Katkelma romaanista Kourallinen tomua
Suomentanut Jukka Mallinen
I will show you fear in a handfull of dust.
T. S. Eliot, The Waste Land
Palattuani Skandinaviasta en tointunut pitkään aikaan, en ollut uskoa millään, että olen Tallinnassa. Kaikki näytti järkkyneen paikaltaan; kuin jotkut ovelat silmänkääntäjät olisivat kalustaneet kaupungin vinoilla peileillä niinä seitsemänä vuotena, joina olin harhaillut maasta toiseen. Muutamaan kuukauteen en mennyt edes ikkunan ääreen. Matkalla terveyskeskukseen ja maahanmuuttovirastoon tuntui koko ajan, että olen jossain Porsgrunnissa tai Bergenissä tai näen vain unta, että kävelen vanhassa kaupunginosassani enkä, kuten unessa usein käy, oikein tunne sitä. Terveyskeskuksessa aiheutin suurta hämmennystä: viimeinen merkintä kortissani oli tehty lähes kymmenen vuotta sitten! Syksyllä 1996! Minua katsottiin kuin Lasarusta.
Maahanmuuttovirastossa esitettiin liian paljon kysymyksiä. En jaksanut keksiä mitään. Paluumatkalla eksyin. Harhailin ja rypistelin reseptejä taskussani hajamielisesti. Matkalla apteekkiin revin minulle maahanmuuttovirastossa annetut paperit, hankkiuduin niistä salavihkaa eroon ja rauhoituin, kun taskut olivat tyhjät. Nykyään kaupunginosassamme kulki toisenlaisia busseja. Niitä oli muutama, ne näyttivät oudoilta enkä tiennyt minne ne ajoivat. Ei huvittanut kysyä keneltäkään. Pysäkitkin olivat vaihtaneet paikkaa. Koko ajan näytti, että nousin bussista väärässä paikassa. Niin kävikin: bussi vei minut asemalle. En aikonut mennä keskustaan (en ollut valmis). Mutta bussi vei ja vei. Jähmettyneenä katselin samean ikkunan lävitse. Talot oli maalattu, tiet myllätty. Kaikkialla siivottiin. Karsitut poppelit ojentelivat tynkiään kuin rammat kerjäläiset. Shnellin puistoon oli kasvanut kärpässienipylväitä, jotka lahosivat hiljalleen. Omaan mutaansa hukkuva lammikko valoi rinteeseen ja pajuille sinivihreää valoa. Vanhat kastanjat olivat käyristyneet. Ei ainoatakaan tuttua penkkiä! Menin yläkaupungin muurin luokse, panin palamaan ja astelin takaisin. Päätin lykätä kevään tuloon (helpompaa aurinkolaseissa).
En kuitenkaan kestänyt, lähdin sinne talvella, hupputakissa. Annoin parran ja viiksien kasvaa. Katsoin näyteikkunoita ja iloitsin: en näyttänyt ollenkaan itseltäni! Minua pullisti hohotuksesta. Mitä vähemmän muistutin sitä röyhkeää nuorta miestä, jonka kimppuun oli kymmenen vuotta sitten päästetty sapelihammasgangsterit ja mädät jeparit, sitä enemmän kasvoi riemu rinnassani. Silloin olin ajatellut, että suostuisin muuttumaan kääpiöksi, kun minua vain olisi mahdotonta tunnistaa! Mitä väliä, millaisena elää, tärkeintä on elää! Se joka ei ymmärrä tätä, ei ole nähnyt elämässä mitään, ei tajua itse elämästä mitään!
Kyllä, tällä mahalla ja näillä poskilla olin aivan toinen. Silmänikin loistivat toisella tapaa: eivät kyteneet haastavasti, vaan jännittyneinä, välähtäen harvakseltaan yksinäisiin leimahduksiin. Vuosikausia hermosoluihin kerrostunut pelko oli sammuttanut niiden loisteen peruuttamattomasti. Ja niin minusta oli tullut yksi niistä sänkisistä tyypeistä, jotka harhailevat työttömien polkuja, tyytyvät kahteen kolmeen lasiin viiniä, kiskovat savuketta puistoissa odottaen, että joku kutsuu juomaan pullon kolmeen pekkaan ja haaveilevat, että joku kääntyy, joku soittaa, joku kutsuu jonnekin, panee vahtimaan jotain parkkipaikkaa tai laatikkoa, pyytää korjaamaan pesukoneen ja antautuu ilman suurempia häiriöitä, pakkaa ja lähettää jonnekin saarille…
Minut on nykyään helppo pelästyttää millä tahansa, mutta tunnistaa – tuskin, rauhoittelin itseäni.
Ostin olutta. Kätkeydyin jonkin pikku tehtaan raunioihin, joka piilotteli purkamista odottaen hotelli Meritonin, postitalon ja elokuvateatteri Plazan välissä. Nousin aaveena rikkinäisiä rappuja toiseen kerrokseen, istuuduin rikottuun ikkuna-aukkoon ja katselin Narvan maantielle.
Se oli outoa.
Muutaman sekunnin ajan minusta näytti, että rauniot katsovat kaupunkiin minun silmieni lävitse. Liput läiskyivät tuulessa. Heijastukset Tallink-hotellin laseissa venyivät hymyyn vinkaten silmää. Valtava nostokurki liikkui nitisten. Äkkiä minua halutti epätoivoisesti palauttaa kaupungille sen entinen hahmo. Kuvittelin Kaubamajan katolle vihreät värivalot, Tallinn-kaupan: amputoin usvassa häämöttävän nostokurjen, hotellin, elokuvateatterin ja arkkitehtonisten europidien siluetit. Kuva menneisyydestä seisoi muutaman sekunnin ajan silmissäni, sitten liikennevalot välähtivät, autot syöksähtivät eri suuntiin repien sen kappaleiksi… ja minua oksennutti.
Toista kertaa en mennyt keskustaan. Aloin käydä useammin polttelemassa merenrannassa. Jäätyneenä meri näytti entiseltä: tummansininen lakeus ja valkeat juovat. Jäinen autiomaa ja samanlainen taivaan autiomaa sen yllä. Kuulostelin, miten jää hengittää. Suljin silmät: kaislojen rahina, tuulen ottelu männyissä, railojen rasahdukset ja veden nyyhkäisyt. Kuvien sirpaleet, jäälauttojen lohkareet. Tuuli. Sora jaloissa. Jäätyneet jäljet. Haukuntaa.
