hänelle hevosta, rahaa, miekkaa eikä suosittelukirjettä, ja haave jäi toteutumatta? Mietin itseäni, mikä minusta tulee, ja sinua, mitä meistä olisi voinut tulla. Miksi halusin nähdä sinut, Urmas? Kun olin palannut äidin luota kotiin ja suljin isän uurnan, päätin, etten halua kuolla niin kuin hän: tyyny, varastettu savukerasia ja palauttamatta jäänyt Kolme muskettisoturia banaanilaatikossa. Muistin sinut. Olimme niin tyhmiä, kun erosimme. Tiedän, luulen, että sanot nyt, että olen liian järkyttynyt viimeaikaisista tapahtumista ja vain etsin jotakuta, jonkun läheisyyttä, jottei minun tarvitsisi olla yksin.”
”Ei, Laura, niin en ajattele.”
”Juuri sinun kanssasi haluan olla, jotta elämämme eivät menisi hukkaan emmekä kadottaisi toisiamme ja itseämme… Vaikka enhän tiedä, ehkä sinulla on jo joku toinen, ehkä sinulla on…”
Suljin hänen suunsa. Pidimme toisiamme kädestä, kuljimme joenrantaa pitkin Emajoen luhtaniitylle ja palasimme kaupungin kauppahallille, koska Raatihuoneentorin pankkiautomaatti oli kiinni.
Lauran isän hautajaispäivänä jouduin olemaan Tallinnassa, mutta kuvittelin Võrun hautausmaan, jossa on kaksi hautaajaa, maallinen ja kirkollinen, Laura itse eikä ketään muita saattajia. Sataa vettä ja pappi lukee Isä meidän -rukouksesta, miten Jumala antaa anteeksi velkamme niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat velkaa meille. Kaunis Laura-rukka seisoo sateessa hiukset vettä valuen, kädessään siivoojan antama kynttilä.
Urmas Vadi
Urmas Vadi (s. 1977) on tarttolainen kirjailija, joka on kirjoittanut novelleja, romaaneja, kuunnelmia, näytelmiä, musikaalin ja televisiodraamaa. Hän on työskennellyt myös radiotoimittajana ja teatteriohjaajana. Vadin teosten toistuvia piirteitä ovat humoristisuus, fantastisuus, sadunomaisuus, surrealismi ja absurdit tilanteet. Teosten huumori on usein velmua. Vadi on luonnehtinut virolaista huumoria hiipiväksi, umpimieliseksi ja salamyhkäiseksi: ”Meidät on yritetty nujertaa vuosisatojen ajan. Kun vieras valta on tullut, olemme piiloutuneet kaivoihin, viljapelloille, perunavakojen väliin, kuusten alle. Jos olisimme tehneet toisin, meidät olisi tapettu. Tämän takia huumori ei ole mitään laakealla aukiolla huutamista.” (Elo 4/2010.) Vadin uusin kaunokirjallinen teos, novellikokoelma Kuidas me kõik reas niimoodi läheme (2014) oli ehdolla vuoden parhaaksi kotimaiseksi proosateokseksi. Se kertoo erilaisista kuolemista ja on eräänlainen kaunokirjallinen kuolemantanssi. Kokoelman niminovelli sai vuonna 2011 Friedebert Tuglaksen nimeä kantavan novellipalkinnon.
Lue lisää kirjailijasta Viron kirjallisuuden tiedotuskeskuksen kotisivuilta!