Runoja
Suomentanut Anniina Ljokkoi
itä-euroopassa on kodikas olo –
ainakin niin kauan kuin vielä on
elementtitaloja. niin kauan kuin niiden hissit vielä toimivat ja
joku vielä kärsii paperinohuiden
seinien takana elävistä naapureista:
niistä samoista naapureista,
joilla ei ole aiettakaan lähteä lämpimämpään maahan
poimimaan hedelmiä
tai hoitamaan vanhuksia
toteuttamaan unelmaa ihmisarvoisesta elämästä.
rakastatko lähimmäistäsi?
seinän takaa kuuluvaa naapuria, kanssavaeltajaasi,
vaikka sen mieli on muuttuvainen
ja omatunto – arvaamaton.
itä-euroopassa on kuitenkin kodikas olo.
ryppyiset kasvot torkkuvat
penkeillä syysvalon lämmössä,
paneelitalot seisovat ympärillä
rapistuvina muistomerkkeinä –
riippumattomina. itsenäisinä. ylväinä.
Sisällä
ikkunankarmien sisällä on vaatelias naksuminen.
pilvet ovat taivaan muodonmuutoksessa
niiden sisällä on sade, sateen sisällä on
tietymätön määrä pisaroita, jokaisella
niistä oma muotonsa – ainutlaatuinen
täydellinen.
tuuli on itsensä sisällä,
maailma ihan tässä käsillä.
pyykkinarulla kuivuvat paidat roikkuvat
pää alaspäin; niiden sisällä on
kuivumisen odotus, tietoisuus
että pian ne viikataan huolella ja asetetaan
hämärään kaappiin, lämpimään ja nautinnolliseen olotilaan.
hymy alkaa silmistä
ehtii pienellä viipeellä suulle ja
katoaa taas – kuin vuorovesi
olisi koskettanut hiekalle piirrettyjä kasvoja
ja vetäytynyt takaisin –
silmät vakavoituvat
mutta hymy ei katoa, se on tallella
vakavuuden alla kuin veden alla, näkyy
vaalea vatsa vedenpintaan päin kuin
väärinpäin käännetty kivi.
joku kerää pyykit narulta ja
vie sisälle. on ilta,
alkaa sataa ja sataa koko yön
tunnemme toisemme tuoksusta.
hengitämme sitä –
kaksi pientä villieläintä onkalossa
puunjuurten suojaavan katon alla
nenät vastakkain.
hengitämme sitä –
tuuli kiertelee metsän aluskasvustossa
panee puunoksat häijysti kahisemaan.
kuka kysyi: eikö sydän olekaan meri
täynnä tunteiden uppoavia laivoja?
tuuli vain yltyy, lehtien vihreä pinta
aaltoilee yhä voimakkaammin.
tämän saaren yllä raivoava myrsky
ei yllä tänne alas. täällä pimeässä
ei ole majakoita
täällä toisen tuntee
tuoksusta.
keho on esivanhempien ensimmäinen perintö.
se muistaa yhtälailla heidät, jotka tunnet
ensiaskelista alkaen
kuin heidätkin, jotka ovat vain
kasvoja valokuvissa
tai tyyppejä
isovanhempien kertomissa tarinoissa.
mutta se muistaa heidätkin
joista ei ole jäänyt edes nimeä
eikä tarinaa. joista ei ole jäänyt
yhtäkään käsinkosketeltavaa esinettä
silminnähtävää muistoa.
ja kuitenkin he ovat alati läsnä.
heiltä on peritty keho
jossa joka hetki elät.
he ovat muistaneet sinua
tienneet tulostasi etukäteen
ja sinäkin tunnistat
heidät lopulta itsessäsi.
eräänä päivänä hän vain katosi
jättäen jälkeensä kimpun
täyttämättömiä lupauksia. ne kuihtuivat
parissa päivässä ja viskattiin
roskaämpäriin ja vietiin vähän myöhemmin
muiden jätteiden mukana ulos.
muisto kuitenkin jäi, kirkastui vuosi vuodelta
enemmän – kunnes oli lopulta aivan
selkeä ja läpinäkyvä:
mitä oli, mitä olisi voinut olla, mitä olisi
voinut olla olematta.
hän olisi voinut olla
isä, mutta nyt
hän on vain aukko eräässä
tarinassa, joka meni niin,
vaikka olisi voinut mennä toisinkin.