Mutta kerran siellä tuli vastaan tyyppi, jolla oli tuttu myhäily. Huolestuin ja häivyin nopeasti. En saanut pitkään aikaan unta: yritin muistaa, missä olin voinut nähdä sellaisen myhäilyn… Kääntyilin ja kääntyilin, mutta en muistanut millään. Merenrantaan en kuitenkaan varmuuden vuoksi enää mennyt. Valitsin autioita paikkoja, yritin väistää lähes jokaista. Mutta ihmisiä veti puoleeni kuin magneetilla. Ensin luokseni juoksi koira, sitten ilmestyi ihminen. Piilouduin vanhaankaupunkiin. Siellä oli ympärilläni pelkkiä turisteja. Norjalaisissa kuteissa minuakin luultiin turistiksi. Annettiin mainoslappusia. En kieltäytynyt. Postikortteja ja manteleita myyvät tytöt puhuivat minulle englantia. Se ilahdutti. Kahvilassa puhuin englantia (ja minulle annettiin väärin takaisin, mutta sekin ilahdutti minua!); piilotellen ihmisiltä kaupungin kartan taakse join ylväänä teetä kuin hämähäkki verkkonsa keskellä.
Erään sellaisen kävelyn aikana menetin valppauteni, vaivuin ajatuksiini, kuljin ketään huomaamatta. Eikä juuri ketään ollutkaan. Usva oli nielaissut kaikki tornien huiput. Tiilikatoista tippui musikaalisia vesipisaroita. Puro solisi. Vaivuin haaveisiin. Jonkinlaiseen infantiiliuteen. Seurasin karamellipaperia purossa ja harpoin leikitellen alas jyrkästi kaartuvaa kujaa… Ja silloin kulman takaa sukelsi Perepelkin. Kuin piru pullosta! Olin liukastua yllätyksestä. Läimäytin kämmeniäni. Tallasin jäällä kuin pelle. Hän vilkaisi minua, tanssahtelijaa, tunnisti, hymyili salaperäistä hymyä. Perepelkin käveli käsi kädessä jonkun tytön kanssa. Tämä oli niin väritön, ettei hänen läsnäoloaan edes tuntenut ollenkaan (aivan kuin hän olisi vain kuvitellut kulkevansa tytön kanssa, tai ajattelevansa jotain tyttöä). Heidän vaatteensa olivat kuin samalta kirpputorilta: tytöllä oli jotkut omituiset rytkyt, Perepelkinillä oli epämääräisen värinen ja muotoinen palttoo. Näyttivät sukulaisilta, astelivat hitaasti synkkinä kuin olisivat tulossa hautajaisista. Ehkä siksi, että nousivat ylöspäin katua, varsin jyrkkää ja liukasta.
Katsoen minua alta kulmain Perepelkin kysyi, mitä minulle kuuluu; sanoin, että siinähän se. Tähän olisi pitänyt lopettaa, mutta hän ilmoitti minulle heti olevansa nykyään töissä poliisissa. Ei suinkaan vailla ylpeyttä, vaan tärkeästi. –Minä olen nyt poliisissa, ja tuli jotenkin epämiellyttävä tunne kuin ilma olisi hetkessä muuttunut koleaksi ja valo vähentynyt, jalatkin liimautuivat maahan. En pysty liikahtamaan paikoiltani, seison ja hymyilen, kuuntelen ja hän kehuskelee: –Ei mikään kova palkka, mutta kunnioittavat sentään, ja kunnioitustahan ei voi ostaa, ja kaikkiaan – etuja… etuja… eläke…
Olisi pitänyt puristaa kättä ja häipyä sen tien, mutta en jaksanut vastustaa hitausvoimaa. Olin kuin unessa, ja tässä unessa Perepelkin piti minusta kiinni eikä päästänyt irti.
Häntä halutti tietenkin puhua kanssani. Ilman muuta, kun tällainen ihmeellinen saalis käveli itse syliin; hihan läpi kyynärpäätäni kopeloidessaan (kuin haluten varmistaa, että olen todellinen) Perepelkin kehräsi silmiään siristellen:
– Onpa siitä aikaa… Kuusi vuotta…
– Seitsemän, korjasin minä.
– No, kappas… Kokonaista seitsemän vuotta! Seitsemässä vuodessa elimistössä kaikki vaihtuu! hän lisäsi kääntyen tytön puoleen ja hyvästellen tämän jotenkin seremoniaalisesti. Selitti kainostellen ja sekavasti, ettei ole tavannut tätä ihmistä seitsemään vuoteen. –On kaikkia juttuja, ymmärrät kai? Ja iski minulle silmää kuin antaen näin ymmärtää, että tietää jutuista kaiken!
Minä käpristyin kokoon. Hänen sanoissaan oli jotain kabinettimaista; tomu näytti sakenevan hänen äänessään. Juttuja… Ihminen… Perepelkinille ”ihminen” näkyi nyttemmin merkitsevän samaa kuin ”kärsimään joutunut osapuoli”, ”kantaja”, ”syytetty”, ”epäilty”,”todistaja” ja muu sellainen. Virossa ei kaikkia kutsuta ”kansalaiseksi”; varmaan ne siellä – kabineteissa – vehkeilevät tällä sanalla, ”ihminen”.
Tyttö nyökkäsi ymmärtäväisesti, irrottautui hänen kangistuneesta kädestään ja haihtui jotenkin yhtä nopeasti kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Puisella eleellä Perepelkin ehdotti minulle, että mennään kävelemään.
Puistoon. Sinne oli pystytetty muistomerkki Dostojevskille, sinne aiotaan rakentaa pieni suihkulähde, nykyään siellä on säädyllisiä ihmisiä, kukaan ei pissaa pensaisiin, kukaan ei ryyppää Upseeritalon takana… eli nykyään se on ”Venäläinen kulttuurikeskus”, Perepelkin lausui viimeisen nimen miltei laulavalla äänellä.
Polkuja pitkin, penkkien ohitse… Perepelkin puhalteli minusta tomuhiukkasia, vilkuili silmiin, tenttasi terveydestä… Halusi tietää kaiken: missä olin ollut, mitä nähnyt ja niin edelleen… Kaiken! Olihan kulunut vuosia, vuosikausia… Pidätteli sateenvarjon alla, lupasi viedä ranskalaisen kahvilaan…
– Näet itse, mikä laadukas kahvila on ilmestynyt Tallinnaan! hän lausui. –Sellaisia ei ennen ollut! Jotakin epätavallista!
– Hyvä on, hyvä on, suostuin… vieköön nyt sitten, ajattelin.
Mutta hän sekaantui pikku kujissa, sateenvarjossa, kääntyi väärään suuntaan ja vei niin sanottuun kirjallisuuskahvilaan. Kävelin kuuliaisesti hänen perässään, minulle oli jotenkin yksi ja sama, minne mennään; kunhan vain ei olisi epäluuloisia persoonia, kun ei vain kukaan porautuisi silmillään, ei tähtäisi siristäen, lataisi muistuttamisen luotia muistin panoslippaaseen. Muuten oli yksi hailee, olin sellaisen apatian vallassa, etten yksinkertaisesti jaksanut panna hanttiin.
Kahvila olikin vähän ”kirjallinen”. Kirjahyllyjä seinillä. Silmiin osui Raivattu uudismaa viroksi.
– Niillä on sellainen huumorintaju, Perepelkin totesi. –Nyt näin somistuksessa ilmaistuna.
Levysoittimia, kirjoituskoneita, vanha Dzintars-radio. Kirjailijoiden muotokuvia. Vanhoja valokuvia. Pieniä pöytiä, pieniä tuoleja, vihreitä kirjastolamppuja. Puuttui vain se painokone, jonka takana olisi ensimmäisen kirjanpainajan mallinukke lihakauppiaan esiliina yllään.
Tiristin pari sanaa nordisesta lavastuksesta, mainitsin norjalaisen kirjailijan teoksen Lavastaja, jonka olin aloittanut Oslossa huoneistojen maalaamisen tauoilla ja heittänyt pois Stavangerissa, missä minulta maalin lisäksi loppui halu paitsi lukea myös mennä eteenpäin.
Perepelkin pusertui kokoon, köyristyi, imi mehua, silmäili minua rauhattomasti, kuunteli lyhyen raporttini: Tanska – joulukuusia; Norja – satoja punaiseksi maalattuja taloja; metsätöitä Ruotsissa… Nyt täällä, ei mitään tekemistä, katselen ympärilleni, sitä sun tätä (ei sanaakaan liikaa). Hän nyökkäili, haukotteli, vilkuili sivulle. Vilkuili ja huokaili. Katseli kieroon. Hänen vetiset silmänsä kopeloivat ympärillä olevia epäluuloisesti, hän katsoi jokaista kuin potentiaalista rikollista tai ihmistä, jonka voisi helposti piilottaa ristikon taakse.
– Et halua lähteä taas? hän kysyi kuin olisi voinut tarjota jotakin.
– Haluan kovasti, en vain tiedä, minne. Vaihtoehtoja on, muttei mitään varmaa… Aluksi vain matkustaa pois… Löytää töitä ja matkustaa pois… Niin pian kuin mahdollista. Äidin huolehtiminen on mennyt mahdottomiin.
– Vanhempainrakkaus on joskus sietämätöntä, hän sanoi silmiään pyöritellen. –Noh… Mitä pidät Tallinnasta?
Nyt se alkaa. Tietysti hänkin sitä. Tätä se on aina. Kaikki kysyvät samaa, kaikki. Ensimmäinen oli serkkuni entinen mies. Volodja. Pukinparta, sekopäinen keksijä, ilveilijä. Soitti parikymmentä vuotta häissä ja on kymmenisen vuotta keksinyt katteita, joita ei saa millään kulumaan, etsii viinirypälevarvulla ehtymättömien tulojen lähdettä… Sitten äidin ystäväkin työnsi sormia erilleen ja yhteen, etsi milloin yhdellä kyynärpäällä pöytää, milloin toisella käsinojaa, en pystynyt sanomaan mitään siitä, kuinka Tallinna on muuttunut. Luettelin kaikki uudet kohteet! Hän on näköjään rakentaja. Tietysti hänen pitäisi käynnistää jokin projekti minunkin kanssani… Miten siellä ulkomailla? Mitä pidät Tallinnasta? Ei paha noin alkuun; loin suhteita ystävättäreni poikaan. Sanoisin, että tulimme juttuun ihan kohtuullisesti. Käsiteltiin kirkon rakentamista ja raitiovaunulinjasuunnitelmaa, josta oli huhuttu jo vuonna 2000, ja nyt oli suunnitelmissa lyödä ensimmäinen kiila ilmeisesti vuonna 2012. ”Seitsemän vuotta, odotettava vielä seitsemän vuotta”, hän huokaisi. ”Ja miten hitaasti ne rakentavat! Kutsuvat japanilaiset… Toivon, että ne rakentavat nopeasti! Japanilaiset rakentavat nopeasti!” Hän ei jaksanut odottaa, että pääsee ajamaan uudella raitiovaunulinjalla. Niin, tylsää! Hänelle uusi raitiovaunulinjakin oli oikea karnevaali. Miten asiaa katsookin, hänelle voi antaa anteeksi. Kun taas tämä, tämä…
– Boheemit, Perepelkin lausui pyöritellen jostain syystä päätään, heitti murheellisen katseen muotokuviin seinällä, nyökkäsi julisteiden suuntaan: Laitakaupungin valot, Ismo Alangon Säätiö Von Krahlissa jne. jne., kerroksina, päällekkäin. –Tällaisia, hän sanoi kuivia huuliaan nuolaisten, –tapauksia niiden elämässä.
Ei näköjään voinut millään unohtaa, että oli opiskellut filologisessa tiedekunnassa, missä kaikki – niin virolaiset kuin venäläisetkin – pyörivät yhdessä, joivat yhdessä, naivat yhdessä… Ja vaikka kukaan ei ollut koskaan nähnyt häntä niissä kokoontumisissa, hän oli koko ajan kuin olisi menettänyt jotakin, kuin hänet olisi epäoikeudenmukaisesti syrjäytetty tästä ”boheemielämästä”… Boheemit… Naurettavaa. Mitä tavallisimpia ihmisiä… Kolme kundia valkeissa paidoissa ja olkapäille heitetyissä svetareissa pelasi iloisesti korttia hörppien laseista vaaleaa olutta. Tytöt suhisivat jotain supatellen ja tuijottaen pikku silmillään. Ikääntynyt setämies käänteli makaroneja irrottamatta silmiään televisiosta; makaronien perässä lautasella sukeltaen hän veti otsalleen ryppyjen kireät aallot.