”mutta kun ottaa huomioon myös kaiken muun, niin
ei siinä nyt ehkä välttämättä
käynyt kuinkaan”
matkamuistona kirjan välissä
mukana tuodun alppiruusun
lehdet. palanen uutta maailmaa
joka nyt täältä käsin tuntuu
yhtäkkiä niin vieraalta ja toiselta.
tapasimme hänen kaimansa kasvitieteellisessä puutarhassa.
muistatko, halusin sanoa, miten ne vuorilla
kasvoivat tiiviisti kylki kyljessä yhdessä
täällä tämä raukka on yksin
niin kitulias ja pikkuinen
halusin sanoa
avasin suun
mutta kurkusta kuului vain
kuivuneiden lehtien
käheää kahinaa
kuiskintaa
Tarton puutalokortteleiden runoilijat
Maarja Pärtna ja Carolina Pihelgas
Sanotaan, että Tartolla on oma aikakäsityksensä ja tunnelmansa, hidastempoinen ja mietiskelevä, kun taas Tallinnassa ollaan kiinni kiireisessä nykyhetkessä. Jollei pelkää yleistyksiä, voi todeta, että Tartossa syntyy myös senkaltaista runoutta, kun taas tallinnalaisissa teksteissä ovat pinnalla ihmissuhteet ja nuorten aikuisten individualistinen tunne-elämä some-kielellä esitettynä.
Maarja Pärtnan poetiikka vastaa kaipuuseeni lukea Itä-Eurooppaan ja balttilaisiin paikkoihin kiinnitettyjä kokemuksia ja aistimuksia, oman sukupolveni maailmankuvaa. Pärtnan runoissa ollaan aina matkalla, muutoksen tilassa, joko ihmisen henkilökohtaisen elämän käännöskohdissa, Neuvostoliiton jälkeisessä yhteiskunnassa tai tuhansia vuosia kestävällä aikavälillä, sukupolvien ketjussa.
Carolina Pihelgasin runoissa on mielentiloja ja mielenmaisemia, joihin on kiinnostavaa kurkistaa katsoakseen, mitä siellä on. Runoissa on myyttinen tunnelma, jossa arkiset ja ihmeelliset yksityiskohdat tupsahtavat eteen vuorotellen, odottamatta. Pihelgas lukee kirjallisuutta useilla kielillä ja tuntee maailman kulttuureja laajasti, mikä näkyy hänen runoissaankin.
Carolina Pihelgas ja Maarja Pärtna eivät ole ainoita tarttolaiskirjailijoita, joiden tekstejä värittää tietty ajattomuus, tai vähintään tunnutaan olevan vielä nykypäivää edeltävässä aikakaudessa: pyykit kuivuvat kuivurin sijasta pyykkinarulla, netin ja sähköpostin sijasta on radioaaltoja ja kirjeitä, sähköpatterin sijasta asunto lämpiää puilla – mikä onkin osittain täyttä tätä päivää monissa virolaisissa puutaloasunnoissa. Heidän sielunmaisemansa voikin paikantaa Tarton puutalokortteleihin Karlovaan ja Supilinnaan.
Molempien runoissa on luonnolla ja maastolla tärkeä osa, kasveja ja eläimiä ja luonnonilmiöitä mainitaan usein ja niillä on merkityksellinen rooli. Luonnon ihastelun ja kunnioituksen rinnalla on sukupolvemme tietoisuus ilmastonmuutoksesta ja ihmisten jättämistä jäljistä, luonnon tuhoamisesta.
Kielellisesti heidän runonsa ovat kauniita. Vapaamittaisina ja riimittöminä niiden kieli soljuu pehmeästi ja luo herkän tunnelman. He ovat molemmat virontaneet runoutta omien tekstien lisäksi ja molempien runoissa on kieli toistuvana teemana, vieras kieli yksi ihmettelyn kohde.
Omaperäisistä, toisistaan poikkeavista piirteistään huolimatta Carolina Pihelgasille ja Maarja Pärtnalle on sattunut paljon yhteistä. He ovat molemmat syntyneet vuonna 1986, Maarja Pärtna Itä-Virumaalla ja Carolina Pihelgas Tallinnassa. He ovat päätyneet asumaan Tarttoon opiskeltuaan siellä yliopistossa, Pihelgas uskontotiedettä ja antropologiaa, Pärtna maailmankirjallisuutta ja englannin filologiaa. Tarton kirjallisuuselämässä he ovat aktiivisia tekijöitä. Molemmat ovat toimittaneet Värske Rõhk -nimistä nuoren kirjallisuuden lehteä. Pihelgas toimittaa yhdessä miehensä Hasso Krullin kanssa runokäännösten verkkolehteä Ninnikua, ja Pärtna on ollut toimittamassa vaihtoehtokulttuuria levittävää Müürilehtiä.
Carolina Pihelgas ja Maarja Pärtna ovat molemmat ehtineet julkaista jo useamman runokokoelman ja saada myös tunnustusta ru-nou-des-taan; Pihelgas sai vuonna 2012 Gustav Suitsin runouspalkinnon kokoelmastaan Õnnekangestus (’Onnihalvaus’, suomentamaton) ja Pärtna sai vuonna 2013 Juhan Liivin runouspalkinnon runostaan Sisällä.