Perepelkin oli ensimmäinen ihminen, jonka kanssa istuin tallinnalaisessa kahvilassa monen vuoden jälkeen; ensimmäinen ihminen menneisyydestäni ja miksi juuri hän? Kaupunki oli tonkinut sieluni laskoksia ja päättänyt lähettää urkkijansa, joksi oli määrätty Perepelkin. Hän on säälittävä. Ja niin on tämä kaupunkikin. Sitä voidaan rakentaa kuinka paljon tahansa… Ne voivat laittaa tänne paitsi uuden raitiovaunulinjan myös rakentaa painejunan… Valos jää kuitenkin – ainiaaksi! Mitä muutoksia voi muka olla? Uusilla kalusteilla ei voi korjata rikkoutuneita suhteita. Ihmiset eivät muutu, mihin he sonnustautuvatkaan, millä lävistävätkään sieraimensa, napansa, huulensa… Olen väsynyt sanomaan niille kaikille: se, että ne vaihtoivat punalipun trikoloriin ei ole muuttanut tasan tarkkaan mitään. Ydin ei muutu ikinä. Ihmiset mukautuvat kuten ennenkin, yksinkertaisesti mukautuvat. Varastavat, kääntävät purjeen tuuleen, kaivavat kuoppaa jollekulle… muuttaa jotain ihmisessä: mahdotonta!
Mutta kukaan ei usko minua. Kaikki sanovat, että asiat ovat paremmin. Minä sanon, että eivät niin paljon paremmin, ettei ole aihetta tällaiseen riemuun. Tässä kaupungissa kaikki on rikottu niin, että mikään ei ole korjattavissa, voi vain peittää maalilla, piilottaa takapihoille, ei ole mitään millä parantaa.
Ehkä jos Morrissey saapuisi ja asettuisi Tallinnaan, ehkä silloin tämä kaupunki muuttuisi minulle… en tiedä…
Tänne pitäisi tuoda hollantilaisia paketteina, viisikymmentä ihmistä päivässä, että ne naisivat kaikkia tyynni, yötä päivää, kaikkia, nuoria, vanhoja, tyttöjä, poikia – ehkä tänne silloin ilmestyisi jotain kiinnostavaa… joskus viidentoista vuoden päästä… Vaikka tästä on yhtä typerää puhua kuin säästä, ja erityisesti tämän herbaarion kanssa. Se ei ymmärrä ikinä. Sehän on kaiken lisäksi jepari. Mitä vähemmän se tietää, sen parempi.
Vaikka ytimeltään se ei ole muuttunut. Aina vain sama tarkastaja vuokrarästiläisten häätökomissiosta. Edes asuaan ei huoranpenikka ole muuttanut. Epämääräisen harmaa palttoo, prässihousut, pikkutakki ja paita, silitetty kaulus. Pysynyt aivan samana. Pysynyt kuin jotkut Kalevin tehtaan konvehdit: ei vain maku, vaan myös käärepaperi on sama. Merkkejä taannoisista näppylöistä, jakaus harmaassa liimatukassa ja sinnikäs pyrkimys pohtia poliitikkoja, kansanäänestyksiä, kaikkea hämäränmiesten hommaa. Kaikki samaa…
Olen tuntenut hänet lähes lapsesta saakka. Hän oli yhden tuttavani tuttu. Tämä tuttava oli kaupungin shakkimestari (voitti harmaapartaisia vanhuksia Kesäpuutarhassa, sai näistä turnauksista konvehteja). Hänen kanssaan Perepelkin kävi Sakala-keskuksessa politologian luennoilla. Jo silloin – neljäntoista ikäisinä – he olivat päättäneet ryhtyä lehtimiehiksi, lukivat viisaan näköisinä lehtiä, alleviivailivat lauseita, kävivät piirissä, missä joku muriseva komsomolohjaaja pauhasi ”thatcherismista” ja ”reaganomiikasta”, selitti heille alentuvasti heidän alleviivaamansa.
Tuttavani sanoi, että he eivät enää pysty lukemaan ilman lyijykynää, he alleviivailevat yhä. Refleksi, sanoi hän ja lisäsi, että mitä enemmän olet alleviivannut, sitä teräväkatseisemmaksi tulet. En ymmärtänyt sitä. He alleviivasivat yhä enemmän ja enemmän. Heidän lehtiään oli kauhea katsoa. Heidän kätensä olivat aivan musteessa. Ymmärsin, että minulla ei ole mitään puhuttavaa heidän kanssaan. Lehtiä en halunnut lukea. Vielä vähemmän alleviivata niistä jotain. Minä en olisi alleviivannut sanaakaan meidän lehdistämme. Meidän neuvostolehtemme olivat minulle olemassa vain siksi, että niitä voi liimata seiniin tai polttaa uunissa. Mutta tämäkin oli vain minun ja äitini välinen asia. Äiti liimasi niitä seiniin. Minä poltin niitä uunissa. Isä ei koskenut niihin ollenkaan, paitsi kun pyyhki rasvaa käsistään.
Perepelkin jaaritteli ja minä kuuntelin, kuuntelin… ja äkkiä odottamatta ajattelin, että hän on jossakin mielessä rampa. Perepelkin ei ollut kertaakaan sallinut elämän rynnätä sisään ja täyttää itseään tunteilla, emootioilla, mehuilla, säteillä eikä hän ollut koskaan kypsynyt kuten ne paksukuoriset omenat, jotka pysyvät aina happamina. Minua alkoi jopa nolottaa. Kuin olisin tirkistellyt jotain inhottavaa.
Hän kyseli Tanskasta, kosketteli homoseksualismia, prostituutiota, huumeita, aidsia… kaikkea sitä, mikä tulee kadunmiehen mieleen, kun mainitaan Tanska. Hän oli huolissaan asioista, jotka eivät tosiasiassa uhanneet häntä. Hän sai tällä tavalla varmuutta, ja oli tehnyt niin varhaislapsuudesta asti, muuttunut jo varhain kumaraksi nuoreksi ukkeliksi; oli keksinyt itselleen hahmon, luonut sen ylleen kuin kotilon, josta saattoi tähystellä ihmeellistä maailmaa tuntien olevansa turvassa.
Äkkiä mieleeni tuli hänen suuri penaalinsa. Perepelkin kaivoi sen jokaisella luennolla attaseasalkustaan. Pikku ruumisarkku, jossa lojui tusina kuulakärkikyniä ja värikyniä. Monet naureskelivat tälle, kukaan ei voinut ymmärtää: mitä Perepelkin teki instituutissa värikynillä? Arvelin, että Perepelkin yhä alleviivailee jotain lehdistä, mutta pidin myös mahdollisena, että hän halusi tunkea penaalin täpötäyteen kyniä, että se näyttäisi painavammalta. Hänen ja penaalin välillä oli jokin yhteys.
Nyt hän oli turvallisesti koteloinut itsensä sellaiseksi penaaliksi. Poliisi – mikä sen turvallisempaa!
Mutta lehtimies hänessä ei ollut kuollut vielä, nykyään hän vain esitti kysymyksiä vaativaan sävyyn, joka mahdollisesti oli kehittynyt elimissä. Hän kysyi uudestaan:
– No, miltä kaupunki sinusta näyttää?
Aloin kääntyillä, sanoin etten ole nähnyt mitään kunnolla. –Kaikkialla rakennetaan, enkä minä en pidä melusta…
Rakennustyö oli käynnissä aivan Viru-hotellin luona: katu oli suljettu levyillä, oli vedetty nauhat, pölyä patsaana, jyrinää. Äiti oli kirjoittanut tästä, kun vielä asuin Tanskassa. Kirjoitti huokaillen sanojen välissä: No niin, taas meillä alettiin rakentaa jotakin… En pystynyt kuvittelemaan sellaista mittakaavaa. Kun siirryin Norjaan, hän kirjoitti: Taas rakennetaan pankkia! Mitä varten niin monta pankkia?
Se olikin sitten hotelli.
– Hilton, Perepelkin sanoi taitellen salvettia kiinni ja auki, –oletko kuullut?
– Ai? Kuulin, että Metropol…
– Kyllä, se on itse hotellin nimi, mutta se on Hiltonin alainen. Siitä tulee Euroopan korkein rakennus. Aikoinaan, tiedäthän, Olevisten kirkko oli Euroopan korkein! Nyt valtaamme takaisin huippumme. Tarkemmin sanoen, ne valtaavat… Se on hotelli. Kokonaan lasia. Joku kolme tuhatta ikkunaa joka suuntaan! Sataneljäkymmentäkahdeksan kerrosta! Euroopan paras Hilton!
– Oho! Ja mitä varten niin pieneen kaupunkiin niin komea hotelli?
– Et tunne tilastoja? Etkö tiedä, miten paljon turisteja meillä käy vuosittain? Kolme miljoonaa! Sitä varten tarvitaan sellainen hotelli.
– Ymmärrän, minä haukottelin.
– Haluatko työskennellä vanhassa kunnon Hiltonissa? hän kysyi vilkuillen ovelana silmiini. Minäkin katsoin häntä ivallisesti ja kysyin:
– Tarkoittaen mitä? Rakentamaan hotellia?
– Oletko muka rakennusmies?
– Tanskassa olin restauroimassa linnaa…
– Noo, hän huokaisi epäilevästi. –En tiedä, se ei oikein natsaa. Mutta siellä on varauskeskus. Ottavat kielitaitoisia. Se sopisi juuri sinulle. Sinä osaat niitä monia…
– En kyllä sanoisi, että osaan…
– Lopeta. Siellä riittää, kun osaa sinne päin ja tarvitaan kaikkia ihme kieliä, kuten pohjoismaisia. No, ja englantia tietysti. Sinähän sanoit, että haluat ansaita. Yritä sitten! Hän veti taskustaan mainoslappusen. –Ne jakavat näitä suoraan kadulla.
Pidin tytöstä kadulla ja koko ajatuksesta.
Kuvassa sympaattinen mimmi oli avannut suunsa koko lappusen leveydeltä, työntänyt esiin keltaisella ristillä maalatun sinisen kielen. En tajunnut heti, että hänelle oli kieleen maalattu Ruotsin lippu. Teksti: ”Osaat kieltä – käytä sitä!”
Ja hänellä oli näitä taskut täynnä!
– Kiinnostavaa, eikä totta? Pitää olla mielikuvitusta. Tämä on rankempaa kuin Pelevinillä Parlamentin savukemainokset, joissa oli Grebenštšikov, muistatko, Sukupolvi P:ssä.
– Ei, en ole lukenut Peleviniä… Muutin pois hyvissä ajoin…
– Suotta, olisit kyllä voinut lukea. Kiinnostavaa kirjallisuutta. Nykyaikaista. Uusi kierros, kaikkea sitä… Yritä, soita niille, lähetä CV tähän osoitteeseen. Varaat huoneita. Istut kaikessa rauhassa, otat vastaan puheluita, teet varauksen tietokoneelle, sillä siisti…
Hän leikkeli kotlettia varovasti kuin kirurgi. Itse varovaisuus. Äkkiä hän nousi ylös, heitti lautasliinan pois, löi otsaansa.
– Nyt muistin! hän huudahti ja istuutui ylimyksellisesti alas lasi kädessä. –Olen miettinyt koko ajan, mitä halusin sanoa sinulle… Muistin: anekdootin! Päivänpolttavasta aiheesta. Sinun filologina pitäisi arvostaa ja haltioitua. Kolme varista istuu tammen oksalla – Viro, Latvia ja Liettua –, jo hauskaa, eikö vaan? Tämä on vasta alku. Kuuntele eteenpäin! Jokaisella suussa pala juustoa… Kuvitteletko, joo? No, tulee kettu, alkaa kierrellä tammen alla ja kehua variksia, sanoo lopulta: ”Haluatteko Euroopan unioniin?” Ne hölmöt raakkuvat ”Kylläää!!!”. Itse ymmärrät, juustot tipahtavat… Ei, odota. Älä vielä naura…
En aikonutkaan.
– Tässä ei ole vielä kaikki, ei kaikki! Tunnin päästä, mietittyään ankarasti varis-Viro sanoo: ”Muuttaisiko se mitään, jos sanoisinkin ei?” –Ymmärrätkö? hän nosti juhlallisesti etusormensa. –Ymmärrätkö? Muuttaisiko se mitään, jos sanoisinkin ei? Hah hah!
– Ymmärrän, järisyttävä anekdootti.
– Edes jotain unohdusta… Jotain positiivista tähän kylmään todellisuuteen… hän ruikutti säälittävästi. –Ymmärrätkö, työ poliisissa on näännyttävää, en jaksa, kaadun jaloiltani! Eniten kyllä harmittaa, että ei ole mitään henkilökohtaisen kasvun, kehittymisen näköalaa! En puhu poliisista. Osaan viroa täydellisesti, sininen passi, kirjoitan paremmin kuin jotkut virolaiset kollegat, olenhan sentään filologi… Siis kirjoitan viroa, ymmärrätkö? Mutta en pääse nousemaan virkaportaissa enkä tule ikinä pääsemään, vaan tämä, joka tekee kirjoitusvirheitä, mutta on virolainen, se kyllä etenee. Ja niin on kaikkialla tässä maassa… Eihän tällaista höperyyttä ollut edes neuvostoaikana…
– Muuta höperyyttä kyllä riitti.
– Niin tietysti, kaikenlaista oli, leirejä ja vainoamista ja sen sellaista, mitä ei luojan kiitos Virossa ole eikä – suo luoja – tule, mutta tätä idiotismia on. Menen komissioon… Olen siellä jossain komissiossa… Ja katson osanottajalistaa, komission jäseniä. Ja näen olevani ainoa venäläinen! Olen kyllä ylpeäkin siitä, että olen ainoa, joka on ikään kuin lyönyt läpi, mutta loukkaavaahan se on jotenkin, koska meitä ei ole, meitä – ei ole! Kaikki tämä toimii ja on olemassa, koko hallinto ja järjestelmä ovat olemassa ilman meitä! Me siivoamme roskia, muuraamme tiiliä ja sekoitamme sementtiä. Me rakennamme huviloita niille, pyyhimme pöytiä niille, kiillotamme niiden kenkiä. Me kaupustelemme torilla, korjaamme niiden autot, pyyhimme tuolit niiden pyllyjen alta ja pyyhimme niiden pyllytkin – me! Pakko tunnustaa, että parhaat ihmiset ovat jo aikoja sitten muuttaneet pois tai yksinkertaisesti korjattu laatikoihin…
– Mihin laatikoihin? Arkkuihin vai?
– Herra varjele! hän huitaisi. –Organisaatiolaatikoihin, arkistoihin! Kehtaatkin, arkkuihin… Ja minä olen totta puhuen iloisesti yllättynyt katsoessani miten Radisson tai Ühispank nousee korkeammalle kuin Olümpia tai Viru. Uusi aika ikään kuin voittaa vanhan. Minä pidän Terminaalista ja Tallink-hotellista. Pidän Meritonista, Scandicista ja kaikesta muusta roskasta. Suotta ei meillä kuvattu Eurooppalaista tarinaa, ei suotta! Pidän tästä kaupungista yhä enemmän ja enemmän. Pidän nykyvirolaisesta. Hän näyttää tyylikkäältä. Hän puhuu englantia ja muita kieliä. Nykyvirolainen istuu Wi-Fissä ja näpyttelee toimeliaana läppäriä. Hän muistuttaa kovasti pohjoismaalaista, nykyvirolainen normalisoituu menestyksellisesti kuin kameleontti, hän on pohjoisbalttilainen eurooppalainen, suuntaa kaikilla paikantimillaan pohjoismaihin, eikä ole sitä mitä ennen…
– Mitä oli ennen?
– Oli tsuhna! Päähän potkittu tsuhna! Se, mitä neuvostot tekivät virolaisista. Kyllä, meidän tsuhnamme ovat kolmessatoista vuodessa rakentaneet hyvän valtion. He eivät romahtaneet, kuten monet katkeroituneet venäläiset ennustivat, sanoivat, että virolaiset eivät opiskele venäjää, muttei heillä ole hyviä englanninopettajiakaan. Soopaa! Ne heittävät niin venäjää kuin englantiakin! Niillä on rutosti lukioita, collegeita ja kielipainotteisia kouluja! Kaikki pelittää, kone kulkee, loikkasivat jo Euroopan unioniin, kaupat notkuvat, niitä nousee kuin sieniä sateella, ja kaikki tämä ilman meitä, huomaa, ihan omilla lihaksilla! Totta puhuen nostan niille hattua! Ja riisun vaikka housutkin. Mutta yhtä kaikki, tätä idiotismia ne eivät ole pystyneet voittamaan itsessään… Kohta viisitoista vuotta ja me olemme niille ”miehittäjiä”. Tai no… Kollegani, venäläinen tyttö, joka puhuu viroa erinomaisesti, kirjoittaa mukiinmenevästi, kävi kuusi kertaa suorittamassa C-tasoa, pitää saada kuusikymmentä pistettä, hänelle annetaan viisikymmentäseitsemän, no niin! Niin meille tehdään kaikessa! Emme pääse ikinä eliittiin! Emme sujahda niiden joukkoon, vaikka puhuisimme niiden kieltä kuinka hyvin! Tulemme aina olemaan kakkoskastia pelkästään kansallisuuden takia. Ei mitään syrjintää. Vain näkymättömyyttä. Siellä ne istuvat huolettomina, juovat cocktailejaan, juhlivat jotakin, me taas juoruilemme murheistamme, olemme vieraita tässä elämän juhlassa…
Hänen tyttönsä oli asunut monta vuotta Valloissa, sitten englantilaisessa pikkukylässä, vahtinut lapsia (au pair, ymmärsin). Tämä oli sanonut hänelle hyvin kiinnostavan asian: ”Meitä ei tarvita missään.” Myönsin sen heti. Nyökkäsin nopeasti. Ja olin jopa vilpittömästi samaa mieltä: tuollaista mänttiä ei taatusti tarvita missään. Perepelkin huokaisi ja sanoi katkerasti haluavansa päästä pois…
Nyt muistin! Missä hän oli kymmenen vuotta sitten? Miksi nyt? Ei voinut silloin, nyt on välttämättömyys kypsynyt… Mutta jälleen: ei voi. Niinpä. Jos ei osaa englantia, ei kannata yrittääkään. Ja kursseihin hän ei ollut uskonut koskaan! Hän uskoi itseoppimiseen. Vai niin. Hän on konservatiivi. No niin. Hänen viroaan ei Euroopassa tarvitse kukaan. Ruikuttava sävy: kuka tarvitsee viroa? No, kuka? Itsestään selvää. –Viroa ei tarvita missään. Kieli tekee kuolemaa, Perepelkin puhui hautajaisäänellä. –Ja tulee kuolemaan. Vastoin kulttuuriohjelmaa! Koska nuoriso matkustaa pois sinne, missä ei tarvita viroa, ja Viron liittyessä Euroopan unioniin alkaa ulkomaalaisten tulva. Niitähän livahtaa jo tänne ja ne vilkuilevat varkain katujamme, suhmuroivat jotain!
– Ketkä? en ymmärtänyt.
– Kurdit! Jos on yksi kurdi, niin jossakin piilottelee kymmenen muuta. Jos saapuu yksi somali, niin kohta saapuvat kaikki hänen kymmenen vaimoaan lapsineen ja kaikkien niiden sukulaiset! Jos avataan yksi kebab, niin kohta niitä on tusina! Ja niin edelleen… Kohta saamme parkua kuin sinun tanskalaisesi! Virolaiset eivät ole valmiita siihen. Entä jos tulevat tšetšeenit? Kuvittele! Nehän ovat perheitä, niillä on sisäpiiri ja varjobisnes! Ja jos haluan jatkaa elimissä, niin tšetšeenien kanssa työskenteleminen ei ole naurun asia, niiden juttujen tutkiminen…
Perepelkin pyöritteli silmiään ja jatkoi: –Ei, Viro on ihannemaa, kaikki on hyvin, kaikki on erittäin hyvin toistaiseksi, paitsi ilmasto, mutta – ei ole näköaloja, kuten jo sanoin, ei näköaloja kasvulle. Ja jatkossa yhä pahempaa! Lasikatto tulee yhä alemmas ja alemmas. Minä en tietysti anna hämätä itseäni, mutta ne tulevat rakastamaan meitä vähän enemmän, kun näkevät tšetšeenit ja somalit. Silloin hieron kyllä vahingoniloisena käsiäni, kun näen niiden avuttomuuden. Nehän ovat täysin valmistautumattomia kaikkeen siihen, ne eivät olleet valmiita mielenosoitukseen Amerikan lähetystön edessä, mehän näimme, miten ne joutuivat silloin häpeään. Jotain maitotonkan kokoisia tyttöjä seisoi räpsyttelemässä silmiään ja samaan aikaan ympärillä oli hirveä rähinä… Myönnän, se univormu sopii niille ja niin päin pois, mutta ne laitetaan matseihin. Ja jos olisi tullut vain kyproslaisia, mutta jos tulee viisisataa irlantilaista kannattajaa, sehän tietää pogromeita ympäri kaupunkia, istu ja äläkä työnnä nokkaasi ulos – nehän tappavat! Kaupunki on vandaalien vallassa! Ne eivät ole valmiita kaikkeen siihen! Ja mitä minä mahdan, mitä minä mahdan yksin? En halua elää täristen. Eläkkeeseen en usko, enkä halua muuttaa Venäjällekään. Siellä meitä tarvitaan kaikkein vähiten. Venäjä on nytkin hylännyt meidät, kuin käenmunat vieraaseen pesään. Sätkyttele miten pystyt. Mädäntyä elävältä tähän suohon? Ei! Tunnen olevani kuin häkissä! Repeän kappaleiksi. Haluan aloittaa jotakin, mutta ei ole starttirahaa. Säästäminen ei kannata. Mikään ei onnistu. Minähän olen kunnianhimoinen! Haluan oman jutun, ymmärrätkö, oman! Ehkä jonkinlainen toimisto tai… Mutta täällä koko ala on kehittymätön. Eli taaskaan vakavasti otettavat henkilöt eivät auta minua, koska en ole virolainen, enkä halua kaivella uusvenäläisten likaisia alusvaatteita. Siksi sanonkin, että pitää muuttaa jonnekin. Mutta minne?
Olin hiljaa.
Kymmenisen vuotta sitten Perepelkin työskenteli komissiossa, joka hääti vuokrarästiläisiä. Paška oli kertonut minulle siitä…”Tapasimme kerran vaimon kanssa Perepelkinin kahvilassa ja hän raahasi meidät kotiinsa, näyttäisi videoita. Ajattelimme: elokuva mikä elokuva… Katsoimme siihen aikaan paljon kaikenlaisia elokuvia… Emme ymmärtäneet, mitä hän aikoi näyttää, eikä hänkään selittänyt: yllätys, sanoi, yllätys, hieroi kämmeniään ja hihitti… Me ajattelimme: mainiota, istutaan, katsotaan elokuvaa, otetaan viiniä… Tultiin, laittoi päälle… Voi luoja, mikä elokuva! Jos olisit nähnyt! Luulen, että olisit tykännyt, sinähän tykkäät kaikesta sellaisesta, mutta minä, kunniasanalla, hädin tuskin pystyin katsomaan loppuun, sitten minua tärisytti inhosta viikon. Kaksi tai kolme tuntia ennaltaehkäisevää kauhua! Elokuva siitä, miten nämä häädöt tapahtuvat! Perepelkin itse pääosassa. Mitään inhottavampaa en ole nähnyt eläessäni. En tiedä, miksi se oli tehty, ehkä se oli eräänlainen metodinen oppitunti tai näytös, en tiedä… Kolmisenkymmentä perhettä! Ja joka kohtauksessa – hän! Ja kaikki kuvattu yksityiskohtaisesti, askel askeleelta, päätöksen lukeminen, ulosmittaus, kaikki! Huolellisesti nauhoitettu häätöprosessi. Sanon sinulle, joku kolmekymmentä perhettä. Olin šokissa! Uskomatonta kidutusta! Me kestimme… En tiedä… No, kaksikymmentäviisi kohtausta varmaan… Hänellä oli hyllyllä vielä parikymmentä kasettia… En tietenkään väitä varmasti, että se oli sitä samaa, mutta piru tietää, Andruha, en enää tiedä, en tiedä… Ymmärräthän, pyörittäessään meille videota hän vielä kommentoi, heitteli ikään kuin asiallisia kommentteja, tietoa asiantuntijalta, joka ei ole eilisen teeren poika tällä alalla… Sanoi: ”Ja nyt alkaa teeskennelty hysteria… Ahaa! Tarraa sydämeensä! Me kutsumme ambulanssin… Nyt siltä mitataan verenpaine – kaikki on kunnossa ja me jatkamme työtä!” Yhdessä kohtauksessa hän sanoi, että oli löytänyt katolta makuusijoja, näytti nämä makuusijat ja näytti padan, luita, nahkoja, ja sanoi tärkeänä: ”Ovat varmaan syöneet kissoja.” Voitko kuvitella! Huomasin jopa tietyn kiihkon hänellä silmissä! Voiton! Hän ikään kuin todisti näinä hetkinä meille jotakin! En tiedä, mitä… Ehkä sen, että oli nähnyt elämää, tuntee sen lyijyisen ytimen tai jotain siinä hengessä… Tai ehkä jotain muuta… Että on kova kundi! Katsokaa vaikka! En ole rykmentinkomentaja, mutta pikku napoleon kuitenkin! Šhvonder! Inhottava ja kauhea ihminen! Olimme itse veloissa siihen aikaan, suorastaan korviamme myöten, ei riittänyt mihinkään… Vaikka kenellä riitti?.. No, minä otin tämän näytöksen eräänlaisena varoituksena. Muistan, kun tulimme hänen luotaan, sanoin että ellei tuollaisia perepelkineitä olisi olemassa, koko pakkohäätöohjelmaa harkittaisiin ehkä uudestaan… Mutta oli toteuttajia, ja yhdeksänkymmentäluvulla ihmiset joutuivat kuka kadulle, kuka vankilaan, kuka pakosalle, kuka kaulaa myöten vereen, kuka karriäärin aallonpohjaan…”
Sade oli loppunut. Ilmassa roikkui usvan tapaista. Perepelkin käveli ja jankutti.
– Minulla on ajatuksia, paljon ajatuksia… Huomaa, hyvin punnittuja ja mietittyjä ajatuksia. Tarkkailen elämää. Kyllä! Luen paljon, lehtiä, ilmoituksia… Näen, mitä meidän ihmisemme tarvitsee. Näen, mille tänään on erityinen kysyntä. Joten ajatukseni eivät ole syntyneet tyhjän päälle, vaan niillä on näköalaa. Pitää vain ryhtyä toimeen. Ensin jotain yhtä, sitten toista, ja niin sujuu jo kuin rasvattuna…
Häntä pullisti, hän ei voinut pysähtyä, projektia pukkasi projektin perään. Ihmisten lähettäminen pohjoismaihin, heidän järjestämisensä töihin, paritus. Hänen mielikuvituksensa alkoi leikitellä, hän uppoutui. Etsi jo minullekin pientä osaa. Minä voisin ”kieliä osaavana” tehdä käännöksiä: norjasta venäjäksi, ja hän vuorostaan – moitteetonta viroa. Rahat puoliksi.
Niin kuljimme hänen kanssaan vanhaakaupunkia pitkin, hän esitti suunnitelmiaan, minä kuuntelin hiljaa, edes kommentoimatta: kaikki nämä pilvilinnat sulivat itsestään.
Huomattuaan, että minulta puuttuu tarvittavaa entusiasmia, hän alkoi taas puhua ystävättärestään. Sanoi, että tämä on ihan kiva runoilija…
– Todellakin ihan kiva, hän vakuutti minulle, otti jopa kädestä kiinni.
– Ahaa, minä sanoin.
– Julkaisi äskettäin kirjan ja sai jopa rahaa. Ei mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin. Ei se ole tärkeintä, hän otti vakavan ilmeen. –Mehän ymmärrämme, mistä on puhe…
– Niin tietysti, minä sanoin.
– Mitä haluan sanoa, hän aloitti. –On sellainen kulttuurisäätiö, joka ei viime vuosina ole toiminut kirjallisuudessa, vaan missä milloinkin. Sponsoroinut esimerkiksi jotain metsäväkeä. Taistellut pelastaakseen meidän huuhkajamme, jotka, kuten kävi ilmi, ovat lähes viimeisiä Euroopassa. Sen jälkeen kun harppasimme Eurooppaan, näetkö, huuhkajillekin on siitä hyötyä. Niin hän laati projektin, löysi arvioijat, ihmiset jotka lukivat hänen runonsa ja kirjoittivat lausunnon… Ja ne olivat mestareita, eivät mitään satunnaisia vastaantulijoita, ymmärrät kyllä… Ja tämän projektin kanssa hän meni säätiöön ja sai aikaan sen, että hänen kirjansa julkaistiin. Ymmärrätkö? Pitäähän säätiöiden tehdä muutakin kuin pelastaa huuhkajia! Siis mitä haluan sanoa. On aika paneutua kulttuuriin…
Hän pysähtyi, rykäisi kurkkua, korjasi kaulusta ja sanoi:
– Minäkin kirjoitan… Kyllä, sitä sattuu… hän puhui, –koska pitää, jonkun täytyy… Ymmärrätkö?
– Tietysti, myönsin väsyneesti.
– Sillä jos emme me, niin kuka? Kohta Virossa ei ole enää ihmisiä, jotka pystyvät ilmaisemaan itseään venäjäksi! Ajattelepa koulu-uudistuksia! Virolaistetaan kaikkialla, opettajia irtisanotaan, koko ajan pakottavat suorittamaan uudelleen virallisen kielen kokeen, kiusaavat komissioilla… Venäläisiä kouluja ei lähimmän viiden tai kymmenen vuoden kuluttua ole enää jäljellä, ymmärrätkö? Opetus venäläisessä koulussa muuttuu kuusikymmenprosenttisesti vironkieliseksi, ymmärrätkö?
– Ymmärrän.
– Ja mitä se merkitsee? Että uusi sukupolvi on kykenemätön kirjoittamaan kunnolla tai lukemaan venäjää.
– Ymmärrän… Minun pitää mennä… Raitiovaununi… Joku toinen kerta. Okei!
Puristin pikaisesti hänen velttoa kättään ja syöksyin raitiovaunuun. Vilkaistuani häntä vielä kerran ikkunasta muistin äkkiä, että hän keräsi ja säilytti mielikuvituksellisen valtavaa arkistoa aikakausjulkaisuja, jotka olivat aikoinaan ilmestyneet Virossa venäjäksi kai vuodesta 1889 lähtien. Jokaista julkaisua oli hänen arkistossaan ainakin yksi kappale. Ei yhtään ainoata aukkoa. Tonneittain paperia. Hänen huoneistonsa oli sitä tulvillaan. Tarina ylitti järjen salliman groteskiuden jopa myyttien, unien tai valehtelun ulottuvuudessa! Oli mahdotonta uskoa, että ihminen voi ottaa sellaisen niskoilleen, raahata mukanaan, elää sen kanssa… Mutta se oli totta. Koska Perepelkin luovutti lopulta koko arkiston johonkin kirjastoon ja hänen nimensä kirjoitettiin kultakirjaimin tietosanakirjaan!
Katsoessani häntä ikkunasta jouduin taas kerran vaivaamaan järkeäni.
Muinaisuuden varjelija sateenvarjonsa alla pieneni nopeasti. Raitiovaunu teki jyrkän käännöksen jättäen Perepelkinin spiraalin toiselle kierrokselle.
Andrei Ivanov
Andrei Ivanov (s. 1971) valmistui Tallinnassa venäläisestä filologiasta. Hän on asunut pitkään Pohjoismaissa. Romaani Harbinin yöperhoset (2013) ylti Venäjän Bookerin lyhyelle listalle. Romaani kuvaa venäläisten emigranttien klaustrofobista, tarkoituksetonta ja irreaalista elämää Virossa maailmansotien välillä päättyen kesään 1939. Se tutkii Ivanovin pääteemaa, emigraatiota ja juurettomuutta, kuten myös useille kielille käännetty Hanumanin matka Lollantiin (2009). Siinä kaksi laitonta siirtolaista, vironvenäläinen ja pakistanilainen, seikkailee Tanskassa Punaisen Ristin pakolaisleirillä. ”Hanuman” viittaa jopa Salman Rushdieen sysätessään sankarinsa sivilisaatioiden ja aikojen väliin.
Russkaja premijalla palkitun romaanin Kourallisen tomua (2010) alkuluku viittaa klassisen venäläisen proosan kuvioihin koteloituneesta ihmisestä kellariloukon mieheen. Tässäkin Ivanovin sankarit tuhlaavat ja pirstovat elämänsä kuin Dostojevskin hurjimukset konsanaan.
Ivanov tunnetaan myös haastavista poleemisista ja filosofisista esseistään.
Lue lisää kirjailijasta Viron kirjallisuuden tiedotuskeskuksen kotisivuilta!